Viime kesänä kävin Helsinki Biennaalissa Vallisaaressa. Teokset olivat upeita. Kiersin niitä kaikessa rauhassa, pysähdyin katsomaan yksityiskohtia ja mietin, mitä taiteilija oli halunnut niillä sanoa. Mutta näyttelyn jälkeen mieleeni ei jäänyt yksittäinen taideteos. Mieleeni jäi se, että teosten ympärillä ollut luonto oli vielä vaikuttavampi.
Kun uskalsi katsoa tarpeeksi tarkasti, sammaleet, jäkälät, kalliot, hyönteiset ja kasvit muodostivat kokonaisuuden, johon yksikään näyttelyn teoksista ei aivan yltänyt. Kolmioriippuhämähäkki rakensi seittiään uskomattomalla tarkkuudella. Metsävaahteran silmut näyttivät pieniltä veistoksilta. Metsälauhan röyhyt liikkuivat tuulessa tavalla, johon yksikään kineettinen installaatio ei pystynyt. Mustarastas puolestaan esitti konsertin, jota kukaan ei ollut tullut erikseen kuuntelemaan.
Tämän havainnon jälkeen en ole pystynyt katsomaan taidenäyttelyitä enää aivan samalla tavalla. En siksi, että taide olisi menettänyt merkityksensä. Päinvastoin. Hyvä taide tekee juuri sen, mitä Biennaalikin teki: se nyrjäyttää ajattelua. Minulle se sai aikaan uuden tavan katsoa ympäristöä. Sen jälkeen olen alkanut nähdä lähiluonnon kuin valtavana ulkoilmagalleriana, jonka näyttely vaihtuu joka päivä eikä pääsymaksua ole.
