Teos on huikea kertomus Sodankylästä kotoisin olevan Riikka Karppisen havahtumisesta luonnonsuojeluun ja yhteiskunnallisiin kysymyksiin.
Sodankylän Jeanne d´Arc on tarina siitä, miten havahtuminen, huoli ja ahdistus muuttuvat konkreettiseksi ja tehokkaaksi vaikuttamistyöksi. Tarina Viiankiaavan suojelusta kansainvälistä kaivosjättiä vastaan. Tarina nuoren naisen arjesta Lapissa ja Helsingissä sekä välillä armeijan leivissä.
Vuosi 2020 oli poikkeuksellinen. Paluuta vanhaan kuitenkaan tuskin on luvassa. On aika kurkottaa menneisyyden sijaan eteenpäin ja tulevaisuuteen. Sitä ennen kuitenkin vielä kertaus menneeseen vuoteen.
Vaikka itselleni vuosi 2020 oli hyvä. Monin paikoin ja monille se on ollut kamala.
Koronapandemia on määritellyt totuttuja käytänteitä ja arkea monilla uusiksi. Yhteiskunnat ja yksilöt kykenivät kuitenkin sopeutumaan uusiin toimintatapoihin paikoin ennennäkemättömän nopeasti. Monet uudet käytännöt jäävät pysyviksi rokotteesta riippumatta.
Tämä herättää toivoa siitä, että kun alamme käsittelemään demokratioissa kriisiä kriisinä, meillä on mahdollisuus vastata myös ilmastokriisin, luontokadon ja luonnonvarojen ylikulutuksen kaltaisiin ongelmiin. Tämän takia tein myös aloitteen, että myös Helsinki julistaisi ilmastohätätilan.
Koronapandemian ohella maailmanpolitiikkaa ovat ravisuttaneet vuonna 2020 Yhdysvaltojen presidentinvaalit ja Black Lives Matter -liike. Koronapandemian myötä myös ilmastopäästöt vähenivät hetkellisesti ja liikkeelle laitettiin ennennäkemätön määrä investointeja puhtaaseen teknologiaan. Ympäristö- ja vastuullisuusteemat eivät kadonneet mihinkään politiikan, yritysten ja yksilöiden agendalta.
Vuoden 2020 aikana kuuntelin tai luin yhteensä 375 kirjaa.
En olisi ikinä uskonut, että moinen tahti on mahdollista. Tammikuussa 2020 päätin kuitenkin kokeilla, olisiko mahdollista lukea/kuunnella kuukauden ajan kirjoja yksi kirja päivässä tahtia.
Kuvassa Leo ja Ekoistin muistelmat. Seuraava kirja on tekeillä ja ilmestyy 2022 alussa.
Idean taisin saada Henriika Tulivirralta, joka päätti lukea vuoden ajan kirjan päivässä ja onnistui. Kun oma tammikuun tavoite täyttyi, oli kirjojen kuuntelemisesta tullut tapa. Huhtikuussa huomasin, että olin kuunnellut tai lukenut jo 100 kirjaa. Tuolloin taisin pohtia ensimmäistä kertaa, olisiko todella olla mahdollista jatkaa koko vuosi samaa tahtia.
Yleisin kysymys on, miten tämä on ajankäytöllisesti edes mahdollista. Mistä olen löytänyt aikaa kirjojen kuuntelulle? Käyn kuitenkin töissä, minulla on useita poliittisia luottamustoimia ja kotona on puolison ohella kaksi vaativaa lasta. Yksi kirja kestää sivumäärästä riippuen äänikirjana noin 4-20 tuntia, keskimäärin ehkä noin 6-10 tuntia. Kun kuuntelen kaksinkertaisella nopeudella, kuluu kuunteluun aikaa puolet tuosta.
