Leo Stranius 
Vieraskynäblogissa Silvia Modig
Saksan päätös luopua ydinvoimasta vuoteen 2022 menessä otettiin meillä vastaan ristiiitaisesti.
Ydinvoiman vastustajat iloitsivat ja kannattajat maalasivat kauhukuvia sähkönhinnan noususta.
Edes tutkijat eivät ole yksimielisiä siitä onko kyse mahdollisuudesta vai uhasta. Kuvaavaa keskustelulle on sen tunnepohjaisuus molemmissa leireissä. Siksi ydinvoimakeskustelua on hyvin vaikea seurata faktoihin pohjautuen.
Tavoitteenani on ekologisesti kestävä, hiilineutraali ja oikeudenmukainen maailma.
Hallitusneuvotteluissa kuuden puolueen kesken näytti jo hetken siltä, että Suomi on ottamassa joitakin askelia tähän suuntaan.
Mukana keskusteluissa oli hiilineutraali Suomi, ympäristöhallinnon vahvistaminen, soiden ja Itämeren suojelun edistäminen, tyrmäys Fortumin haaveille lisäydinvoimasta, ilmastolaki, metsä- ja eläinsuojelulain uudistus sekä Vuotoksen ja Kollajan lopullinen hautaaminen. Lisäksi esillä oli asevoimien sekä ympäristölle haitallisten maa- ja metsätaloustukien merkittävä leikkaaminen.
Maanantai: Kävin aamulla juoksemassa, hoidin Luonto-Liiton asioita ja pyöräilin vesisateessa säätytalolle hallitusneuvotteluihin. Ilman Annukan apua en olisi selvinnyt arkiaskareista tämän hallitusneuvotteluhommelin keskellä millään. Päivä ja alkuilta vierähtivät säätytalolla tuttuun tyyliin. Illaksi pyöräilin kotiin.
Tiistai: Kävin aamulla juoksemassa, kävin läpi sähköposteja ja valmistauduin päivän neuvotteluihin. Päivä ja ilta vierähtivätkin sitten Säätytalolla. Illalla kävin Luonto-Liiton toimistolla hoitamassa hallinto- ja talousasioita.
Vieraskynäblogissa Paloma Hannonen
Ihmisiä, jotka asettavat luonnon tilan politiikassa tai elämässä etusijalle pidetään usein hieman ylimielisinä ja itsekkäinä tai vaihtoehtoisesti hulluina.
Nämä yhteiskuntaa ymmärtämättömät ihmiset ovat useiden mielestä joko irtaantuneet luonnosta, ostavat kaikenmaailman hömpötysluomua ja asuvat tiiviin yhteiskuntarakenteen keskellä tai vaihtoehtoisesti ovat niitä hulluja mehtäläisiä, jotka säästävät jogurttipurkit juoma-astioiksi ja tekevät tarpeensa huussissa lintuja bongaten.
Viimeisten viikkojen aikana päivittäistä lenkkireittiäni on hankaloittanut jalkakäytävän muuttuminen autokaistaksi Helsingin Käpylässä. Sofianlehdonkadun päässä lähellä Koskelantien ja Mäkelänkadun risteystä on ollut monta viikkoa tietyömaa. Tämä on aiheuttanut sen, että jalkakäytävä on otettu autojen käyttöön. Jalankulkijat on pistetty kiertämään ja pujottelemaan työmaan sivusta parin sadan metrin ylimääräinen lenkki, jotta autoilla voi olla käytössä edelleen kaksi kaistaa. Oma ratkaisuni olisi ollut aivan toinen. Olisin jättänyt jalankulkuyhteyden ja pistänyt autot kiertämään. Kenen ehdoilla … Lue lisää
Hallitusneuvottelut säätytalolla saivat dramaattisen käänteen keskiviikkona 1.6. illalla kun sdp ja vasemmistoliitto heitettiin neuvotteluista ulos.Toivottavasti viikonlopun aikana löytyy vielä ratkaisu ja osapuolet pääsevät takaisin neuvottelupöytään.
Ohessa kuvia neuvotteluista. Aiempia kuvia voi käydä katsomassa täältä.
Luin hiljattain Haruki Murakain erinomaisen kirjan Mistä puhun kun puhun juoksemisesta.
Juoksussa on kyse oman kunnon ja terveyden vaalimisesta. Siitä, joka meille useimmille on kaikkein tärkein asia läheisten ihmisten ja merkityksellisen tekemisen rinnalla.
Juoksussa kyse on tietysti myös itsensä haastamisesta, arjesta irtautumisesta, rentoutumisesta ja puhdistumisesta.
