Luonto tarvitsee tilaa ja ihminen tarvitsee luontoa

”Luonto tarvitsee tilaa ja ihminen tarvitsee luontoa.” Näin tiivisti Suomen ympäristökeskuksen Jenni Lehtimäki Lahden Luontofoorumissa tällä viikolla. Ajatus jäi mieleen, koska siinä kääntyy tavallaan tutun luontokeskustelun asetelma ympäri.

Luontofoorumin avaavassa paneelikeskustelussa tarkasteltiin metsien käytön kipupisteitä. Nuorten luontodelegaatti Anton Riihelä muistutti ylisukupolvisesta vastuusta: ”Kun puolustetaan luontoa, kiittäjiä näkyy kyllä pitkälle tulevissa sukupolvissa.” Suomen luontopaneelin puheenjohtaja Janne S. Kotiaho puolestaan pohti, onko vapaaehtoinen suojelu jopa perustuslain vastaista, sillä vastuu luonnosta ja sen monimuotoisuudesta, ympäristöstä ja kulttuuriperinnöstä kuuluu kaikille.

Ratkaisuiksi paneelissa nostettiin muun muassa luontolaki, luonnonarvomarkkinoiden edistäminen sekä yhteistyön vahvistaminen yli sektorirajojen. Kaikki tarpeellisia asioita, mutta samalla jäin miettimään, miten helposti luonto edelleen näyttäytyy keskustelussa jonain meidän ulkopuolellamme olevana asiana, jota me ihmiset käytämme, suojelemme, ennallistamme, mittaamme ja hallinnoimme. Ehkä olisi hyvä välillä muistaa, että me itsekin olemme luontoa.

Luonto ja terveys

Luonnon terveyshyödyt pitäisi nähdä yhtä perustavanlaatuisina kuin ruoka, uni ja liikunta. Ihminen ei ole erillinen yksilö vaan elosysteemi, joka kuhisee elämää. Kehossamme elää valtava määrä muita eliöitä, ja olemme jatkuvasti vuorovaikutuksessa ympäristömme kanssa. Luonto ei ole vain paikka, jossa käymme virkistäytymässä, vaan yksi niistä olosuhteista, joiden varassa elämämme on mahdollista.

Siksi luontoa pitäisi ajatella myös kansanterveyden näkökulmasta. Jos vauvat ja taaperot kasvavat kosketuksissa monimuotoiseen lähiluontoon, sillä voi olla merkittäviä vaikutuksia myös terveyteen. Luontoympäristö ei ole pelkkä harrastuspaikka tai maisema ikkunan takana, vaan osa ihmisen hyvinvoinnin perustaa.

Tämä on myös yksi syy siihen, miksi luontokato pitäisi ottaa paljon nykyistä vakavammin. Kyse ei ole vain siitä, että menetämme lajeja tai että jostain metsästä tulee vähän yksipuolisempi. Kyse on samalla oman elinympäristömme köyhtymisestä, oman oksamme sahaamisesta.

Kuva: “Green City Farm on Perho Liiketalousopiston Malmin kampuksella sijaitseva ekologinen opetuspelto, jossa yhdistyvät kestävä gastronomia, puutarhatuotanto ja yhteisöllisyys. Pelto tarjoaa opiskelijoille ja yhteistyökumppaneille mahdollisuuden oppia vastuullista viljelyä ja ruoanvalmistusta sekä kestävää toimintaa käytännön kautta.”

Elintarvikeala on suuren muutoksen kynnyksellä

Elintarviketeollisuusliitto julkaisi keväällä 2026 luontokäsikirjan, jonka tavoitteena on pysäyttää alan aiheuttama luontokato vuoteen 2040 mennessä. Upea tavoite. Toivottavasti sen toteutumista myös seurataan ja siitä raportoidaan avoimesti vuosittain.

Ainakin alan suurimpien yritysten on syytä tehdä omat luontotiekarttansa. Pelkkä tehtaiden tonttien viherryttäminen ei riitä, vaikka sekin voi olla hyvä asia. Suurin osa elintarviketeollisuuden luontovaikutuksista syntyy paljon kauempana tuotantolaitoksista, koko ruokajärjestelmän alkupäässä. Siksi myös ruoantuotannon perustaa on siirrettävä enemmän kasvispohjaiseksi.

