Puhumme paljon ekosysteemipalveluista. Siitä, mitä luonto tekee meidän hyväksemme. Käytän itsekin usein tätä käsitettä, kun haluan kuvata miten riippuvaisia olemme luonnosta.
Kyse on siitä, että huomaisimme tämän riippuvuussuhteen ja luonnon tarjoamat antimet. Sen miten luonto esimerkiksi sitoo hiiltä, pölyttää kasveja ja puhdistaa vettä. Perustelu on helppo ja toimii usein. Erityisesti silloin, kun halutaan saada talousihmiset nyökkäilemään.
Aika ajoin ja viimeksi tällä viikolla olen jälleen kerran alkanut epäillä koko käsitettä. Mitä jos siinä on jotain perustavanlaatuisesti pielessä? “Ekosysteemipalvelut.” Jo sana kuulostaa siltä, että luonto on täällä meitä varten. Ikään kuin se olisi näkymätön palveluntuottaja, joka hoitaa hommansa ja jonka arvo määrittyy sen perusteella, kuinka hyödyllinen se on meille.
Tämä on pitkälle talouden kieltä. Ja ehkä juuri siksi se on niin ongelmallista. Harvoin kuulemme, että lapsi saa vanhemmiltaan “kasvatuspalveluita”. Tai että ystävyys olisi sarja vastavuoroisia palvelusuoritteita. Silti käytämme tätä logiikkaa, kun puhumme koko elämän perustasta.
Ongelma ei ole vain siinä, että emme arvosta luontoa tarpeeksi. Ongelma on siinä, että ajattelemme koko suhteen väärin. Ajattelemme, että olemme luonnosta riippuvaisia, mikä on totta. Mutta samalla asetamme itsemme sen yläpuolelle. Käyttäjiksi, hyötyjiksi ja asiakkaiksi.
Kun asetelma on tämä, lopputulos on ennalta arvattava. Optimoimme hyödyn. Kysymme, kuinka paljon voimme ottaa, emme sitä, mitä meidän pitäisi antaa. Mitä jos lähtökohta olisi toinen?
Mitä jos puhuisimme ekosysteemipalveluiden sijaan ekosysteemivastavuoroisuudesta?
Tämä kuulostaa ehkä kömpelöltä, mutta ajatus on yksinkertainen. Emme ole vain saajia, vaan myös antajia ja velkaa. Silloin kysymykset muuttuvat:
- Miten vahvistamme luonnon elinvoimaa?
- Miten korjaamme sen, minkä olemme rikkoneet?
- Miten lakkaamme olemasta järjestelmän käyttäjiä ja alamme olla osa sitä?
Tämä ei ole pelkkää sanaleikkiä. Kieli ohjaa ajattelua ja ajattelu ohjaa sitä, mitä pidämme normaalina. Jos puhumme palveluista, meille on luonnollista ottaa vastaan. Jos puhumme vastavuoroisuudesta, meille syntyy velvollisuus. Velvollisuudet ovat toki epämukavia. Ehkä siksi pidämme kiinni vanhasta kielestä.
Laajemmin tämä liittyy kysymykseen, jota välttelemme. Onko luonnolla arvoa itsessään vai vasta silloin, kun se on meille hyödyllinen? Jos vastaus on jälkimmäinen, olemme aika kapealla pohjalla. Jos vastaus on ensimmäinen, meidän pitäisi elää ihan eri tavalla kuin nyt.
Niin kauan kuin puhumme luonnosta palveluntuottajana, kohtelemme sitä myös sellaisena. Asiakas on aina oikeassa. Ja ehkä ensimmäinen askel muutokseen ei ole uusi teknologia tai sääntely vaan yksinkertaisesti se, että lopetamme ajattelemasta, että luonto on täällä meitä varten. Alamme kysyä mitä me olemme täällä tekemässä luonnon hyväksi.
