Leo Stranius 
Vieraskynäblogissa Markku Jussila
Polkupyöräily tasapainoilee vuodesta toiseen historian ja tulevaisuuden, luonnononläheisen hiljaisuuden ja sykkivän metropolin sekä harrastamisen ja työliikenteen törmäyspisteessä.
Joskus kannattaa kuitenkin unohtaa polkupyöräilyn laaja yhteiskunnallinen merkitys. Pohjimmiltaan pyöräily on vain yksinkertaista ja hauskaa puuhaa.
Olimme viikon hyvien ystävien kanssa Virossa ja Saarenmaalla. Tarkemmin ottaen mökkeilimme Muhun saarella Koguvan kylässä Pärdi-nimisessä majatalossa.
Matka taittui kätevästi Käpylästä Länsiterminaaliin bussilla, sieltä edelleen laivalla Tallinnaan ja bussilla Muhun saarelle, josta oli vielä 6 km kävelymatka Koguvan kylään ja majapaikkaamme.
Paikassa oli sähköt, mutta hanasta ei tullut juomakelpoista vettä ja pyykit (lähinnä kestovaipat) piti pestä käsin. Lähin ruokakauppa oli Liivan kylässä noin 9 km päässä Koguvasta. Suurimman osan ruoasta toimme kuitenkin Tallinnasta.
Viikon mittaan kävimme Kuressaaressa ja Tihusessa sekä teimme veneretken Kõinastun saarelle. Ylimääräisenä lisänä sain pestä viitenä iltana vaippapyykin käsin (noin tunnin homma/ilta), koska paikassa ei ollut pesukonetta.
Kesän myötä olemme olleet vauvan kanssa paljon kerrostaloasuntomme kotipihalla. Varsinkin kun tuntuu, että vauva viihtyy siellä erinomaisen hyvin.
Pihalla olemme tehneet lähinnä neljää asiaa:
1. Istutaan nurmikolla. Vauva tykkää repiä nurmikkoa, tunkea sitä suuhunsa, pyöritellä erilaisia oksia käsissään ja tuijotella muuta meininkiä.
Käytiin perheen kanssa Helsinki Pride 2012 -puistopiknikillä. Meno oli riehakasta ja iloista.
Ohessa muutamia kuvia tapahtumasta.
Nordean Ajassa-lehti herättää usein ajatuksia. Hiljattain pohdiskelin lehden innoittamana vaurastumista. Uusimmassa numerossa (2/2012) Brutto & netto -palstalla kenkäsuunnittelija Minna Parikka vastailee toimittajan kysymyksiin: Mihin kulutat? Enimmäkseen vaatteisiin. […] Olen juuri hankkinut uuden asunnon, joten parhaillaan hankin myös huonekaluja. Se oli sellainen taksimuutto, eli hankin asuntoon kaikki huonekalut uusina.” …ja vähän myöhemmin Parikka vastaa: Mikä on mielestäsi tuhlausta? ”Se, että ihmiset ostavat hirveällä volyymillä, enemmän määrää kuin laatua, eivätkä välttämättä ollenkaan … Lue lisää
Vietimme juhannuksen Lieksassa. Matka taittui kätevästi ja ekologisesti junalla Pasilasta Joensuuhun ja sieltä edelleen yhden vaihdon myötä Lieksaan.
Junamatkustamisen kätevyys loppui kuitenkin siihen, että halusin ottaa mukaan polkupyörän.
Polkupyöräpaikkaa piti lähteä tiedustelemaan erikseen aseman lipunmyynnistä. Pyöräilin siis Käpylästä Pasilaan hakemaan junalippuja. Valitettavasti pari päivää ennen matkaa junan kolme pyöräpaikkaa olivat jo varattu, joten näytti siltä, etten saa polkupyörää mukaan.
Ratkaisu löytyi kuitenkin sosiaalisesta mediasta eli Facebookista, jossa harmittelin asiaa. Ystäväni Ville Tuominen ilmoitti, että häneltä liikenisi lainaan polkupyörän kuljetuspussi.