Viherkatto, niitty tehtaan ympärillä tai hyönteishotelli ovat hyviä asioita. Mutta jos samaan aikaan yrityksen raaka-aineketjut ylläpitävät luonnon monimuotoisuuden köyhtymistä, kokonaisuus jää pahasti vajaaksi.

Mittaaminen ei ole niin vaikeaa kuin miltä se kuulostaa

Luontofoorumin yrityssessiossa pohdittiin sitä, miten liiketoimintaa voidaan harjoittaa luonnon kantokyvyn rajoissa. Keskustelu pyöri pitkälti sen ympärillä, miten vaikeaa luontotavoitteita on konkreettisesti mitata. Moni tekee hienoa luontotyötä, mutta kokonaiskuva puuttuu ja raportointi koetaan haastavaksi.

Oma kokemuksemme luontovaikutusten mittaamisesta on toinen. Olemme Third Rockissa pystyneet toteuttamaan luontojalanjälkilaskentaa hyvinkin jouhevasti Jyväskylän yliopiston, Sitran, S-ryhmän ja kumppaneiden kehittämällä mallilla. Jos päästölaskenta on tehty huolella, on luontojalanjälkilaskennan tekeminen sen rinnalla yllättävän suoraviivaista.

Toki luontovaikutusten mittaamiseen liittyy vielä paljon epävarmuuksia ja kehittämistarpeita. Mutta täydellistä mittaria ei mielestäni kannata jäädä odottamaan. On parempi aloittaa siitä, mitä voidaan tällä hetkellä mitata, kuin käyttää mittaamisen vaikeutta syynä olla tekemättä mitään.

Aika siivota höttöiset termit pois

Luontofoorumissa kuuli valitettavasti edelleen viherpesuun helposti taipuvia termejä, kuten ”luontopositiivinen” tai ”luontoystävällinen”. Näitä kannattaa siivota omista aineistoista ja verkkosivuilta viimeistään nyt, kun kuluttajansuojaa koskeva sääntely kiristyy ja ympäristöväittämien perustelemiseen kiinnitetään entistä enemmän huomiota.

Yrityksen ei tarvitse väittää olevansa luontoystävällinen. Paljon kiinnostavampaa on kertoa avoimesti, missä sen suurimmat luontovaikutukset syntyvät, mitä niille tehdään ja missä vielä epäonnistutaan. Ehkä vastuullisuusviestinnässäkin voisi siirtyä hieman vähemmän täydellisyyteen ja enemmän todellisuuteen.

Kuinka kuolla vähemmän?

Luontofoorumia ennen olin kuunnellut ystäväni suosituksesta Aura Raulon luennon ”Kuinka kuolla vähemmän” Puistokatu 4:ssa. Luennon ajatus vei saman teeman hiukan toiseen suuntaan.

Raulon pääviesti oli se, että me ihmiset olemme tietysti myös osa elämän verkkoa ja yksilön raja on paljon häilyvämpi kuin yleensä ajattelemme. Jäkälät, korallit, puut, sienet ja lukemattomat muut eliöt muodostavat keskenään jatkuvasti muuttuvia kokonaisuuksia. Myös ihminen on osa monen lajin kokonaisuutta. Meissä lymyää kokonainen ekosysteemi.

On oikeastaan hassua puhua yksilöistä, kun emme ehkä ole niin yksilöitä kuin kuvittelemme. Ajatus tuntuu kiinnostavalta myös luontokadon ja ympäristöahdistuksen näkökulmasta. Jos ihminen nähdään luonnosta erillisenä yksilönä, luonnon tuhoutuminen voidaan helposti nähdä jonain meidän ulkopuolellamme tapahtuvana asiana. Jossain siellä kuolee lajeja, metsät pirstoutuvat ja ekosysteemit köyhtyvät.

Jos taas ajattelee olevansa itse osa tätä verkkoa, asetelma muuttuu. Silloin luontokato ei ole vain luonnon ongelma. Se on myös meidän ongelmamme, koska emme lopulta ole luonnosta erillisiä.

Raulo puhui myös kuolemasta osana elämää. Kuolema mahdollistaa uusiutumisen ja sopeutumisen muuttuviin olosuhteisiin. Kuolema antaa alustan uudelle elämälle. Elämä ja kuolema eivät ole kaksi vastakkaista asiaa, vaan saman jatkuvan prosessin eri puolia.