Olen kuunnellut äänikirjoja vuodesta 2017 lähtien. Jo alkuvaiheessa siirryin kuuntelemaan kirjoja kaksinkertaisella nopeudella. Oli hämmentävää miten nopeasti kaksinkertaiseen nopeuteen tottui. Kaksinkertaisella nopeudella kuuntelussa on myös se hyöty, että kirjaan keskittyy intensiivisemmin ja sisältö jää paremmin mieleen, kun ajatus ei lähde laukkaamaan muualle.
Mutta mistä siis aikaa kirjojen lukemiselle ja kuuntelulle? Käytännössä kuuntelen kirjoja aina juostessa, pyöräillessä, aamu- tai iltatoimia tehdessäni sekä kotiaskareita hoitaessa. En katso juurikaan elokuvia, sarjoja tai kuuntele musiikkia. Lisäksi kirjojen kuuntelu on pois sosiaalisen median, podcastien ja uutisten seuraamisesta. En ole katunut.
Koronapandemia on muuttanut maailmaa vuonna 2020 merkittävästi. Mitä jos tämä muutos onkin osittain pysyvää?
Viime keväänä monet kiittelivät sitä, että koropandemia ei iskenyt syksyllä vuoden pimeimpään aikaan. Ajateltiin, että homma on ohi muutamassa kuukaudessa. Kesällä Suomessa tilanne näyttikin hetken siltä, että epidemia on lähes selätetty. Sitten tuli syksy ja tartunnat lähtivät jälleen nousuun.
Nyt vuoden pimein aika on ohitettu, koronapandemia on edelleen keskuudessamme. On aika pohtia sitä, miten tämä aika muutti elämäämme.
Koronakeskustelussa on esiintynyt usein ajatus siitä, että tämä kaikki on jossain vaiheessa ohi ja pääsemme taas ”palaamaan normaaliin”. Olen huomannut, että useissa etäkokouksien alku-, loppu- tai sivukeskusteluissa on pohdittu koronapandemiaa asenteella ”sitten kun tämä on ohi”.
Mitä jos tämä ei kuitenkaan ole ohi? Vaikka itse koronapandemia saataisiin rokotusten myötä aisoihin, voi olla, että koronapandemian aiheuttamat muutokset ja uudet käytännöt jäävätkin kuitenkin pysyviksi. Ainakin osittain. Itse en usko, että paluuta vanhaan enää on.
Miten todennäköisesti koronarokotusten myötä ihmiset siirtyvät enää takaisin esimerkiksi etäkokouksista kasvokkaisiin kokouksiin, nettikaupoista kivijalkaliikkeisiin tai ruuan kotiinkuljetuksista kauppoihin ja ravintoloihin. Kuinka moni lähtee taas pikapikaa tanssimaan letkajenkkaa yöravintoloihin, nauttimaan konserteista paikan päälle tai työmatkalle maailman toiselle puolelle? Varmasti osa siirtyy vanhaan, mutta tuskin kaikki.
Oheinen kirjoitukseni julkaistiin Käpylä-lehdessä joulukuussa 2020.
Mistä lapseni halusi minun kirjoittavan?
Halusin antaa äänen lapsille vuoden viimeiseen Käpylä-lehden Takaikkunaan.
Kysyin 9-vuotiaalta lapseltani, mistä hän haluaisi minun kirjoittavan Käpylä-lehteen. Hänen mukaan minun pitäisi kirjoittaa ilmastonmuutoksesta. Lapsi toivoi, että ilmastokriisi pystytään pitämään hallinnassa emmekä joutuisi kohtaamaan äärimmäisiä sääilmiöitä.
Kysyessäni tarkemmin aihetta ja näkökulmaa, lapseni toivoi, että Käpylässä olisi vähemmän autoilua ja enemmän biokaasu- ja sähköautoja, ei tehtäisi uusia rakennuksia ja istutettaisiin lisää metsää.
Ekologinen kriisi herättää tunteita. Toiset kokevat huolta, toiset vaikuttavat välinpitämättömiltä. Miksi?