Polkupyörien kuljetus kaukojunissa on tehty Suomessa käsittämättömän hankalaksi.
Luin juhannuksena Björn Wahlroosin kirjan Markkinat ja demokratia – Loppu enemmistön tyrannialle. Lainasin kirjan Käpylän kirjastosta.
Lähes 400-sivuinen teos on ihan kiinnostava katsaus omistusoikeuden ja yhtiöiden historiaan. Siihen kirjan anti sitten oikeastaan jääkin. Uutta tietoa tai Wahlroosin omia näkemyksiä on tarjolla niukasti. Sitä varten riittää, että lukee pari viimeistä sivua ja oikeastaan kirjan viimeisen lauseen.
Wahlroosin mukaan vapauden ja edistyksen takaaja on kaikkialla valtioiden, yhtiöiden ja yksilöiden välinen kilpailu. Tai kuten hän sivulla 368-369 asian muotoilee:
Olen aiemmin kirjoittanut siitä, miten lapsille tuotetaan jatkuvasti piilomerkityksiä, jotka aika usein korostavat kulttuurisesti tuotettua sukupuolta.
Vietin juhannuksen Lieksassa. Samalla tuli käytyä paikallisessa Citymarketissa.
Kaupan leluosastolla tyttölelut ja poikalelut oli merkitty erikseen. Kauppa halusi siis päättää asiakkaidensa puolesta siitä, mikä lelu sopii kenellekin pelkän sukupuolen perusteella.
Se siitä sukupuolisensitiivisyydestä.
Olisin ollut tosin positiivisesti yllättynyt, mikäli poikalelujen joukossa olisi ollut nukkeja ja tyttölelujen hyllyllä vaikka hirviöitä. Valitettavasti valikoima kullakin hyllyllä oli kovin odotettu.
Lähdemme Juhannukseksi Joensuuhun ja Lieksaan. Matka taittuu kätevästi ja ekologisesti junalla.
Valitettavasti VR:n pyöränkuljetusmahdollisuudet ovat olemattomat. Onneksi sain kuitenkin Villeltä lainaan pyöränkuljetuspussin. Saa nähdä, miten konduktöörit suhtautuvat kun otan fillarin mukaan käsimatkatavarana.
Polkupyörän lisäksi mukana on tietysti vauva, lastenvaunut ja lastenistuin, kestovaipat ja kasa muuta tarpeellista tavaraa. Aikamoinen karavaani siis lähtee liikkeelle.
Tänään (20.6.) alkaa YK:n Rio+20-konferenssin korkean tason vaihe.
”Tämä sukupolvi elää kuin viimeistä päivää – ja jätämme massiivisen laskun tuleville sukupolville ja yhteisen planeettamme ympäristölle. Rion kokouksessa voidaan vihdoin kääntää suuntaa”, toteaa kokoukseen osallistuva ympäristöministeri Ville Niinistö ministeriön tiedotteessa.
Mistä homma sai alkunsa? Worldatch-instituutin julkaisema Maailman tila 1992 esipuhe alkaa seuraavasti:
Se on siinä! Tänään juoksulenkin yhteydessä havainnot harmaapäätikasta, metsäkirvisestä ja ruisrääkästä.
Nyt olisi pinnoja 100/100!
Kuinka monta viikkoa sinulla on elämää ehkä vielä jäljellä ja oletko tekemässä niitä asioita, joita oikeasti haluat ja pidät arvokkaina?
Pitäisikö minun tehdä enemmän?
Outi Isotalus (Kirkko ja kaupunki) kävi haastattelemassa 101 onnen päivää -kirjani teemoista, mutta keskustelu laajeni kaikkeen muuhunkin.
Keskustelimme ajan rajallisuudesta, ympäristöstä ja ihmisen paikasta osana luonnon monimuotoisuutta, merkityksellisestä elämästä, kuolemasta, arjesta ja siitä, miksi yritän käyttää aikani niin kuin käytän.
