Tätä kirjoittaessa on viimeinen päiväni Kansalaisareenan toiminnanjohtajan tehtävässä. Ensimmäinen julkinen työtehtäväni järjestössä oli lokakuussa 2017 avauspuheenvuoron pitäminen kansainvälisessä Vertaistuen päivässä. Silloin jännitti ja innosti. Nyt on ilmassa haikeutta.
Paljon on viimeisen kahden vuoden aikana tapahtunut ja paljon olen matkan varrella oppinut. On ollut etuoikeus olla mukana edistämässä vapaaehtoistoimintaa Kansalaisareenan kautta. Seuraavassa muutamia nostoja parin vuoden ajalta.
Perjantaina 27.9.2019 klo 16.00 on omaelämäkertani Ekoistin muistelmien julkistustilaisuus Helsingin keskustakirjasto Oodin kirjataivaassa (3 krs). Samana päivänä Helsingissä ja Suomessa vietetään myös kansainvälistä ilmastolakkoa.
Julkistustilaisuudessa minua haastattelee kirjailija Laura Gustafsson. Lisäksi puheenvuoron pitävät isäni Pentti Stranius, europarlamentaarikko Heidi Hautala ja johtaja Mari Pantsar (Sitra). Lämpimästi tervetuloa! Tapahtuma täällä.
Omaelämäkerran kirjoittaminen 45-vuotiaana oli aluksi outo ajatus. En ole elämässäni siinä vaiheessa, jossa kirjoitetaan muistelmia. Siitä huolimatta kirjahanke ja kirjoittaminen omista taustoista vei minut mennessään. Nyt vuoden kestänyt projekti on muuttunut kirjaksi.
Uutisia työtehtävien suhteen. Olen siirtymässä kestävän tulevaisuuden johtajaksiT-Media Relations -nimiseen yritykseen nykyisistä töistäni Kansalaisareenan toiminnanjohtajan paikalta.
Aikaisemmin minua ahdisti se, että kukaan muu ei tee ilmasto- ja ympäristökriisin ratkaisemiseksi tarpeeksi. Nyt ahdistaa se, että vaikka monet tekevät paljon, aika loppuu kesken. Koen, että myös minun on tehtävä kaikkeni.
Tavoitteenani on vauhdittaa yritysten ja eri organisaatioiden siirtymistä sosiaalisesti oikeudenmukaiseen hiilineutraaliin kiertotalouteen, jossa luonnon monimuotoisuus lisääntyy.
Haaste on valtava. Ihmiskunta ei mennyt kuitenkaan kuuhun siksi, että se oli helppoa ja halpaa, vaan siksi, että iso haaste motivoi. Vaikka toivottomuus on moraalitonta, Greta Thunbergiltä olen oppinut, että emme tarvitse toivoa. Tarvitsemme tekoja. Kun alamme toimia, on toivoa kaikkialla.
Nykymenolla hiilibudjettimme riittää alle yhdeksäksi vuodeksi. Jos pystymme vähentämään globaalisti päästöjä 18 % vuosittain tästä vuodesta alkaen, meillä on vielä 66 % mahdollisuus pitää lämpeneminen 1,5 asteen rajoissa. On arvioitu, että 1,5 asteen ja 2 asteen lämpenemisen ero tarkoittaa noin 150 miljoonan ihmisen lisäkuolemaa. Ei ole sama lämpeneekö ilmasto 1,5 vai 2 vai 3 astetta. Jokainen teko lasketaan.
Oheinen tiedote on julkaistu tänään 18.9.2019.
Leo Stranius kestävän tulevaisuuden johtajaksi T-Mediaan – Ilmastonmuutoksen ajatusjohtaja auttamaan yrityksiä liiketoiminnan suunnittelussa
Johtamisessa on viimeisen sadan vuoden aikana siirrytty organisaatioiden ja asioiden johtamista korostavasta management-johtamisesta ensin innovatiivisuutta ja ihmisiä korostavaan leadership-johtajuuteen sekä tämän jälkeen palvelevaan johtamiskulttuuriin (servant leadership), jossa johtajan ja esihenkilön ensisijaisena tehtävänä on auttaa omaa porukkaa menestymään ja onnistumaan.
Viime vuosina on alettu puhua yhä enemmän myös itseohjautuvuudesta ja itseohjautuvasta johtamisesta. Itseohjautuva johtamismalli lähtee siitä, että paras osaaminen ei välttämättä ole aina byrokratian huipulla esihenkilöillä tai johtajilla. Väliportaita, hierarkioita ja esihenkilöitä tarvitaan vähemmän ja päätösvaltaa voidaan antaa suoraan tekijöille.