Olen saanut olla mukana Koneen Säätilön tuella toteutetussa hankkeessa, jossa näitä kysymyksiä on mietitty perusteellisesti. Lue: https://www.luontojatunteet.fi/
Hankkeessa käynnistettiin myös haastattelusarja. Ohessa omat vastaukseni.
Luonto ja tunteet -haastattelusarja käynnistyy! 🤩 Tervetuloa tutustumaan huippuasiantuntijoihin ja mielenkiintoisiin persooniin. On olemassa paljon ihmisiä, jotka jo tekevät runsaasti tekoja luonnon puolesta. Tässä heistä yksi!
Liikenne- ja viestintäministeriö julkaisi tänään raportin Ekologisesti kestävällä digitalisaatiolla ilmasto- ja ympäristötavoitteisiin. Kyseessä on ICT-alan ilmasto- ja ympäristöstrategiaa valmistelevan työryhmän loppuraportti.
ICT-sektori on merkittävä energia- ja luonnonvarojen kuluttaja sekä päästöjen aiheuttaja. Arvioiden mukaan ICT-alan osuus maailman kasvihuonepäästöistä on noin 3–5 %. Toisaalta ala mahdollistaa myös muille sektoreille ekotehokkuuden kasvattamista ja päästöjen vähentämistä.
Tutkimuksen ovat toteuttaneet Mikko Piispa, Anni Ojajärvi ja Tomi Kiilakoski. Itse osallistuin hankkeen ohjausryhmään. Raporttia varten kerättiin etnografista tutkimusaineistoa ja yhteensä 18 nuoren ilmastoaktivistin haastattelut kevään 2020 aikana. Raportissa annetaan 10 suositusta ja tuodaan muutenkin monipuolisesti esille nuorten näkökulmaa ilmastokriisiin.
Yksi teema, joka nousi sekä raportin julkistuksen yhteydessä pidetyssä webinaarissa että raportissa itsessään selkeästi esille oli se, että nuoret ymmärtävät varsin hyvin ilmastokriisin kytkeytymisen muihin teemoihin, kuten oikeudenmukaiseen siirtymään, luontokatoon ja talousjärjestelmään. Tämä kokonaisvaltainen asioiden tarkastelu on yksi asia, jota itse kaipaisin enemmän myös poliittiseen päätöksentekoon ja siihen kun keskustellaan ilmastotoimista.
Suomessa on arviolta 4600 asunnotonta, joista yli puolet on pääkaupunkiseudulla. Tilastojen valossa tilanne on viimeisten vuosikymmenten aikana parantunut Suomessa merkittävästi. Vielä vuonna 1987 Suomessa oli lähes 20 000 asunnotonta.
Minulla oli kunnia osallistua lauantaina 17.10. Asunnottomien yön paneelikeskusteluun upeiden asiantuntijoiden kanssa.
Paneelia juonsi Meeri Koutaniemen kanssa Mia Juselius Kriminaalihuollon tukisäätiöstä. Keskustelijoina olivat lisäkseni Elina Anttila – ylijohtaja, Kansallismuseo, Reijo Pipinen – hallituksen pj, kokemusasiantuntija, Vailla vakinaista asuntoa ry, Pia Lohikoski – kansanedustaja, Minna Mattila – viestintäpäällikkö, Takuusäätiö ja Siiri Winter – asumisneuvoja, Y-säätiö.
Olen itse ollut asunnoton, nähnyt miten köyhät isovanhempani ovat majoittaneet asunnottomia, kulkureita ja kerjäläisiä pienessä mökissään sekä tarjonnut itsekin asuntoni ystäville, jotka ovat olleet hetkellisesti asunnottomia.
Miten vastuullisuudesta puhutaan ja onko sillä väliä?
Se, miten puhumme kestävyydestä, ei ole vain viestintää. Se on myös tapa määritellä, mikä on normaalia.