Tässä on jotain lohdullista myös ekologisen surun näkökulmasta. Jos identifioituu osaksi elämän verkkoa, kaikkea ympäristöahdistusta ei tarvitse kantaa yksin. Luontoahdistus ja ekologinen suru eivät ole vain yksilön henkilökohtaisia tunteita, vaan ne syntyvät suhteessa johonkin itseä paljon suurempaan.

Luonnossa oleminen ei siksi ole vain virkistäytymistä, terveydenhoitoa tai harrastamista. Se on myös muistutus siitä, ettemme ole täällä yksin emmekä irrallisia muusta elämästä. Luonto tarvitsee tilaa. Ja ihminen tarvitsee luontoa.

Pitäisikö meidän puhua luonnon suojelemisesta hieman vähemmän jonkin ulkopuolisen asian pelastamisena ja hieman enemmän oman elämänverkkomme puolustamisena?

Jos kiinnostaa, Aura Raulon ”Kuinka kuolla vähemmän” -luennon voi kuunnella tästä:

https://www.youtube-nocookie.com/embed/FifEp9x8AhY?rel=0&autoplay=0&showinfo=0&enablejsapi=0

Voisiko liikuntatavoitteista ammentaa jotain yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen?

Vuoden alussa asetin tavoitteekseni, että vuoden aikana juoksen 1055 km, pyöräilen 8000 km, uin 250 km ja teen 150 tuntia lihaskuntotreeniä. Mielessäni tämä piti sisällään myös sen, että teen vuoden aikana yhden täysmatkan triathlonin, kaksi puolimatkaa, yhden maraton-juoksun ja 10 puolimaratonia sekä sen, että teen joka aamu 7 minuutin lihaskuntotreenin.

Liikuntatavoitteet ovat vähän kuin taloudelliset tavoitteet yrityksille. Niitä on äärimmäisen helppo pilkkoa pieniin osiin ja seurata toteutumista reaaliaikaisesti vuosineljänneksittäin, kuukausittain, viikoittain tai jopa päivittäin.

Riskinä on, että jos alan mitata vaikuttamistyötä käytetyillä tunneilla, kirjoitusten määrällä, somepostauksilla, mielenosoituksilla ja päättäjien tapaamisilla, saatan päätyä optimoimaan juuri niitä asioita, joiden mittaaminen on helppoa. Silloin vaarana on, että alan kirjoittaa enemmän kirjoituksia niiden vaikuttavuuden sijaan. Tai osallistua useampaan tapahtumaan sen sijaan, että käyttäisin aikaa yhteen todella tärkeään kohtaamiseen.

Oma kysymyksensä kuitenkin on, että pitääkö kaikkea mitata numeroiden valossa tai määrän kautta. Eihän liikunnassakaan pelkkä määrä ole se olennainen vaan harjoittelun laatu. Kannattaa olla monipuolista ja vaihtelevaa harjoittelua sekä kiinnittää huomiota ravintoon ja lepoon eli palautumiseen. Vanha sanonta kuuluu kuitenkin, että se mitä ei mittaa, sitä ei voi hallita. 

Vaikuttamistyölle tuskin on löydettävissä yhtä yksittäistä mittaria. Sen sijaan siihen voi soveltaa liikuntaharjoittelusta kolmea periaatetta:

1. Säännöllisyys: vaikuttamista tehdään jatkuvasti, ei vain silloin kun sattuu innostamaan.

2. Monipuolisuus: käytetään erilaisia vaikuttamisen keinoja, kuten kirjoittamista, keskusteluja, järjestötyötä, yritysyhteistyötä ja poliittista vaikuttamista.

3. Palautuminen: kaikkea ei tarvitse tehdä koko ajan, eikä vaikuttamisen pidä kuluttaa tekijäänsä loppuun.

Silti kaipaisin jotain niin helppoa ja yksinkertaista mittaria myös vaikuttamistyöhön kuin mitä yrityksillä on tulostensa seuraamiseen ja minulla liikuntatavoitteiden mittaamiseen.
Monet ajattelevat, että täydenmatkan triathlon eli 3,8 km uinti, 180 km pyöräily ja 42,2 km juoksu on rankka suoritus. Se ei ole kuitenkaan niin rankka kuin systemaattinen harjoittelu, joka vaaditaan sellaiseen kuntoon pääsemiseksi, että tuo on ylipäätään mahdollista. 