Olen viimeiset pari vuotta kuunnellut äänikirjoja. Tämä on mullistanut kirjojen kulutukseni.
Kun muutama vuosi sitten luin ehkä noin 2-4 paperikirjaa kuukaudessa, on äänikirjojen myötä kirjamäärät moninkertaistuneet.
Kivointa on kuunnella äänikirjoja kuntoillessa. Langattomat kuulokkeet ovat hyvät!
Lisäksi kuuntelen kirjoja kaksinkertaisella nopeudella. Kun aikanaan aloitin tämän, kuulosti puhe aivan aluksi vähän huvittavalta. Ei mennyt kuitenkaan kauan, kun aivot tottuivat nopeampaan tahtiin. Nykyään en edes huomaa nopeampaa lukutahtia. Ainoastaan koko kirja tulee kuunneltua puolet lyhyemmässä ajassa ja siitä saa paljon enemmän irti, kun keskittyminen paranee.
Tyypillisesti kuuntelen kirjoja juoksulenkillä, kotitöitä tehdessä tai pyöräillessäni paikasta toiseen. On kätevää kun koko kirjasto on aina mukana puhelimessa. Erillistä lukulaitetta ei tarvita.
Luettuani Greta Thunbergin kirjan tulin vakuuttuneeksi, että koululaisten perjantaiset ilmastolakot eivät riitä.
Olemme kriisissä ja tarvitsemme kaikki mukaan. Yksilövalintojen ohella tarvitsemme järjestelmän muutoksen. Hyvä tapa asettaa tulevaisuus nykyisyyden edelle on osallistua tavalla tai toisella yleiseen ilmastolakkoon 27.9.2019.
Ymmärrän, että monille suurille ay-liitoille tai keskusjärjestöille lakko tai yleislakko ovat niin latautuneita, merkityksellisiä ja symbolisia käsitteitä, että on vaikeaa tai mahdotonta lähteä mukaan “yleislakkoon”.
Toisaalta herää kysymys. Mikä voisi olla tärkeämpi asia lakkoilla, kuin yhteinen tulevaisuutemme ja ilmasto? Lakkoillaanhan sitä kiky-minuuteista ja palkankorotustenkin puolesta. Earth Strike olisi ay-järjestöille hyvä tapa näyttää, että he ovat ymmärtäneet, mikä on tämän sukupolven suurin haaste ja kaikkein tärkein puolustettava arvo.
Koskaan ei ole liian myöhäistä tehdä niin paljon kuin pystymme! Meillä on niin paljon voitettavaa.
Ohessa Earth Strike Suomen vieraskynäkirjoitus blogiini.
Kansalaisareenassa työntekijät saavat käyttää kaksi päivää vapaaehtoistoimintaan vuodessa.
Hyödynsin tätä mahdollisuutta ja olin yhden lauantain koko perheen voimin ystäväni Eveliina Lundqvistin perustamassa Saparomäessä talkootöissä. Saparomäki on turvallinen loppuelämän koti entisille tuotantoeläimille Porvoossa.
Otimme pyörät mukaan ja lähdimme eräänä lauantai aamuna bussilla Porvooseen koko perheen voimin. Porvoosta pyöräilimme puolisoni sekä viisi- ja seitsemänvuotiaiden lasten kanssa vielä kuuden kilometrin matkan perille.
Idea talkoista Saparomäessä tuli ystävältäni. Hän oli sopinut Saparomäen kanssa ajankohdasta ja kerännyt joukon ystäviään mukaan. Olikin mukavaa, kun paikalla oli läheisiä ystäväperheitä ja lapsilla näin leikkiseuraa.
”Koskaan ei ole liian myöhäistä tehdä niin paljon kuin pystymme.”
Olin viikonloppuna tekemässä talkootöitä eläinten turvakoti Saparomäessä. Pyörämatkalla kuuntelin perjantaina 16.8.2019 suomeksi ilmestyneen Greta Thunbergista kertovan kirjan Sydämen asioita – Perhe ja planeetta kriisissä.
Kirja oli omasta mielestäni kiinnostava ainakin kolmesta eri näkökulmasta.
Kesän kääntyessä lopuilleen oli aika tehdä kotona pieni tavarakatselmus.
Salaisena haaveenani on pystyä vastaamaan 100 tavaran haasteeseen eli selvitä arjessa alle 100 tavaralla. Esimerkiksi viime kesäloman aikana minulla oli käytössä neljän viikon reissulla yhteensä 69 henkilökohtaista tavaraa. Tämä kuitenkin vain kesäloman ajan.