Erilaisissa sanonnoissa kyse on tietysti pienistä nyansseista ja monien mielestä täysin merkityksettömistä asioista. Samaan aikaan on kuitenkin kuvaavaa, että myös kestävyyskysymyksiin keskittyvät fiksut ja tietoiset ihmiset eivät ole immuuneja sille, että jossain syvällä sisimmässämme tai ainakin kielessä pidämme edelleen normaalina sitä, että ihmiset ajavat fossiiliautolla, sudet ovat ihmiselle vaarallisia, öljyllä rikastutaan, naisen arvon määrittää hänen naimattomuutensa tai kasvispohjainen ruoka on jotain marginaalista vaihtoehtoa.
En usko, että maailma muuttuu kestävämmäksi pelkällä puheella, mutta yksi mittari sille, miten kestävässä kulttuurissa elämme, on se, mitä asioita pidämme normaalina ja millä metaforilla haluamme omaa tärkeää viestiämme alleviivata.
Olisi kiinnostavaa kuulla, mitä kaikkia muita hyviä tai vähemmän onnistuneita esimerkkejä vastuullisuus- ja kestävyyskeskustelussa esiintyy.
Ylikulutus on aikamme virtahepo olohuoneessa. Me kaikki näemme sen, mutta harva uskaltaa kysyä ääneen: voimmeko todella ratkaista kestävyyskriisin puuttumatta itse kulutuksen määrään?
Usein keskustelu väistetään tarjoamalla ratkaisuksi teknologiaa tai siirtymää palvelutalouteen eli ekotehostamista tai niin sanottua ”aineetonta kulutusta”. Mutta tässä piilee vaarallinen ajatusharha. Todellisuudessa täysin aineetonta kulutusta ei ole olemassa. Jokainen digitaalinen palvelu, jokainen metsämeditaatioon hankittu varuste ja jokainen bitti vaatii fyysistä tilaa, materiaalia ja ennen kaikkea energiaa.
Otetaan esimerkiksi energiankulutus. Teollistumisesta lähtien energiankäyttömme on kasvanut noin 2 prosentin vuosivauhdilla. Se kuulostaa maltilliselta, mutta eksponentiaalinen kasvu on petollista.
Jos jatkamme samalla uralla, kulutamme noin 450 vuoden kuluttua enemmän energiaa kuin mitä koko maapallo vastaanottaa auringosta. Tässä vaiheessa emme törmää vain raaka-aineiden loppumiseen, vaan termodynamiikan seinään.
Yksilön eliniän näkökulmasta 450 vuotta voi tuntua ylettömän pitkältä ajalta ja energiankulutuksen kasvu triviaalilta kysymykseltä. Tässä piilee kuitenkin polkuriippuvuuden vaara. Jos rakennamme koko sivilisaatiomme perustukset fysiikan vastaiselle oletukselle, emme pysty kohta enää muuttamaan suuntaa.
Ihmislaji on tallustellut tällä planeetalla vasta noin 300 000 vuotta. Olemme planeetan historiassa tuore tulokas. Vertailun vuoksi:
- Lehtimuurahaiset ovat harjoittaneet menestyksekästä maanviljelyä noin 50 miljoonaa vuotta. - Dinosaurukset hallitsivat maapalloa 180 miljoonaa vuotta. - Karhukaiset ovat selvinneet viidestä joukkosukupuutosta 530 miljoonan vuoden ajan.
Nämä lajit ovat osoittaneet, että pitkäaikainen kestävyys ei löydy eksponentiaalisesta kasvusta, vaan sopeutumisesta ja tasapainosta. Olemmeko me todella ”viisain” laji, jos olemme ajamassa päin seinää jo muutaman tuhannen vuoden jälkeen, kun muut ovat pärjänneet kymmeniä tai satoja miljoonia vuosia?
Fysiikan lakien edessä mielipiteillä ei ole merkitystä. Rajallisella planeetalla loputon kasvu on sula mahdottomuus. Meidän on uskallettava sanoa se ääneen. Vähemmän on yksinkertaisesti vähemmän.