”Itse koen, että kaikki se, mitä olen saanut elämältä, on harvoin omaa ansiota. Ajattelen, että se on hyvää tuuria, yhteiskunnallisten rakenteiden tukemaa ja toisten ihmisten tarjoamaa apua. Kukaan ei selviä täällä yksin.”
Linkki koko juttuun biossa.
Se olisi taas siinä! Omatoiminen Triathlonin täysmatka eli Ironman tehty ja kesäloma voi alkaa.
Voiko triathlonia harrastaa ilman, että osallistuu tapahtumiin tai kilpailuihin? Kyllä voi. Olen tehnyt nyt täyden matkan triathlonin omatoimisesti kolme kertaa kotoa käsin.
Miltä homma tuntui tällä kerralla?
Uinti kulki yllättävän hyvin, pyöräily oli todella tahmeaa ja juoksu vaikeaa. Kilometrit olivat pitkiä ja vaikeita. Pyöräilyn yhteydessä olin alkumatkasta niin väsynyt, että meinasin nukahtaa. Oli pakko käydä pyöräilyn yhteydessä nukkumassa vartin päikkärit. Tämän myötä olo koheni hiukan pyöräilyn loppua kohti.
Tarkemmat ajat:
-Uinti: 3800 m, 1h 21 min 10 s (2:07/100m), keskisyke 126
-Pyöräily: 180,4 km, 7h 35 min 36 s (23,76 km/h), keskisyke 110
-Juoksu: 42,22 km, 4h 50 min 31 s (6:53/km), keskisyke 117
Yhteensä 13 h 47 min 17 s (nettoaika ilman vaihtoja ja taukoja). Aika heikkeni vuoden takaisesta peräti 20 minuuttia vaikka harjoittelin omasta mielestäni ihan hyvin. Viime vuonna liikuntaa kertyi keskimäärin noin 16,5 tuntia viikossa (tässä on mukana arkipyöräily) ja tänä vuonna toistaiseksi noin 16 tuntia viikossa. Edelliseen vuoteen verrattuna uinnin aika parani noin 1 minuutilla, pyöräilyn aika heikkeni noin 13 minuutilla ja juoksu heikkeni noin 8 minuutilla.
Syke jäi selvästi aiempia suorituksia alemmaksi, joten tuntui, että ei vain jaksanut tai huvittanut puristaa tarpeeksi. Oma aerobinen kynnys on 133 ja anakynnys 155 eli koko homma hoitui reilusti peruskuntoalueella ja jopa sen alarajoilla. Raskaalta tuntuvaan suoritukseen vaikutti varmasti se, että onnistuin edellisenä yönä nukkumaan vain reilu 5 tuntia ja sitä edellisenä yönä noin 4 tuntia. Tämän myötä suorituspäivän aamuna oli jo valmiiksi todella väsynyt olo, josta kertoi myös urheilukellon (Garmin) Body Battery lukema, joka oli vain 64/100. Kiinnostavana yksityiskohtana todettakoon, että kun lähdin juoksemaan maratonia, oli Body Batterystä jäljellä enää 5/100, mutta juoksun jälkeen se ei enää tuosta laskenut.
Ouran mukaan kulutus oli 12 694 kcal, joista ”aktiivisia” kaloreita oli 10 398 kcal.
Nyt on hyv
Mukava Helsinki-päivän linturetki. Kaikkiaan noin 40 havaintoa. Uusia pinnoja mm. rytikerttunen ja ruokokerttunen.
En mä näitä laske mutta nyt tänä vuonna 90/100 havaintoa.
Lintujen tarkkailu lataa myös kehon energiavarantoja.
Tänään inspiroiva vierailu Planetaarisessa puutarhassa!
”Hankkeessa toimitaan nuorilähtöisesti ja ylisukupolvisesti planetaarisessa puutarhassa, jossa kasvatetaan ruokakasveja sekä opetellaan yhteisöllisesti kestävää elämäntapaa monilajisuutta kunnioittaen ja kultivoiden.”