Juoksu lisää hyvän olon tunnetta, parantaa itsetuntoa ja auttaa painon hallintaan. Toki juoksu saattaa joillekin tarkoittaa myös kiirettä ja suorittamista.
Ohessa on neljä kirjasta poimimaani hyvää huomiota ja sitaattia juoksemisen filosofiasta:
Vieraskynäblogissa Olli-Poika Parviainen
Tietoyhteiskunnan kehittäminen nähdään usein ratkaisuna erilaisiin yhteiskunnallisiin ongelmiin.
1990-luvun suomalaisessa tietoyhteiskuntakeskustelussa korostettiin uusien teknologioiden mahdollisuuksia ja saavutettavuutta. Viime vuosikymmenellä odotusten painopiste siirtyi innovaatioihin ja sisällöntuotantoon.
Pärjätäksemme 2010-luvulla meidän on tuotava ekologisuus ja eettisyys kaikille yhteiskunnan tasoille.
Tietoyhteiskunnan kannalta kyseessä on haaste ja mahdollisuus: arkipäiväistyvä teknologia voi vähentää päästöjämme esimerkiksi liikenteessä ja logistiikassa sekä ohjata kulutustamme aineettomiin hyödykkeisiin. Tietoyhteiskuntakehitys voi auttaa myös esimerkiksi ihmisoikeuksien tai vaikkapa virikkeellisen vanhuuden edistämisessä.
Olin viikonloppuna Maailma kylässä -festareilla keskustelemassa vapaaehtoistyöstä ja sen arvosta.
Keskustelusta tarkemmin täällä: Mikä on vapaaehtoistyön arvo uudella hallituskaudella?
Paneelikeskustelun aluksi Juhani Laasonen esitteli Helsingin yliopistolle tekemänsä tutkimuksen vapaaehtoistyön kansantaloudellisesta merkityksestä.
Selvityksen mukaan vapaaehtoistyötunnin arvo on 12,44 euroa ja jokainen vapaaehtoistyöhön sijoitettu euro tuottaa kansantalouteen 6,5 euron panoksen.
Maanantai: Aamulla kävin läpi hallitusneuvotteluihin liittyviä papereita, pyöräilin säätytalolle ja vietin siellä koko päivän työskennellen ekologisesti kestävän ja oikeudenmukaisen yhteiskunnan puolesta. Illalla pyöräilin takaisin kotiin ja kävin koko loppuillan läpi hallitusneuvotteluihin liittyviä kysymyksiä.
Se on siinä! Tänään juoksulenkin yhteydessä havainnot harmaapäätikasta, metsäkirvisestä ja ruisrääkästä.
Nyt olisi pinnoja 100/100!
Kuinka monta viikkoa sinulla on elämää ehkä vielä jäljellä ja oletko tekemässä niitä asioita, joita oikeasti haluat ja pidät arvokkaina?
Pitäisikö minun tehdä enemmän?
Outi Isotalus (Kirkko ja kaupunki) kävi haastattelemassa 101 onnen päivää -kirjani teemoista, mutta keskustelu laajeni kaikkeen muuhunkin.
Keskustelimme ajan rajallisuudesta, ympäristöstä ja ihmisen paikasta osana luonnon monimuotoisuutta, merkityksellisestä elämästä, kuolemasta, arjesta ja siitä, miksi yritän käyttää aikani niin kuin käytän.
”Itse koen, että kaikki se, mitä olen saanut elämältä, on harvoin omaa ansiota. Ajattelen, että se on hyvää tuuria, yhteiskunnallisten rakenteiden tukemaa ja toisten ihmisten tarjoamaa apua. Kukaan ei selviä täällä yksin.”
Linkki koko juttuun biossa.
Se olisi taas siinä! Omatoiminen Triathlonin täysmatka eli Ironman tehty ja kesäloma voi alkaa.
Voiko triathlonia harrastaa ilman, että osallistuu tapahtumiin tai kilpailuihin? Kyllä voi. Olen tehnyt nyt täyden matkan triathlonin omatoimisesti kolme kertaa kotoa käsin.
Miltä homma tuntui tällä kerralla?
Uinti kulki yllättävän hyvin, pyöräily oli todella tahmeaa ja juoksu vaikeaa. Kilometrit olivat pitkiä ja vaikeita. Pyöräilyn yhteydessä olin alkumatkasta niin väsynyt, että meinasin nukahtaa. Oli pakko käydä pyöräilyn yhteydessä nukkumassa vartin päikkärit. Tämän myötä olo koheni hiukan pyöräilyn loppua kohti.