Mitä jos puhuisimme ekosysteemipalveluiden sijaan ekosysteemivastavuoroisuudesta? Niin kauan kuin puhumme luonnosta palveluntuottajana, kohtelemme helposti sitä myös sellaisena. Voisimmeko lopettaa ajattelemasta, että luonto on täällä meitä varten ja alkaa kysyä mitä me olemme täällä tekemässä luonnon hyväksi?
Vietin eilen 12-vuotiaan syntymäpäivää ”kyllä-päivän” hengessä. Käytännössä vanhemman (eli minun) piti vastata lapsen kaikkiin kysymyksiin aina kyllä!
Miten päivä sitten sujui. Hämmästyttävän arkisesti.
Aamulla synttärisankari herätettiin klo 7.00 onnittelulaululla ja tuomalla herkkuja sänkyyn. Aamupäivällä lapsi halusi ottaa rennosti ja pelailla serkkunsa kanssa puhelimella. Itse kävin juoksemassa.
Lounaaksi toiveena oli pyöräily Pasilan Triplaan ja Luckiefuniin syömään. Ruokailun jälkeen hengailimme hiukan Triplassa ja kävimme ostamassa lapselle pienen pussukan ja yhden suklaapatukan. Tämän jälkeen kävimme tutustumassa pyörillä Keski-Pasilan uusiin rakennuksiin ja palasimme kotiin.
Myöhemmin iltapäivällä oltiin kotona. Lapsi halusi syödä nuudeleita soijarouheella. Välipalan jälkeen pyöräilimme lähimetsään (kalliometsä, tietäjät tietää), jossa lapsi on viettänyt paljon aikaa päiväkotiaikoina. Kiipeilimme puissa (tai siis lapsi kiipeili ja itse ihastelin/kauhistelin ja pidätin hengitystä). Käpylän/Kumpulan lähimetsistä pyöräilimme lähiravintolaan ja lapsen toiveesta ostimme kotiin vietäväksi massaman curryn tofulla.
Illalla tehtiin vielä popcorneja ja käytiin ostamassa lähikaupasta jäätelöä ja limsaa sekä katsottiin yhdessä Cancel-elokuva. Tämän jälkeen iltatoimet ja nukkumaan.
Lasten toiveet ovat lopulta aika arkisia ja saavutettavia.
Toivottavasti yhä useampi muistaisi, että tämä pieni, hauras ja sininen piste keskellä pimeää tyhjyyttä on ainoa kotimme. Erimielisyydet näyttävät tästä perspektiivistä tuskaisen turhilta. Olisipa meillä taitoa nähdä toisemme tällä samalla lempeydellä ja ymmärryksellä myös täällä alhaalla. Meillä on vain toisemme ja tämä yksi, korvaamaton planeetta, jolla matkustamme läpi äärettömyyden. 💚🌍
Olen pitänyt ovessani “Ei mainoksia, kiitos” -tarraa vuosikymmeniä. Se on ollut itsestäänselvyys. Pieni arkinen valinta, jolla estää turhan paperin kertymisen eteiseen ja ehkä myös turhien tarpeiden syntymisen.
Maaliskuussa päätin kokeilla, miltä maailma näyttää ilman sitä. Mitä ihmisten postilaatikoihin nykyään oikeasti jaetaan? Onko tilanne sama kuin ennen?
Irrotin tarran ja valmistauduin siihen, että eteinen täyttyy viikon aikana tarjouslehdistä, pizzamainoksista ja satunnaisista katalogeista. Olin valmis laittamaan tarran takaisin heti, jos määrä karkaisi käsistä.
Kolme viikkoa myöhemmin tilanne on tämä: ei yhtäkään mainosta. Ei ainoatakaan.
Pieni kokeilu, mutta yllättävän suuri lopputulos. Onko tässä käynyt niin, että paperinen suoramainonta on kadonnut? Ainakin omasta arjestani. Ilman, että olen varsinaisesti huomannut sitä. Vai onko kyse siitä, että mainostenjakajat ohittavat oveni lihasmuistilla. Tuleeko kenellekään muulle vielä paperimainoksia?