Tuolla on siirrytty utopiasta upeasti prakmatopiaan eli siihen miten kestävän elämän unelmista tehdään konkretiaa.
Kiitos @sofialaine_youthresearch @planetaarinen_puutarha ja @nuorisotutkimus
Oli kyllä tänään mainiot bileet. Musiikista vastasi linnut, visuaalisista ilmeestä auringonlasku, kuumasta menosta sauna ja viilennyksestä meri. Miten siellä?
Miten vastuullisuudesta puhutaan ja onko sillä väliä?
Se, miten puhumme kestävyydestä, ei ole vain viestintää. Se on myös tapa määritellä, mikä on normaalia.
Erilaisissa sanonnoissa kyse on tietysti pienistä nyansseista ja monien mielestä täysin merkityksettömistä asioista. Samaan aikaan on kuitenkin kuvaavaa, että myös kestävyyskysymyksiin keskittyvät fiksut ja tietoiset ihmiset eivät ole immuuneja sille, että jossain syvällä sisimmässämme tai ainakin kielessä pidämme edelleen normaalina sitä, että ihmiset ajavat fossiiliautolla, sudet ovat ihmiselle vaarallisia, öljyllä rikastutaan, naisen arvon määrittää hänen naimattomuutensa tai kasvispohjainen ruoka on jotain marginaalista vaihtoehtoa.
En usko, että maailma muuttuu kestävämmäksi pelkällä puheella, mutta yksi mittari sille, miten kestävässä kulttuurissa elämme, on se, mitä asioita pidämme normaalina ja millä metaforilla haluamme omaa tärkeää viestiämme alleviivata.
Olisi kiinnostavaa kuulla, mitä kaikkia muita hyviä tai vähemmän onnistuneita esimerkkejä vastuullisuus- ja kestävyyskeskustelussa esiintyy.
Kirjoitin tästä Substackiin. Linkki biossa.
Ylikulutus on aikamme virtahepo olohuoneessa. Me kaikki näemme sen, mutta harva uskaltaa kysyä ääneen: voimmeko todella ratkaista kestävyyskriisin puuttumatta itse kulutuksen määrään?
Usein keskustelu väistetään tarjoamalla ratkaisuksi teknologiaa tai siirtymää palvelutalouteen eli ekotehostamista tai niin sanottua ”aineetonta kulutusta”. Mutta tässä piilee vaarallinen ajatusharha. Todellisuudessa täysin aineetonta kulutusta ei ole olemassa. Jokainen digitaalinen palvelu, jokainen metsämeditaatioon hankittu varuste ja jokainen bitti vaatii fyysistä tilaa, materiaalia ja ennen kaikkea energiaa.
Otetaan esimerkiksi energiankulutus. Teollistumisesta lähtien energiankäyttömme on kasvanut noin 2 prosentin vuosivauhdilla. Se kuulostaa maltilliselta, mutta eksponentiaalinen kasvu on petollista.
Jos jatkamme samalla uralla, kulutamme noin 450 vuoden kuluttua enemmän energiaa kuin mitä koko maapallo vastaanottaa auringosta. Tässä vaiheessa emme törmää vain raaka-aineiden loppumiseen, vaan termodynamiikan seinään.
Yksilön eliniän näkökulmasta 450 vuotta voi tuntua ylettömän pitkältä ajalta ja energiankulutuksen kasvu triviaalilta kysymykseltä. Tässä piilee kuitenkin polkuriippuvuuden vaara. Jos rakennamme koko sivilisaatiomme perustukset fysiikan vastaiselle oletukselle, emme pysty kohta enää muuttamaan suuntaa.
Ihmislaji on tallustellut tällä planeetalla vasta noin 300 000 vuotta. Olemme planeetan historiassa tuore tulokas. Vertailun vuoksi:
- Lehtimuurahaiset ovat harjoittaneet menestyksekästä maanviljelyä noin 50 miljoonaa vuotta.
- Dinosaurukset hallitsivat maapalloa 180 miljoonaa vuotta.