Itselle kestävä hyvinvointi rakentuu yksittäisten suoritusten, kilpailujen tai tulosten sijaan pitkäjänteisestä tekemisestä. Jos jaksaa harjoitella vuosia ja vahvistaa peruskuntoa, ei yksi ”suoritus” ole siinä kokonaisuudessa enää lopulta kovin merkittävä. 

Mikä sitten on rankkaa eli miltä tämmöisen tavallisen triathlon-kuntoilijan ”vaativa” liikunta-arki oikeastaan näyttää? 

Tällä viikolla kävin tekemässä kolme uintitreeniä, kaksi juoksutreeniä sekä kaksi kuntosaliharjoitusta. Tein myös joka aamu hiukan venyttelyä ja 7 minute workout -treenin sekä arkipyöräilin keskimäärin 18 km joka päivä (yhteensä 128 km). Lisäksi tein 1,5 tunnin kuntokartoituksen, jossa tehtiin maksimipyörätesti, kehonkoostumismittaus ja lihaskuntokartoitus. Yhden uintitreenin yhteydessä tein myös uintitestin. 

Yhteensä liikuntaa tuli viikon aikana noin 18 tuntia. Ajallisesti tästä noin puolet oli treeniä ja puolet arkiliikuntaa. Normaalisti viikkoon olisi kuulunut myös 1-2 pyörätreeniä, mutta nyt ne jäi väliin kun pidin treeneistä yhden ”lepopäivän” ennen maksimipyörätestiä.
Syksyllä luvassa muutamia kirjastovierailuja. Ensimmäinen niistä Kallion kirjastossa Helsingissä. Lämpimästi tervetuloa kuulemaan ti 20.10. klo 17-18 miksi päästöjen vähentäminen tekee meidät onnellisiksi! 

1,5 astetta parempi arki - miksi päästöjen vähentäminen tekee meidät onnellisiksi

Tietokirjailija ja toimitusjohtaja Leo Stranius kertoo kirjatapahtumassa kirjastaan ”1,5 astetta parempi arki – miksi päästöjen vähentäminen tekee meidät onnellisiksi” (Gummerus 2025). 

Miksi päästöjen ja kulutuksen vähentäminen auttaa meitä valitsemaan viisaammin ja voimaan paremmin? 

Miksi tiivis asuminen, kohtuullinen kuluttaminen, kasvispainotteinen ruokavalio ja muut ilmastoystävälliset valinnat eivät merkitse raskasta tai kurjaa elämää, vaan tekevät hyvää meille itsellemme?

Tervetuloa kuuntelemaan aiheista lisää!
Viiankiaapa 💚🌍

Välillä näyttää siltä, että yhä useampi on ymmärtänyt luonnon ja sen monimuotoisuuden merkityksen koko elämän perustana. Sitten välillä vaikuttaa siltä, että tästä ymmärryksestä ei seuraa konkreettista toimintaa ja johtopäätöksiä. 

Yhtenä esimerkkinä tästä skitsofreenisesta toiminnasta on Viiankiaapa. Sodankylässä on noin 10 000 vuotta vanha suo, joka toimii monien uhanalaisten lajien elinympäristönä. Luontoarvoiltaan arvokas suo on suojeltu Natura-ohjelmassa ja soidensuojelualueena. 

Joidenkin mielestä olisi kuitenkin fiksumpaa riskeerata tuo suo ja rakentaa sinne kaivos. Asetelma kääntyy helposti siihen, onko tärkeämpää suojella luontoarvoja vai kaivosyhtiön liiketoimintaa. Itselle valinta on aika selvä. 10 000 vuoden aikana muodostuneet yleiset luontoarvot ovat tärkeämpiä kuin yhden yrityksen taloudellinen voitto ja yksittäinen hanke. Ylisukupolvisten suojeluarvojen yli ei tule kävellä silloin, kun yhdelle yhtiölle iskee mineraalikiima. 

Erityisen ongelmalliseksi tilanteen tekee, että tämä ei ole ainoa tapaus. Jonossa on monia muitakin yrityksiä, jotka hamuavat arvokkaiden ja suojeltujen luontokohteiden luonnonvaroja. On irvokasta, että ympäristöjärjestöjen pitää puolustaa jo useaan kertaan suojeltuja kohteita. 

