Pitäisikö ryhtyä hankkimaan rahaa vai vaikuttamaan siihen?

Kirjoitin viime viikolla siitä, miten tunnen syyllisyyttä siitä, että saan elää kohtuullista ja kestävää elämää todeksi jo nyt ja teen liian vähän yhteiskunnallista vaikuttamista.

Kirjoituksen jälkeen olen käynyt monia kiinnostavia keskusteluja ihmisten kanssa siitä, mihin aikaa ja resursseja kannattaisi käyttää. Kuin tilauksesta minulla oli tapaaminen myös liittyen efektiiviseen altruismiin. Sain neuvontaa siihen, miten lahjoittaa mahdollisimman tehokkaasti ja vaikuttavasti.

Olen siis jo nyt pitkään lahjoittanut 10 % nettotuloistani hyväntekeväisyyteen. Käytännössä lahjoitukset ovat koostuneet pääosin kotimaisista järjestöistä siten, että osa on kuukausilahjoituksia, osa järjestöjen jäsenyyksiä ja osa satunnaislahjoituksia. Lahjoitukset jakaantuvat ympäristön, eläinoikeuksien sekä rauhan ja ihmisoikeuksien edistämiseen. Ajatuksenani on, että lahjoittamisesta ei tule vain itselle hyvä mieli, vaan se on myös konkreettinen sijoitus parempaan maailmaan, jonka tuotto on parhaimmillaan planetaarinen.

Tapaaminen ei kuitenkaan saanut minua pohtimaan vain sitä, minne rahani kannattaisi lahjoittaa. Se herätti laajemman kysymyksen vaikuttamisesta. Mitä jos tärkein resurssini ei olekaan oma aikani tai rahani, vaan se, keihin ihmisiin onnistun vaikuttamaan? Entä jos suurin vaikutus syntyy joskus välillisesti eikä suoraan omien tekojen kautta?

Tapaaminen efektiivisestä altruismista sai minut kuitenkin miettimään, että pitäisi tehdä oikeastaan kaksi merkittävää muutosta tässä omassa rahan lahjoittamisessa ja ajankäytössä.

Ensinnäkin rahat kannattaisi lahjoittaa Suomessa toimivien tahojen sijaan esimerkiksi Giving What We Can -rahastojen kautta kansainvälisille tahoille. Tämä siitä syystä, että esimerkiksi eläinoikeuksien edistäminen eläinyksilöiden määrän näkökulmasta on todennäköisesti vaikuttavampaa tällä hetkellä esimerkiksi Latinalaisessa Amerikassa tai Aasiassa kuin Suomessa. Olisi hyvä, että joku ”ammattilainen” (vähän kuin sijoitusmeklari) katsoisi, missä rahat ovat parhaassa käytössä. Tietysti tuntuu tutulta ja turvalliselta lahjoittaa rahat Luonnonsuojeluliiton, Animalian ja SPR kaltaisille tutuille tahoille, mutta voisiko sillä samalla rahalla joku toinen taho jossain muualla maailmassa saada aikaan vielä enemmän vaikuttavuutta? Todennäköisesti.

Toinen havaintoni oli, että sen sijaan, että miettisin, mitä tekisin tai mihin käyttäisin aikani, voisi olla tehokkaampaa pyrkiä yksinkertaisesti tienaamaan mahdollisimman paljon rahaa ja lahjoittaa se eteenpäin. Tämä siitä syystä, että Suomessakin järjestöt yleensä haluavat mieluummin rahaa kuin vapaaehtoisia. Vapaaehtoisistakin on toki yleensä apua, mutta niiden koordinointi ja ohjaaminen syö resursseja. Sen sijaan rahalla järjestö voi itse harkita, mitä kulloinkin tarvitsee, eli sillä voi palkata suoraan asiantuntijoita tai tehdä hankintoja, jotka ovat juuri senhetkisen toiminnan kannalta olennaisia. Jos taas haluaa maksimoida rahan hankinnan, kannattaa varmaan ryhtyä sijoittamaan. Sitä teenkin jonkin verran, mutta nyt kun olen miettinyt, mitä tekisin lisääntyvällä vapaa-ajalla, voisiko olla vaikuttavinta vain hankkia rahaa, jota voisi sitten lahjoittaa eteenpäin.

Ajatus ei kuitenkaan pysähtynyt tähän. Rahan tekeminen ei nimittäin itsessään välttämättä motivoi, ja se voi olla vähän huono mittari vaikuttavuuden arvioinnissa. Ymmärrän niin, että eurot ovat houkutteleva mittari, koska kyse on vertailukelpoisesta suureesta, jossa yksinkertaistetaan ja typistetään asioita. Ei tarvitse olla kovin paljon syvällistä ymmärrystä jostain yhteiskunnallisesta ilmiöstä tai liiketoiminnasta, jotta osaa vertailla euromääriä. Ehkä osin siksi siitä on tullutkin niin suosittua. Jokainen ymmärtää euroja ilman sen parempaa osaamista. Eurot ovat houkutteleva mittari juuri siksi, että ne ovat yksinkertaisia. Mutta samalla ne voivat peittää alleen kysymyksen siitä, mitä oikeastaan pidämme arvokkaana.