- Karhukaiset ovat selvinneet viidestä joukkosukupuutosta 530 miljoonan vuoden ajan.
Nämä lajit ovat osoittaneet, että pitkäaikainen kestävyys ei löydy eksponentiaalisesta kasvusta, vaan sopeutumisesta ja tasapainosta. Olemmeko me todella ”viisain” laji, jos olemme ajamassa päin seinää jo muutaman tuhannen vuoden jälkeen, kun muut ovat pärjänneet kymmeniä tai satoja miljoonia vuosia?
Fysiikan lakien edessä mielipiteillä ei ole merkitystä. Rajallisella planeetalla loputon kasvu on sula mahdottomuus. Meidän on uskallettava sanoa se ääneen. Vähemmän on yksinkertaisesti vähemmän.
Mitä jos puhuisimme ekosysteemipalveluiden sijaan ekosysteemivastavuoroisuudesta? Niin kauan kuin puhumme luonnosta palveluntuottajana, kohtelemme helposti sitä myös sellaisena. Voisimmeko lopettaa ajattelemasta, että luonto on täällä meitä varten ja alkaa kysyä mitä me olemme täällä tekemässä luonnon hyväksi?
Viikonlopun suunnitelma Vierumäellä: Urheile. Syö. Nuku. Toista.
Lisää kauneutta. Jotta muistaisimme mikä on kaikkein tärkeintä ja osaisimme toimia oikein oikeiden asioiden puolesta 💚🌍
Kuva: Nasa.
Mitä tapahtuu kun lapselle ei sanota lainkaan ei?
Vietin eilen 12-vuotiaan syntymäpäivää ”kyllä-päivän” hengessä. Käytännössä vanhemman (eli minun) piti vastata lapsen kaikkiin kysymyksiin aina kyllä!
Miten päivä sitten sujui. Hämmästyttävän arkisesti.
Aamulla synttärisankari herätettiin klo 7.00 onnittelulaululla ja tuomalla herkkuja sänkyyn. Aamupäivällä lapsi halusi ottaa rennosti ja pelailla serkkunsa kanssa puhelimella. Itse kävin juoksemassa.
Lounaaksi toiveena oli pyöräily Pasilan Triplaan ja Luckiefuniin syömään. Ruokailun jälkeen hengailimme hiukan Triplassa ja kävimme ostamassa lapselle pienen pussukan ja yhden suklaapatukan. Tämän jälkeen kävimme tutustumassa pyörillä Keski-Pasilan uusiin rakennuksiin ja palasimme kotiin.
Myöhemmin iltapäivällä oltiin kotona. Lapsi halusi syödä nuudeleita soijarouheella. Välipalan jälkeen pyöräilimme lähimetsään (kalliometsä, tietäjät tietää), jossa lapsi on viettänyt paljon aikaa päiväkotiaikoina. Kiipeilimme puissa (tai siis lapsi kiipeili ja itse ihastelin/kauhistelin ja pidätin hengitystä). Käpylän/Kumpulan lähimetsistä pyöräilimme lähiravintolaan ja lapsen toiveesta ostimme kotiin vietäväksi massaman curryn tofulla.
Illalla tehtiin vielä popcorneja ja käytiin ostamassa lähikaupasta jäätelöä ja limsaa sekä katsottiin yhdessä Cancel-elokuva. Tämän jälkeen iltatoimet ja nukkumaan.
Lasten toiveet ovat lopulta aika arkisia ja saavutettavia.
Toivottavasti yhä useampi muistaisi, että tämä pieni, hauras ja sininen piste keskellä pimeää tyhjyyttä on ainoa kotimme. Erimielisyydet näyttävät tästä perspektiivistä tuskaisen turhilta. Olisipa meillä taitoa nähdä toisemme tällä samalla lempeydellä ja ymmärryksellä myös täällä alhaalla. Meillä on vain toisemme ja tämä yksi, korvaamaton planeetta, jolla matkustamme läpi äärettömyyden. 💚🌍
Kuva: Nasa