Tarkemmat ajat:
-Uinti: 3800 m, 1h 21 min 10 s (2:07/100m), keskisyke 126
-Pyöräily: 180,4 km, 7h 35 min 36 s (23,76 km/h), keskisyke 110
-Juoksu: 42,22 km, 4h 50 min 31 s (6:53/km), keskisyke 117
Yhteensä 13 h 47 min 17 s (nettoaika ilman vaihtoja ja taukoja). Aika heikkeni vuoden takaisesta peräti 20 minuuttia vaikka harjoittelin omasta mielestäni ihan hyvin. Viime vuonna liikuntaa kertyi keskimäärin noin 16,5 tuntia viikossa (tässä on mukana arkipyöräily) ja tänä vuonna toistaiseksi noin 16 tuntia viikossa. Edelliseen vuoteen verrattuna uinnin aika parani noin 1 minuutilla, pyöräilyn aika heikkeni noin 13 minuutilla ja juoksu heikkeni noin 8 minuutilla.
Syke jäi selvästi aiempia suorituksia alemmaksi, joten tuntui, että ei vain jaksanut tai huvittanut puristaa tarpeeksi. Oma aerobinen kynnys on 133 ja anakynnys 155 eli koko homma hoitui reilusti peruskuntoalueella ja jopa sen alarajoilla. Raskaalta tuntuvaan suoritukseen vaikutti varmasti se, että onnistuin edellisenä yönä nukkumaan vain reilu 5 tuntia ja sitä edellisenä yönä noin 4 tuntia. Tämän myötä suorituspäivän aamuna oli jo valmiiksi todella väsynyt olo, josta kertoi myös urheilukellon (Garmin) Body Battery lukema, joka oli vain 64/100. Kiinnostavana yksityiskohtana todettakoon, että kun lähdin juoksemaan maratonia, oli Body Batterystä jäljellä enää 5/100, mutta juoksun jälkeen se ei enää tuosta laskenut.
Ouran mukaan kulutus oli 12 694 kcal, joista ”aktiivisia” kaloreita oli 10 398 kcal.
Nyt on hyv
Mukava Helsinki-päivän linturetki. Kaikkiaan noin 40 havaintoa. Uusia pinnoja mm. rytikerttunen ja ruokokerttunen.
En mä näitä laske mutta nyt tänä vuonna 90/100 havaintoa.
Lintujen tarkkailu lataa myös kehon energiavarantoja.
Tänään inspiroiva vierailu Planetaarisessa puutarhassa!
”Hankkeessa toimitaan nuorilähtöisesti ja ylisukupolvisesti planetaarisessa puutarhassa, jossa kasvatetaan ruokakasveja sekä opetellaan yhteisöllisesti kestävää elämäntapaa monilajisuutta kunnioittaen ja kultivoiden.”
Tuolla on siirrytty utopiasta upeasti prakmatopiaan eli siihen miten kestävän elämän unelmista tehdään konkretiaa.
Kiitos @sofialaine_youthresearch @planetaarinen_puutarha ja @nuorisotutkimus
Oli kyllä tänään mainiot bileet. Musiikista vastasi linnut, visuaalisista ilmeestä auringonlasku, kuumasta menosta sauna ja viilennyksestä meri. Miten siellä?
Miten vastuullisuudesta puhutaan ja onko sillä väliä?
Se, miten puhumme kestävyydestä, ei ole vain viestintää. Se on myös tapa määritellä, mikä on normaalia.
Erilaisissa sanonnoissa kyse on tietysti pienistä nyansseista ja monien mielestä täysin merkityksettömistä asioista. Samaan aikaan on kuitenkin kuvaavaa, että myös kestävyyskysymyksiin keskittyvät fiksut ja tietoiset ihmiset eivät ole immuuneja sille, että jossain syvällä sisimmässämme tai ainakin kielessä pidämme edelleen normaalina sitä, että ihmiset ajavat fossiiliautolla, sudet ovat ihmiselle vaarallisia, öljyllä rikastutaan, naisen arvon määrittää hänen naimattomuutensa tai kasvispohjainen ruoka on jotain marginaalista vaihtoehtoa.
En usko, että maailma muuttuu kestävämmäksi pelkällä puheella, mutta yksi mittari sille, miten kestävässä kulttuurissa elämme, on se, mitä asioita pidämme normaalina ja millä metaforilla haluamme omaa tärkeää viestiämme alleviivata.
Olisi kiinnostavaa kuulla, mitä kaikkia muita hyviä tai vähemmän onnistuneita esimerkkejä vastuullisuus- ja kestävyyskeskustelussa esiintyy.