Onko vaikuttavampaa tehdä itse vai mahdollistaa muiden tekeminen? Käytännössä tästä hahmottuu kolme eri vaihtoehtoa: (1) teen itse, (2) ansaitsen rahaa ja lahjoitan sen tai (3) vaikutan niihin ihmisiin, joilla on paljon enemmän resursseja kuin minulla. Tämä kolmas vaihtoehto tuli minulle mieleen, kun olin kuluneella viikolla TAH-säätiön kesäjuhlissa Puistokatu 4:ssa. Aika paljon voi käynnistää erilaisia juttuja ja saada aikaiseksi, kun on todella paljon rahaa.

Vaikka itse lahjoittaisin elämäni aikana miljoonia euroja, summa jäisi pieneksi verrattuna siihen, mitä yksittäiset säätiöt, suvut tai yritykset voivat suunnata yhteiskunnalliseen muutokseen. Siksi olen alkanut pohtia, onko yksi vaikuttamisen muoto myös vaikuttaa niihin, joilla on poikkeuksellisen paljon resursseja käytössään.

Olennaista on, miten näkee oman roolin yhteiskunnassa. Pystyykö tuottamaan enemmän arvoa tekemällä rahaa vai sillä, että yrittää suoraan vaikuttaa johonkin? Tai onko sellainen olo, että on ehtinyt jo kokeilla kaikkia niitä vaikuttamisen tapoja, joihin uskoo, ja kaikki on annettu. Lisäksi rahaa ei tietenkään noin vain tehdä, eli sekin vaatii omaa osaamista.

Ehkä ongelma ei lopulta ole siinä, etten tietäisi, mitä pitäisi tehdä. Tiedän kyllä aika hyvin, millaista maailmaa haluaisin rakentaa. Vaikeampi kysymys on, missä kohtaa järjestelmää minun kannattaa yrittää vaikuttaa: omilla käsilläni, omalla ajallani vai niiden ihmisten kautta, joilla on käytössään moninkertaiset resurssit.

Tällä hetkellä en osaa vastata siihen. Mutta huomaan ajattelevani yhä useammin, että ehkä tärkein resurssi ei olekaan omat rahani, vaan se, keihin ihmisiin onnistun vaikuttamaan. Jos näin on, koko kysymys lahjoittamisesta saattaa olla paljon suurempi. Silloin kyse ei ole vain siitä, minne rahat menevät, vaan siitä, kenen ajattelua onnistumme muuttamaan.

Lähdin Raide-Jokerin perään Itäkeskuksesta fillarilla. Oulunkylässä oltiin samaan aikaan.
Saariston Rengastie päivässä. Lähtö Uudestakaupungista klo 8.00 aamulla. Pyöräily Taivasalon ja Kustavin kautta Heponiemeen ja siitä lossiin. 

Samalla matkalla oli myös tuttuja! Olipa kiva jakaa osa matkaa ja pisimmät lossimatkat muiden kanssa. Lossia odotellessa ehti myös syödä ja käydä uimassa. Nauvossa vasta klo 17 aikoihin. Sieltä matka jatkui Turun kautta takaisin Uuteenkaupunkiin. 

Lopuksi 50 kilsaa viilenevässä kesäillassa. Auringonlasku ja tasaista meditatiivista polkemista. Ei juurikaan muuta liikennettä. Kuulokkeissa hyvää musiikkia. Lähellä täydellistä. Viimeinen 5 km hiekkatietä metsän syleilyssä.

Liikkeelle klo 8.00 aamulla. Mökillä takaisin klo 23.00. Ajoaika 8 h 41 min. Kilsoja 211,1 ja keskinopeus 24,3 km/h. 

Reitti: Uusikaupunki-Taivassalo-Kustavi-Heponiemi-Iniö-Mossala-Houtskari-Korppoo-Nauvo-Parainen-Kaarina-Turku-Vehmaa-Uusikaupunki.
Se on siinä! Tänään juoksulenkin yhteydessä havainnot harmaapäätikasta, metsäkirvisestä ja ruisrääkästä. 

Nyt olisi pinnoja 100/100!
Kuinka monta viikkoa sinulla on elämää ehkä vielä jäljellä ja oletko tekemässä niitä asioita, joita oikeasti haluat ja pidät arvokkaina?

Pitäisikö minun tehdä enemmän?