Mielenosoitus Viiankiaavan puolesta keräsi Helsinkiin noin 3500 mielenosoittajaa. Mielenosoituksen aluksi Greenpeacen Touko Sipiläinen muistutti myös laajemmasta ulottuvuudesta. Suomessa on mineraaleja, joita halutaan ja tarvitaan, täällä on uusiutuvaa energiaa ja viileä ilmasto. Tämä on houkutteleva ympäristö esimerkiksi datakeskuksille. Juuri siksi on tärkeää näyttää, että täällä kunnioitetaan myös luontoarvoja.
Mikä on mielestäsi elämän tarkoitus? 

Huimaa! Tämä taitaa olla ensimmäinen haastattelu ja julkinen ulostulo mun 50-vuotissynttäreistä eli elämän tarkoitus -projektista.

Viisi syytä elää – ympäristövaikuttaja Leo Stranius on kysynyt elämän tarkoitusta jo noin 90 ihmiseltä

”Tässäkö tämä nyt oli?” Leo Stranius mietti täyttäessään viisikymmentä. Hän päätti kysyä itselleen tärkeiltä ihmisiltä heidän suurimmista unelmistaan ja siitä, mitä he haluaisivat vielä elämässään tehdä.
Kolme tuntia tanssia Kaapelitehtaalla! Niin energisoivaa ja voimaannuttavaa. 

Kiitos @orkidea ja @faithlessofficial sekä kaikki Tanssijat!
Tänään oli ilo olla puhumassa Uudenmaan vihreiden kesäpäivillä tehokkaasta ajankäytöstä (eduskuntavaalikampanjassa). 

Mietin, että voisinkohan olla tällä tavalla avuksi myös muille ilmasto-, luonto- ja eläinoikeuksia sekä planetaarista kestävyyttä ajaville ehdokkaille? 

Vinkkaa tai kerro, jos joku hyviä asioita ajava taho kaipaisi ajanhallintaa! 

Kuva: @heidblom
Niin ihanaa ja energisoivaa! 

Yhteensä 3,5 tuntia pelkkää tanssia maailmanluokan tahtiin. Ulkona auringonlasku ja pimenevä syysilta. Jengi vain tanssii ja tanssii. 

Kiitos @cnnctfestival ja @arminvanbuuren
Oulu-Hailuoto on kyllä pyöräilijän unelmareitti. Tasaista ja laadukasta pyörätietä 25 km Hailuodon sillalle asti ja senkin jälkeen hyvää tilaa pyöräillä. Tuossa saa halutessaan ihan tosi hyvän 50-100 km pyörätreenin. Muutenkin Oulu on pelkkää pyöräilijän paratiisia!
Kesäloman aluksi triathlonin täysmatka ja nyt kesäkauden päätteksi puolimatka.

Uinti Mäkelänrinteen uimahallissa sujui hyvin. 1,9 km meni aikaan 37:53. Keskisyke 119. Siitä suihkun, saunan ja pukkarin kautta pyörän selkään. Vaihdossa meni yhteensä 12 minuuttia. Samalla söin banaanin ja join 6 dl vettä ja appelsiinimehua. 

Pyöräilin Helsingissä Raide-Jokerin vartta ja Malmin lentokentällä. 55 km kohdalla söin pari eväsleipää. Pyöräillessä join litran pullon vettä (jossa oli Nosht poretabletti) ja 0,75 litraa urheilujuomaa. Viimeiset 30 kilsaa vaivasi harmillisesti pyöräilijän (vai juoksijan) polvi ja vauhti piti tiputtaa todella minimiin. Pyörään tuhrautui aikaa yhteensä 3h 42min. Keskisyke oli 117. 

Pyörä kotiin, särkylääkettä ja lautasellinen tofu-tomaattipastaa sekä 4 dl vettä. Vaihto meni plörinäksi, koska jäin miettimään, että kannattaako kipeällä polvella lähteä juoksemaan. Syömiseen ja pohdintoihin meni yhteensä 40 minuuttia. 

Juoksin niin rauhallisesti kuin osasin. 14 km kohdalla kävin ostamassa Alepasta jäätelön. Lisäksi söin kolme vauhtikarkkia. Rauhallinen 21,1 km juoksu aikaan 2h 22min. Keskisyke oli 115.
 
Uintia lukuunottamatta ei oikein kulkenut. Tämä oli elämäni seitsemäs puolimatka ja varmasti kaikkien aikojen hitain ja tuskaisin sellainen. Yhteensä aikaa meni vaihtoineen ja taukoineen melkein kahdeksan tuntia.
Seuraa minua Instagramissa