Tällä hetkellä tilanne on se, että minulla on arjessa käytössä yhteensä 327 henkilökohtaista tavaraa. Noin vuosi sitten, kun kävin tavarat viimeksi perusteellisesti läpi, oli minulla 415 tavaraa. Hyvään suuntaan ollaan siis menossa, vaikka aika paljon on vielä tehtävää.
SuomiAreena on kuulunut lähes jokaiseen kesääni viimeisen kymmenen vuoden aikana.
Ensimmäisen kerran olen osallistunut tapahtumaan vuonna 2010. Tuolloin Kansalaisfoorumi järjesti Aaro Harjun ja Sari Kuvajan toimesta keskustelutilaisuuden kansalaisyhteiskunnan tulevaisuudesta.
Tänä vuonna järjestimme yhdessä seitsemän järjestön voimin tilaisuuden “Mikä on vapaaehtoistoiminnan arvo tulevaisuuden yhteiskunnassa?
Keskustelemassa olivat SDP:n perhe- ja peruspalveluministeri Krista Kiuru, Demos Helsingin perustajajäen ja tulevaisuuden tutkija Aleksi Neuvonen, Kuntaliiton toimitusjohtaja Minna Karhunen, Lassila & Tikanojan yhteiskuntasuhdejohtaja Jorma Mikkonen ja allekirjoittanut Kansalaisareenan toiminnanjohtajan roolissa.
Lisäksi olimme koko viikon kansalaistorilla, jossa oli mahdolisuus pyörittää vapaaehtoistoiminnan onnenpyörää. Tunnelmia torilta voi käydä katsomassa Kansalaisareenan Facebook-sivulta.
”Hankkeessa toimitaan nuorilähtöisesti ja ylisukupolvisesti planetaarisessa puutarhassa, jossa kasvatetaan ruokakasveja sekä opetellaan yhteisöllisesti kestävää elämäntapaa monilajisuutta kunnioittaen ja kultivoiden.”
Tuolla on siirrytty utopiasta upeasti prakmatopiaan eli siihen miten kestävän elämän unelmista tehdään konkretiaa.
Kiitos @sofialaine_youthresearch @planetaarinen_puutarha ja @nuorisotutkimus
Oli kyllä tänään mainiot bileet. Musiikista vastasi linnut, visuaalisista ilmeestä auringonlasku, kuumasta menosta sauna ja viilennyksestä meri. Miten siellä?
Miten vastuullisuudesta puhutaan ja onko sillä väliä?
Se, miten puhumme kestävyydestä, ei ole vain viestintää. Se on myös tapa määritellä, mikä on normaalia.
Erilaisissa sanonnoissa kyse on tietysti pienistä nyansseista ja monien mielestä täysin merkityksettömistä asioista. Samaan aikaan on kuitenkin kuvaavaa, että myös kestävyyskysymyksiin keskittyvät fiksut ja tietoiset ihmiset eivät ole immuuneja sille, että jossain syvällä sisimmässämme tai ainakin kielessä pidämme edelleen normaalina sitä, että ihmiset ajavat fossiiliautolla, sudet ovat ihmiselle vaarallisia, öljyllä rikastutaan, naisen arvon määrittää hänen naimattomuutensa tai kasvispohjainen ruoka on jotain marginaalista vaihtoehtoa.
En usko, että maailma muuttuu kestävämmäksi pelkällä puheella, mutta yksi mittari sille, miten kestävässä kulttuurissa elämme, on se, mitä asioita pidämme normaalina ja millä metaforilla haluamme omaa tärkeää viestiämme alleviivata.
Olisi kiinnostavaa kuulla, mitä kaikkia muita hyviä tai vähemmän onnistuneita esimerkkejä vastuullisuus- ja kestävyyskeskustelussa esiintyy.
Ylikulutus on aikamme virtahepo olohuoneessa. Me kaikki näemme sen, mutta harva uskaltaa kysyä ääneen: voimmeko todella ratkaista kestävyyskriisin puuttumatta itse kulutuksen määrään?
Usein keskustelu väistetään tarjoamalla ratkaisuksi teknologiaa tai siirtymää palvelutalouteen eli ekotehostamista tai niin sanottua ”aineetonta kulutusta”. Mutta tässä piilee vaarallinen ajatusharha. Todellisuudessa täysin aineetonta kulutusta ei ole olemassa. Jokainen digitaalinen palvelu, jokainen metsämeditaatioon hankittu varuste ja jokainen bitti vaatii fyysistä tilaa, materiaalia ja ennen kaikkea energiaa.
Otetaan esimerkiksi energiankulutus. Teollistumisesta lähtien energiankäyttömme on kasvanut noin 2 prosentin vuosivauhdilla. Se kuulostaa maltilliselta, mutta eksponentiaalinen kasvu on petollista.