Outi Isotalus (Kirkko ja kaupunki) kävi haastattelemassa  101 onnen päivää -kirjani teemoista, mutta keskustelu laajeni kaikkeen muuhunkin.

Keskustelimme ajan rajallisuudesta, ympäristöstä ja ihmisen paikasta osana luonnon monimuotoisuutta, merkityksellisestä elämästä, kuolemasta, arjesta ja siitä, miksi yritän käyttää aikani niin kuin käytän.

”Itse koen, että kaikki se, mitä olen saanut elämältä, on harvoin omaa ansiota. Ajattelen, että se on hyvää tuuria, yhteiskunnallisten rakenteiden tukemaa ja toisten ihmisten tarjoamaa apua. Kukaan ei selviä täällä yksin.”

Linkki koko juttuun biossa.
Se olisi taas siinä! Omatoiminen Triathlonin täysmatka eli Ironman tehty ja kesäloma voi alkaa. 

Voiko triathlonia harrastaa ilman, että osallistuu tapahtumiin tai kilpailuihin? Kyllä voi. Olen tehnyt nyt täyden matkan triathlonin omatoimisesti kolme kertaa kotoa käsin. 

Miltä homma tuntui tällä kerralla? 

Uinti kulki yllättävän hyvin, pyöräily oli todella tahmeaa ja juoksu vaikeaa. Kilometrit olivat pitkiä ja vaikeita. Pyöräilyn yhteydessä olin alkumatkasta niin väsynyt, että meinasin nukahtaa. Oli pakko käydä pyöräilyn yhteydessä nukkumassa vartin päikkärit. Tämän myötä olo koheni hiukan pyöräilyn loppua kohti. 

Tarkemmat ajat:
-Uinti: 3800 m, 1h 21 min 10 s (2:07/100m), keskisyke 126
-Pyöräily: 180,4 km, 7h 35 min 36 s (23,76 km/h), keskisyke 110
-Juoksu: 42,22 km, 4h 50 min 31 s (6:53/km), keskisyke 117

Yhteensä 13 h 47 min 17 s (nettoaika ilman vaihtoja ja taukoja). Aika heikkeni vuoden takaisesta peräti 20 minuuttia vaikka harjoittelin omasta mielestäni ihan hyvin. Viime vuonna liikuntaa kertyi keskimäärin noin 16,5 tuntia viikossa (tässä on mukana arkipyöräily) ja tänä vuonna toistaiseksi noin 16 tuntia viikossa. Edelliseen vuoteen verrattuna uinnin aika parani noin 1 minuutilla, pyöräilyn aika heikkeni noin 13 minuutilla ja juoksu heikkeni noin 8 minuutilla.

Syke jäi selvästi aiempia suorituksia alemmaksi, joten tuntui, että ei vain jaksanut tai huvittanut puristaa tarpeeksi. Oma aerobinen kynnys on 133 ja anakynnys 155 eli koko homma hoitui reilusti peruskuntoalueella ja jopa sen alarajoilla. Raskaalta tuntuvaan suoritukseen vaikutti varmasti se, että onnistuin edellisenä yönä nukkumaan vain reilu 5 tuntia ja sitä edellisenä yönä noin 4 tuntia. Tämän myötä suorituspäivän aamuna oli jo valmiiksi todella väsynyt olo, josta kertoi myös urheilukellon (Garmin) Body Battery lukema, joka oli vain 64/100. Kiinnostavana yksityiskohtana todettakoon, että kun lähdin juoksemaan maratonia, oli Body Batterystä jäljellä enää 5/100, mutta juoksun jälkeen se ei enää tuosta laskenut. 

Ouran mukaan kulutus oli 12 694 kcal, joista ”aktiivisia” kaloreita oli 10 398 kcal. 

Nyt on hyv
Tänään inspiroiva vierailu Planetaarisessa puutarhassa!

”Hankkeessa toimitaan nuorilähtöisesti ja ylisukupolvisesti planetaarisessa puutarhassa, jossa kasvatetaan ruokakasveja sekä opetellaan yhteisöllisesti kestävää elämäntapaa monilajisuutta kunnioittaen ja kultivoiden.”

Tuolla on siirrytty utopiasta upeasti prakmatopiaan eli siihen miten kestävän elämän unelmista tehdään konkretiaa. 

Kiitos @sofialaine_youthresearch @planetaarinen_puutarha ja @nuorisotutkimus
Oli kyllä tänään mainiot bileet. Musiikista vastasi linnut, visuaalisista ilmeestä auringonlasku, kuumasta menosta sauna ja viilennyksestä meri. Miten siellä?
Miten vastuullisuudesta puhutaan ja onko sillä väliä?

Se, miten puhumme kestävyydestä, ei ole vain viestintää. Se on myös tapa määritellä, mikä on normaalia.

