Keskellä ekologista kriisiä, poliittista heiluntaa ja jatkuvaa epävarmuutta moni tuntuu pohtivan mitä tässä ajassa oikein kannattaisi tehdä.
Kannattaako yrittää vaikuttaa, jos ilmapiiri ympärillä kiristyy? Jos kunnianhimo hiipuu? Jos kestävyyskysymykset alkavat näyttäytyä ihmisille enemmän rasitteina kuin mahdollisuuksina?
Ajattelen, että juuri silloin pitäisi jatkaa. Ei siksi, että olisi varmuus onnistumisesta. Vaan siksi, että historialliset muutokset tapahtuvat usein sykleissä. Tulee hetkiä, jolloin maailma tuntuu liikkuvan nopeasti eteenpäin, ja hetkiä, jolloin kaikki näyttää pysähtyvän tai menevän taaksepäin. Mutta silloinkin jotkut ihmiset jatkavat työn tekemistä. Pitävät ajatuksia hengissä. Rakentavat hiljalleen seuraavaa vaihetta. Kun suunta jälleen muuttuu, tarvitaan ihmisiä, jotka ovat valmiina.
Samalla olen miettinyt improvisaatioteatterista tuttua ajatusta: “kyllä, ja…”
Ajatusta siitä, että elämässä ei aina kannata ensimmäisenä rajata, kontrolloida ja optimoida kaikkea. Joskus kannattaa vastata vain kyllä. Eräs tuttuni kertoi tästä, kun kävimme lounaalla keskustelemassa elämän tarkoituksesta. Hän sanoi menneensä elämässä pitkälti sinne, mihin erilaiset mahdollisuudet olivat sattuneet häntä viemään. Ja juuri siksi hän oli päätynyt kokemaan asioita, joita ei olisi koskaan osannut suunnitella etukäteen.
Tunnistan tämän myös omasta elämästäni. Harva elämä lopulta etenee lineaarisesti. Harva oikeasti suunnittelee koko polkunsa valmiiksi. Kun ihmiset kertovat uristaan tai elämästään, tarinat rakentuvat usein jälkikäteen ymmärretyistä sattumista. Joku pyysi mukaan projektiin, jokin keskustelu muutti suuntaa, johonkin mahdollisuuteen tuli tartuttua.
Elämä ei yleensä avaudu meille viisivuotissuunnitelmana. Se tapahtuu kohtaamisina, hetkinä ja kutsuina, joihin joko vastaamme tai emme vastaa. Ehkä sama pätee myös kestävyysmuutokseen.
Ehkä kaikkein tärkeintä ei ole täydellinen strategia, vaan se, että pysyy liikkeessä mukana. Että sanoo kyllä niille mahdollisuuksille, joissa voi tehdä maailmasta hieman paremman. Että lähtee mukaan keskusteluun, hankkeeseen, yhteistyöhön tai ideaan, vaikka lopputulosta ei vielä tietäisi.
Usein ajattelemme, että vaikuttaminen ja muutoksen tekeminen vaativat suuria tekoja tai tarkkaan suunniteltuja urapolkuja. Todellisuudessa monet tärkeät asiat syntyvät paljon arkisemmin. Joku pyytää mukaan, joku kannustaa, joku sanoo kyllä oikealla hetkellä.
En kuitenkaan tarkoita tällä sellaista carpe diem -tyyppistä tartu hetkeen -strategiaa, josta Peter Weirin ohjaama elokuva Kuolleiden runoilijoiden seura tunnetaan. Enkä tarkoita myöskään sellaista elämänfilosofiaa, jossa jokainen hetki pitäisi maksimoida tehokkuuden, kokemusten tai jatkuvan suorituskyvyn näkökulmasta vaikka arvostankin itse tekemistä, kyvykkyyttä ja aikaansaamista.
Tarkoitan enemmänkin sellaista suhtautumista elämään, jonka Richard Linklaterin Boyhood-elokuvan viimeinen kohtaus tiivistää täydellisesti. Ei meidän tarvitse tarttua hetkeen. Hetki tarttuu kyllä meihin. Sitä tapahtuu koko ajan. Annat sille vain mahdollisuuden ja vastaat kyllä.
Elokuvan lopussa päähenkilö Mason istuu uuden ystävänsä kanssa kansallispuistossa. He katsovat ympärilleen ja keskustelevat:
“Sanotaan, että pitää tarttua hetkeen.
Mitä jos se onkin toisin päin?
Hetki tarttuu meihin.
Joo.
Sitä tapahtuu koko ajan.
Hetket.
Aina on juuri nyt.”
Pidän tuosta ajatuksesta. Ehkä elämä ei lopulta ole jatkuvaa oikeiden päätösten optimointia. Ehkä tärkeämpää on opetella tunnistamaan ne hetket, jolloin elämä kutsuu meitä mukaan johonkin ja meidän tehtävä on uskaltaa vastata kyllä. Myös silloin, kun maailma ympärillä epäröi.