Mainonta ei tietenkään ole hävinnyt. Se on vain siirtynyt muualle. Sähköpostiin, sosiaaliseen mediaan, hakutuloksiin ja verkkokauppoihin. Fyysisestä tilasta näkymättömämpään, personoidumpaan ja jatkuvampaan muotoon. En enää kanna mainoksia roskikseen. Ne seuraavat minua taskussa.
Paperinen mainos on helppo tunnistaa. Se on konkreettinen, rajallinen ja usein helppo jättää huomiotta. Digitaalinen mainonta toimii toisin. Se sulautuu sisältöön ja mukautuu käyttäytymiseen. Se ei tule kotiin yhtenä nippuna kerran viikossa, vaan pieninä annoksina pitkin päivää.
Siksi sitä on vaikeampi huomata ja ehkä myös vaikeampi vastustaa. “Ei mainoksia, kiitos” -tarra toimi ennen rajana. Nyt vastaavaa rajaa on vaikeampi piirtää. Milloin saan itse päättää, mitä mainontaa minulle näytetään?
Olisiko mahdollista, että digitaaliseen ympäristöön syntyisi yhtä selkeä ja yksinkertainen tapa kieltäytyä? Yksi valinta, joka oikeasti toimii. Koska tällä hetkellä näyttää siltä, että mainokset eivät ole kadonneet. Ne ovat vain muuttuneet näkymättömämmiksi tai oikeastaan niin jatkuvaksi osaksi uutis- ja somevirtaa, että emme edes huomaa niitä tietoisesti.
Anna Abreun keikalla oli tänään mahdollista bailata kaksi tuntia ilman liharuokavaliota esiintyvän taiteilijan toiveesta. Niin upeaa Anna @iamabreu ! Vastaavaa Suomessa ei ole varmaan ennen nähty.
Valitettavasti Veikkaus Areenan ravintolapalvelut onnistuivat kuitenkin tuottamaan pettymyksen. Kyllähän tarjolla oli vegaanihampurilaista, ranskalaisia sekä erilaisia herkkuja ja juomia, mutta suuri osa ruokatarjoiluista ei ollut täysin kasvispohjaisia vaan niissä oli mukana jotain eläinperäistä. Montako vegaanista pizzaa näet tuossa viimeisessä kuvassa? Ei onneksi kuitenkaan lihaa.
Pisteet asenteesta upealle artistille ja miinukset areenan ruokatarjonnasta vastaaville.
Tiettävästi kukaan ei lihan puutteen takia kuollut tai joutunut sairaalaan.
Tiedättekö sen tunteen, kun haluat lähettää lohtua ja lämpimiä ajatuksia sun ystävälle, että kaikki kyllä järjestyy. Huomaat sopivasti ulkona oheisen julisteen, otat siitä kuvan ja laitat viestin. Sitten ihmettelet miksi se sun ystävä reagoi viestiin kakkaemojilla.
Pilko sipulia ja laita kylmään hanaveteen. Juo hitaasti nautiskellen. Tarvittaessa voit antaa sipuliveden olla hetken jääkaapissa.
Sipulivesi antaa kivan terveysboostin! Se on vanhan kansan perinne, jota itsekin nautin usein lapsena. Mahdollisia hyötyjä ovat antioksidantit, vastustuskyvyn paraneminen, ruansulatuksen tuki ja antibakteerinen vaikutus.
Sipulivesi ei luonnollisesti puhdista kehoa myrkyistä, polta rasvaa tai korvaa lääkitystä tai monipuolista ruokavaliota.
Jes! Vegemesuilta löytyi ihan mielettömän helppo lasagneresepti ja päätettiin heti kokeilla tehdä sitä 11-vuotiaan kanssa, joka teki kokkailustamme myös tämän videon.
Salaisuus tässä se, että valkokastike tehdään tofusta, hummuksesta ja kaurakermasta. Toimii todella hyvin!