Erilaisissa sanonnoissa kyse on tietysti pienistä nyansseista ja monien mielestä täysin merkityksettömistä asioista. Samaan aikaan on kuitenkin kuvaavaa, että myös kestävyyskysymyksiin keskittyvät fiksut ja tietoiset ihmiset eivät ole immuuneja sille, että jossain syvällä sisimmässämme tai ainakin kielessä pidämme edelleen normaalina sitä, että ihmiset ajavat fossiiliautolla, sudet ovat ihmiselle vaarallisia, öljyllä rikastutaan, naisen arvon määrittää hänen naimattomuutensa tai kasvispohjainen ruoka on jotain marginaalista vaihtoehtoa.

En usko, että maailma muuttuu kestävämmäksi pelkällä puheella, mutta yksi mittari sille, miten kestävässä kulttuurissa elämme, on se, mitä asioita pidämme normaalina ja millä metaforilla haluamme omaa tärkeää viestiämme alleviivata.

Olisi kiinnostavaa kuulla, mitä kaikkia muita hyviä tai vähemmän onnistuneita esimerkkejä vastuullisuus- ja kestävyyskeskustelussa esiintyy.

Kirjoitin tästä Substackiin. Linkki biossa.
Ylikulutus on aikamme virtahepo olohuoneessa. Me kaikki näemme sen, mutta harva uskaltaa kysyä ääneen: voimmeko todella ratkaista kestävyyskriisin puuttumatta itse kulutuksen määrään?

Usein keskustelu väistetään tarjoamalla ratkaisuksi teknologiaa tai siirtymää palvelutalouteen eli ekotehostamista tai niin sanottua ”aineetonta kulutusta”. Mutta tässä piilee vaarallinen ajatusharha. Todellisuudessa täysin aineetonta kulutusta ei ole olemassa. Jokainen digitaalinen palvelu, jokainen metsämeditaatioon hankittu varuste ja jokainen bitti vaatii fyysistä tilaa, materiaalia ja ennen kaikkea energiaa.

Otetaan esimerkiksi energiankulutus. Teollistumisesta lähtien energiankäyttömme on kasvanut noin 2 prosentin vuosivauhdilla. Se kuulostaa maltilliselta, mutta eksponentiaalinen kasvu on petollista.

Jos jatkamme samalla uralla, kulutamme noin 450 vuoden kuluttua enemmän energiaa kuin mitä koko maapallo vastaanottaa auringosta. Tässä vaiheessa emme törmää vain raaka-aineiden loppumiseen, vaan termodynamiikan seinään.

Yksilön eliniän näkökulmasta 450 vuotta voi tuntua ylettömän pitkältä ajalta ja energiankulutuksen kasvu triviaalilta kysymykseltä. Tässä piilee kuitenkin polkuriippuvuuden vaara. Jos rakennamme koko sivilisaatiomme perustukset fysiikan vastaiselle oletukselle, emme pysty kohta enää muuttamaan suuntaa.

Ihmislaji on tallustellut tällä planeetalla vasta noin 300 000 vuotta. Olemme planeetan historiassa tuore tulokas. Vertailun vuoksi:

- Lehtimuurahaiset ovat harjoittaneet menestyksekästä maanviljelyä noin 50 miljoonaa vuotta.
- Dinosaurukset hallitsivat maapalloa 180 miljoonaa vuotta.
- Karhukaiset ovat selvinneet viidestä joukkosukupuutosta 530 miljoonan vuoden ajan.

Nämä lajit ovat osoittaneet, että pitkäaikainen kestävyys ei löydy eksponentiaalisesta kasvusta, vaan sopeutumisesta ja tasapainosta. Olemmeko me todella ”viisain” laji, jos olemme ajamassa päin seinää jo muutaman tuhannen vuoden jälkeen, kun muut ovat pärjänneet kymmeniä tai satoja miljoonia vuosia?

Fysiikan lakien edessä mielipiteillä ei ole merkitystä. Rajallisella planeetalla loputon kasvu on sula mahdottomuus. Meidän on uskallettava sanoa se ääneen. Vähemmän on yksinkertaisesti vähemmän.
Mitä jos puhuisimme ekosysteemipalveluiden sijaan ekosysteemivastavuoroisuudesta? Niin kauan kuin puhumme luonnosta palveluntuottajana, kohtelemme helposti sitä myös sellaisena. Voisimmeko lopettaa ajattelemasta, että luonto on täällä meitä varten ja alkaa kysyä mitä me olemme täällä tekemässä luonnon hyväksi?
Pyöräily Kruunuvuorensillalla!
Viikonlopun suunnitelma Vierumäellä: Urheile. Syö. Nuku. Toista.
Lisää kauneutta. Jotta muistaisimme mikä on kaikkein tärkeintä ja osaisimme toimia oikein oikeiden asioiden puolesta 💚🌍

Kuva: Nasa.
Seuraa minua Instagramissa