Kirjoitin tästä Substackiin. Linkki biossa.
Ylikulutus on aikamme virtahepo olohuoneessa. Me kaikki näemme sen, mutta harva uskaltaa kysyä ääneen: voimmeko todella ratkaista kestävyyskriisin puuttumatta itse kulutuksen määrään?
Usein keskustelu väistetään tarjoamalla ratkaisuksi teknologiaa tai siirtymää palvelutalouteen eli ekotehostamista tai niin sanottua ”aineetonta kulutusta”. Mutta tässä piilee vaarallinen ajatusharha. Todellisuudessa täysin aineetonta kulutusta ei ole olemassa. Jokainen digitaalinen palvelu, jokainen metsämeditaatioon hankittu varuste ja jokainen bitti vaatii fyysistä tilaa, materiaalia ja ennen kaikkea energiaa.
Otetaan esimerkiksi energiankulutus. Teollistumisesta lähtien energiankäyttömme on kasvanut noin 2 prosentin vuosivauhdilla. Se kuulostaa maltilliselta, mutta eksponentiaalinen kasvu on petollista.
Jos jatkamme samalla uralla, kulutamme noin 450 vuoden kuluttua enemmän energiaa kuin mitä koko maapallo vastaanottaa auringosta. Tässä vaiheessa emme törmää vain raaka-aineiden loppumiseen, vaan termodynamiikan seinään.
Yksilön eliniän näkökulmasta 450 vuotta voi tuntua ylettömän pitkältä ajalta ja energiankulutuksen kasvu triviaalilta kysymykseltä. Tässä piilee kuitenkin polkuriippuvuuden vaara. Jos rakennamme koko sivilisaatiomme perustukset fysiikan vastaiselle oletukselle, emme pysty kohta enää muuttamaan suuntaa.
Ihmislaji on tallustellut tällä planeetalla vasta noin 300 000 vuotta. Olemme planeetan historiassa tuore tulokas. Vertailun vuoksi:
- Lehtimuurahaiset ovat harjoittaneet menestyksekästä maanviljelyä noin 50 miljoonaa vuotta.
- Dinosaurukset hallitsivat maapalloa 180 miljoonaa vuotta.
- Karhukaiset ovat selvinneet viidestä joukkosukupuutosta 530 miljoonan vuoden ajan.
Nämä lajit ovat osoittaneet, että pitkäaikainen kestävyys ei löydy eksponentiaalisesta kasvusta, vaan sopeutumisesta ja tasapainosta. Olemmeko me todella ”viisain” laji, jos olemme ajamassa päin seinää jo muutaman tuhannen vuoden jälkeen, kun muut ovat pärjänneet kymmeniä tai satoja miljoonia vuosia?
Fysiikan lakien edessä mielipiteillä ei ole merkitystä. Rajallisella planeetalla loputon kasvu on sula mahdottomuus. Meidän on uskallettava sanoa se ääneen. Vähemmän on yksinkertaisesti vähemmän.
Mitä jos puhuisimme ekosysteemipalveluiden sijaan ekosysteemivastavuoroisuudesta? Niin kauan kuin puhumme luonnosta palveluntuottajana, kohtelemme helposti sitä myös sellaisena. Voisimmeko lopettaa ajattelemasta, että luonto on täällä meitä varten ja alkaa kysyä mitä me olemme täällä tekemässä luonnon hyväksi?
Viikonlopun suunnitelma Vierumäellä: Urheile. Syö. Nuku. Toista.
Lisää kauneutta. Jotta muistaisimme mikä on kaikkein tärkeintä ja osaisimme toimia oikein oikeiden asioiden puolesta 💚🌍
Kuva: Nasa.
Mitä tapahtuu kun lapselle ei sanota lainkaan ei?
Vietin eilen 12-vuotiaan syntymäpäivää ”kyllä-päivän” hengessä. Käytännössä vanhemman (eli minun) piti vastata lapsen kaikkiin kysymyksiin aina kyllä!
Miten päivä sitten sujui. Hämmästyttävän arkisesti.
Aamulla synttärisankari herätettiin klo 7.00 onnittelulaululla ja tuomalla herkkuja sänkyyn. Aamupäivällä lapsi halusi ottaa rennosti ja pelailla serkkunsa kanssa puhelimella. Itse kävin juoksemassa.