Jos jatkamme samalla uralla, kulutamme noin 450 vuoden kuluttua enemmän energiaa kuin mitä koko maapallo vastaanottaa auringosta. Tässä vaiheessa emme törmää vain raaka-aineiden loppumiseen, vaan termodynamiikan seinään.
Yksilön eliniän näkökulmasta 450 vuotta voi tuntua ylettömän pitkältä ajalta ja energiankulutuksen kasvu triviaalilta kysymykseltä. Tässä piilee kuitenkin polkuriippuvuuden vaara. Jos rakennamme koko sivilisaatiomme perustukset fysiikan vastaiselle oletukselle, emme pysty kohta enää muuttamaan suuntaa.
Ihmislaji on tallustellut tällä planeetalla vasta noin 300 000 vuotta. Olemme planeetan historiassa tuore tulokas. Vertailun vuoksi:
- Lehtimuurahaiset ovat harjoittaneet menestyksekästä maanviljelyä noin 50 miljoonaa vuotta. - Dinosaurukset hallitsivat maapalloa 180 miljoonaa vuotta. - Karhukaiset ovat selvinneet viidestä joukkosukupuutosta 530 miljoonan vuoden ajan.
Nämä lajit ovat osoittaneet, että pitkäaikainen kestävyys ei löydy eksponentiaalisesta kasvusta, vaan sopeutumisesta ja tasapainosta. Olemmeko me todella ”viisain” laji, jos olemme ajamassa päin seinää jo muutaman tuhannen vuoden jälkeen, kun muut ovat pärjänneet kymmeniä tai satoja miljoonia vuosia?
Fysiikan lakien edessä mielipiteillä ei ole merkitystä. Rajallisella planeetalla loputon kasvu on sula mahdottomuus. Meidän on uskallettava sanoa se ääneen. Vähemmän on yksinkertaisesti vähemmän.
Mitä jos puhuisimme ekosysteemipalveluiden sijaan ekosysteemivastavuoroisuudesta? Niin kauan kuin puhumme luonnosta palveluntuottajana, kohtelemme helposti sitä myös sellaisena. Voisimmeko lopettaa ajattelemasta, että luonto on täällä meitä varten ja alkaa kysyä mitä me olemme täällä tekemässä luonnon hyväksi?
Vietin eilen 12-vuotiaan syntymäpäivää ”kyllä-päivän” hengessä. Käytännössä vanhemman (eli minun) piti vastata lapsen kaikkiin kysymyksiin aina kyllä!
Miten päivä sitten sujui. Hämmästyttävän arkisesti.
Aamulla synttärisankari herätettiin klo 7.00 onnittelulaululla ja tuomalla herkkuja sänkyyn. Aamupäivällä lapsi halusi ottaa rennosti ja pelailla serkkunsa kanssa puhelimella. Itse kävin juoksemassa.
Lounaaksi toiveena oli pyöräily Pasilan Triplaan ja Luckiefuniin syömään. Ruokailun jälkeen hengailimme hiukan Triplassa ja kävimme ostamassa lapselle pienen pussukan ja yhden suklaapatukan. Tämän jälkeen kävimme tutustumassa pyörillä Keski-Pasilan uusiin rakennuksiin ja palasimme kotiin.
Myöhemmin iltapäivällä oltiin kotona. Lapsi halusi syödä nuudeleita soijarouheella. Välipalan jälkeen pyöräilimme lähimetsään (kalliometsä, tietäjät tietää), jossa lapsi on viettänyt paljon aikaa päiväkotiaikoina. Kiipeilimme puissa (tai siis lapsi kiipeili ja itse ihastelin/kauhistelin ja pidätin hengitystä). Käpylän/Kumpulan lähimetsistä pyöräilimme lähiravintolaan ja lapsen toiveesta ostimme kotiin vietäväksi massaman curryn tofulla.
Illalla tehtiin vielä popcorneja ja käytiin ostamassa lähikaupasta jäätelöä ja limsaa sekä katsottiin yhdessä Cancel-elokuva. Tämän jälkeen iltatoimet ja nukkumaan.
Lasten toiveet ovat lopulta aika arkisia ja saavutettavia.
