Keskellä ekologista kriisiä, poliittista heiluntaa ja jatkuvaa epävarmuutta moni tuntuu pohtivan mitä tässä ajassa oikein kannattaisi tehdä.
Kannattaako yrittää vaikuttaa, jos ilmapiiri ympärillä kiristyy? Jos kunnianhimo hiipuu? Jos kestävyyskysymykset alkavat näyttäytyä ihmisille enemmän rasitteina kuin mahdollisuuksina?
Ajattelen, että juuri silloin pitäisi jatkaa. Ei siksi, että olisi varmuus onnistumisesta. Vaan siksi, että historialliset muutokset tapahtuvat usein sykleissä. Tulee hetkiä, jolloin maailma tuntuu liikkuvan nopeasti eteenpäin, ja hetkiä, jolloin kaikki näyttää pysähtyvän tai menevän taaksepäin. Mutta silloinkin jotkut ihmiset jatkavat työn tekemistä. Pitävät ajatuksia hengissä. Rakentavat hiljalleen seuraavaa vaihetta. Kun suunta jälleen muuttuu, tarvitaan ihmisiä, jotka ovat valmiina.
Samalla olen miettinyt improvisaatioteatterista tuttua ajatusta: “kyllä, ja…”
Ajatusta siitä, että elämässä ei aina kannata ensimmäisenä rajata, kontrolloida ja optimoida kaikkea. Joskus kannattaa vastata vain kyllä. Eräs tuttuni kertoi tästä, kun kävimme lounaalla keskustelemassa elämän tarkoituksesta. Hän sanoi menneensä elämässä pitkälti sinne, mihin erilaiset mahdollisuudet olivat sattuneet häntä viemään. Ja juuri siksi hän oli päätynyt kokemaan asioita, joita ei olisi koskaan osannut suunnitella etukäteen.