Lounaaksi toiveena oli pyöräily Pasilan Triplaan ja Luckiefuniin syömään. Ruokailun jälkeen hengailimme hiukan Triplassa ja kävimme ostamassa lapselle pienen pussukan ja yhden suklaapatukan. Tämän jälkeen kävimme tutustumassa pyörillä Keski-Pasilan uusiin rakennuksiin ja palasimme kotiin.
Myöhemmin iltapäivällä oltiin kotona. Lapsi halusi syödä nuudeleita soijarouheella. Välipalan jälkeen pyöräilimme lähimetsään (kalliometsä, tietäjät tietää), jossa lapsi on viettänyt paljon aikaa päiväkotiaikoina. Kiipeilimme puissa (tai siis lapsi kiipeili ja itse ihastelin/kauhistelin ja pidätin hengitystä). Käpylän/Kumpulan lähimetsistä pyöräilimme lähiravintolaan ja lapsen toiveesta ostimme kotiin vietäväksi massaman curryn tofulla.
Illalla tehtiin vielä popcorneja ja käytiin ostamassa lähikaupasta jäätelöä ja limsaa sekä katsottiin yhdessä Cancel-elokuva. Tämän jälkeen iltatoimet ja nukkumaan.
Lasten toiveet ovat lopulta aika arkisia ja saavutettavia.
Toivottavasti yhä useampi muistaisi, että tämä pieni, hauras ja sininen piste keskellä pimeää tyhjyyttä on ainoa kotimme. Erimielisyydet näyttävät tästä perspektiivistä tuskaisen turhilta. Olisipa meillä taitoa nähdä toisemme tällä samalla lempeydellä ja ymmärryksellä myös täällä alhaalla. Meillä on vain toisemme ja tämä yksi, korvaamaton planeetta, jolla matkustamme läpi äärettömyyden. 💚🌍
Kuva: Nasa
Missä kaikki mainokset ovat?
Olen pitänyt ovessani “Ei mainoksia, kiitos” -tarraa vuosikymmeniä. Se on ollut itsestäänselvyys. Pieni arkinen valinta, jolla estää turhan paperin kertymisen eteiseen ja ehkä myös turhien tarpeiden syntymisen.
Maaliskuussa päätin kokeilla, miltä maailma näyttää ilman sitä. Mitä ihmisten postilaatikoihin nykyään oikeasti jaetaan? Onko tilanne sama kuin ennen?
Irrotin tarran ja valmistauduin siihen, että eteinen täyttyy viikon aikana tarjouslehdistä, pizzamainoksista ja satunnaisista katalogeista. Olin valmis laittamaan tarran takaisin heti, jos määrä karkaisi käsistä.
Kolme viikkoa myöhemmin tilanne on tämä: ei yhtäkään mainosta. Ei ainoatakaan.
Pieni kokeilu, mutta yllättävän suuri lopputulos. Onko tässä käynyt niin, että paperinen suoramainonta on kadonnut? Ainakin omasta arjestani. Ilman, että olen varsinaisesti huomannut sitä. Vai onko kyse siitä, että mainostenjakajat ohittavat oveni lihasmuistilla. Tuleeko kenellekään muulle vielä paperimainoksia?
Mainonta ei tietenkään ole hävinnyt. Se on vain siirtynyt muualle. Sähköpostiin, sosiaaliseen mediaan, hakutuloksiin ja verkkokauppoihin. Fyysisestä tilasta näkymättömämpään, personoidumpaan ja jatkuvampaan muotoon. En enää kanna mainoksia roskikseen. Ne seuraavat minua taskussa.
Paperinen mainos on helppo tunnistaa. Se on konkreettinen, rajallinen ja usein helppo jättää huomiotta. Digitaalinen mainonta toimii toisin. Se sulautuu sisältöön ja mukautuu käyttäytymiseen. Se ei tule kotiin yhtenä nippuna kerran viikossa, vaan pieninä annoksina pitkin päivää.
Siksi sitä on vaikeampi huomata ja ehkä myös vaikeampi vastustaa. “Ei mainoksia, kiitos” -tarra toimi ennen rajana. Nyt vastaavaa rajaa on vaikeampi piirtää. Milloin saan itse päättää, mitä mainontaa minulle näytetään?
Olisiko mahdollista, että digitaaliseen ympäristöön syntyisi yhtä selkeä ja yksinkertainen tapa kieltäytyä? Yksi valinta, joka oikeasti toimii. Koska tällä hetkellä näyttää siltä, että mainokset eivät ole kadonneet. Ne ovat vain muuttuneet näkymättömämmiksi tai oikeastaan niin jatkuvaksi osaksi uutis- ja somevirtaa, että emme edes huomaa niitä tietoisesti.