Toivottavasti yhä useampi muistaisi, että tämä pieni, hauras ja sininen piste keskellä pimeää tyhjyyttä on ainoa kotimme. Erimielisyydet näyttävät tästä perspektiivistä tuskaisen turhilta. Olisipa meillä taitoa nähdä toisemme tällä samalla lempeydellä ja ymmärryksellä myös täällä alhaalla. Meillä on vain toisemme ja tämä yksi, korvaamaton planeetta, jolla matkustamme läpi äärettömyyden. 💚🌍
Olen pitänyt ovessani “Ei mainoksia, kiitos” -tarraa vuosikymmeniä. Se on ollut itsestäänselvyys. Pieni arkinen valinta, jolla estää turhan paperin kertymisen eteiseen ja ehkä myös turhien tarpeiden syntymisen.
Maaliskuussa päätin kokeilla, miltä maailma näyttää ilman sitä. Mitä ihmisten postilaatikoihin nykyään oikeasti jaetaan? Onko tilanne sama kuin ennen?
Irrotin tarran ja valmistauduin siihen, että eteinen täyttyy viikon aikana tarjouslehdistä, pizzamainoksista ja satunnaisista katalogeista. Olin valmis laittamaan tarran takaisin heti, jos määrä karkaisi käsistä.
Kolme viikkoa myöhemmin tilanne on tämä: ei yhtäkään mainosta. Ei ainoatakaan.
Pieni kokeilu, mutta yllättävän suuri lopputulos. Onko tässä käynyt niin, että paperinen suoramainonta on kadonnut? Ainakin omasta arjestani. Ilman, että olen varsinaisesti huomannut sitä. Vai onko kyse siitä, että mainostenjakajat ohittavat oveni lihasmuistilla. Tuleeko kenellekään muulle vielä paperimainoksia?
Mainonta ei tietenkään ole hävinnyt. Se on vain siirtynyt muualle. Sähköpostiin, sosiaaliseen mediaan, hakutuloksiin ja verkkokauppoihin. Fyysisestä tilasta näkymättömämpään, personoidumpaan ja jatkuvampaan muotoon. En enää kanna mainoksia roskikseen. Ne seuraavat minua taskussa.
Paperinen mainos on helppo tunnistaa. Se on konkreettinen, rajallinen ja usein helppo jättää huomiotta. Digitaalinen mainonta toimii toisin. Se sulautuu sisältöön ja mukautuu käyttäytymiseen. Se ei tule kotiin yhtenä nippuna kerran viikossa, vaan pieninä annoksina pitkin päivää.
Siksi sitä on vaikeampi huomata ja ehkä myös vaikeampi vastustaa. “Ei mainoksia, kiitos” -tarra toimi ennen rajana. Nyt vastaavaa rajaa on vaikeampi piirtää. Milloin saan itse päättää, mitä mainontaa minulle näytetään?
Olisiko mahdollista, että digitaaliseen ympäristöön syntyisi yhtä selkeä ja yksinkertainen tapa kieltäytyä? Yksi valinta, joka oikeasti toimii. Koska tällä hetkellä näyttää siltä, että mainokset eivät ole kadonneet. Ne ovat vain muuttuneet näkymättömämmiksi tai oikeastaan niin jatkuvaksi osaksi uutis- ja somevirtaa, että emme edes huomaa niitä tietoisesti.
Anna Abreun keikalla oli tänään mahdollista bailata kaksi tuntia ilman liharuokavaliota esiintyvän taiteilijan toiveesta. Niin upeaa Anna @iamabreu ! Vastaavaa Suomessa ei ole varmaan ennen nähty.
Valitettavasti Veikkaus Areenan ravintolapalvelut onnistuivat kuitenkin tuottamaan pettymyksen. Kyllähän tarjolla oli vegaanihampurilaista, ranskalaisia sekä erilaisia herkkuja ja juomia, mutta suuri osa ruokatarjoiluista ei ollut täysin kasvispohjaisia vaan niissä oli mukana jotain eläinperäistä. Montako vegaanista pizzaa näet tuossa viimeisessä kuvassa? Ei onneksi kuitenkaan lihaa.
Pisteet asenteesta upealle artistille ja miinukset areenan ruokatarjonnasta vastaaville.
Tiettävästi kukaan ei lihan puutteen takia kuollut tai joutunut sairaalaan.
Pilko sipulia ja laita kylmään hanaveteen. Juo hitaasti nautiskellen. Tarvittaessa voit antaa sipuliveden olla hetken jääkaapissa.
Sipulivesi antaa kivan terveysboostin! Se on vanhan kansan perinne, jota itsekin nautin usein lapsena. Mahdollisia hyötyjä ovat antioksidantit, vastustuskyvyn paraneminen, ruansulatuksen tuki ja antibakteerinen vaikutus.
Sipulivesi ei luonnollisesti puhdista kehoa myrkyistä, polta rasvaa tai korvaa lääkitystä tai monipuolista ruokavaliota.
