Kävin tällä viikolla jälleen lounaalla keskustelemassa elämän tarkoituksesta. Keskustelun jälkeen minulle jäi tunne, että teemme tästä kysymyksestä usein turhan monimutkaisen. Ehkä elämän tarkoitus on lopulta yksinkertaisempi.
Avaruudesta otetut kuvat maasta muistuttavat, miten harvinainen ja haavoittuva elämä on ja miten helposti unohdamme katsoa sitä kauniisti.
Elämä itse on tarkoitus.
Se, että olemme ylipäätään olemassa, on ihme. Ja jos se on ihme, ehkä tärkein tehtävämme on vaalia sitä. Ei vain omaa elämäämme, vaan elämää ympärillämme. Sitä, että mahdollisimman moni voisi kokea, että on hyvä olla olemassa. Tämä kuulostaa lähes lapsellisen yksinkertaiselta. Ja ehkä juuri siksi se unohtuu.
Lapsille opetetaan, että pitää syödä, nukkua, liikkua ja olla kiltti toisille. Aikuisina alamme usein tavoitella jotain muuta. Tavoittelemme tehokkuutta, menestystä, asemaa ja omaisuutta. Samalla etäännymme siitä, mikä oli alun perin selvää.
Yksi keskeinen kysymys onkin vaalimmeko elämää vai kulutammeko sitä?
Ihminen on lajina selvinnyt pitkälti siksi, että olemme kyenneet yhteistyöhön ja epäitsekkyyteen. Silti nykyhetkessä näemme jatkuvasti rakenteita, joissa osa voi hyvin ja osa ei pääse edes lähelle sitä, mitä hyvä elämä voisi olla.
Toinen keskeinen ajatus liittyy siihen, miten kohtelemme toisiamme.
Entä jos kohtelisimme aikuisia samalla tavalla kuin opetamme lapsia kohtelemaan muita? Olisimme ystävällisiä. Kuuntelisimme. Emme puhuisi pahaa selän takana. Kohtelisimme toisia yksilöinä emmekä leimojen kautta. Pyrkisimme siihen, että jokainen kohtaaminen jättäisi jälkeensä edes hieman paremman olon.
Aikuisina unohdamme tämän helposti. Ja kun joku nostaa tämän esiin, koemme herkästi tulevamme syytetyiksi vaikka kyse on usein vain muistutuksesta jostain olennaisesta.
Jokainen kohtaaminen on pieni hetki universumissa, jossa voi joko keventää toisen taakkaa tai lisätä sitä. Merkityksellinen elämä ei välttämättä ole suurta ja näkyvää. Se on usein arkista. Se on sitä, että puhuu toisista hyvää, muistaa kysyä ihmisten kuulumisia ja katsoo toista ihmistä kauniisti riippumatta hänen asemastaan. Monet tekevät juuri tätä, mutta jäävät näkymättömiksi. He eivät päädy otsikoihin. He eivät rakenna henkilöbrändiä. He vain tekevät toisten elämästä hieman parempaa.
Keskustelussa nousi esiin myös kiinnostava ristiriita.
Yhtäältä meidän pitäisi olla lempeämpiä toisillemme. Toisaalta meidän pitäisi olla vihaisempia rakenteille, jotka tuottavat epäoikeudenmukaisuutta. Lempeys ihmisille, vaativuus rakenteille.
Lempeys ei tarkoita passiivisuutta. Se voi kulkea käsi kädessä tinkimättömyyden kanssa. Voimme kohdata yksilöt ymmärtäen ja arvostaen, mutta samaan aikaan kyseenalaistaa järjestelmiä, jotka eivät toimi.
Esimerkiksi tilanteet, joissa hyväksymme käytäntöjä, joita emme toivoisi omille lapsillemme. Ehkä tämä on yksi aikamme keskeisistä tehtävistä. Oppia olemaan samaan aikaan pehmeitä ja kovia.
Lopulta kaikki palautuu arkeen. Ei suuriin lupauksiin, vaan pieniin valintoihin. Siihen, miten puhumme toisista. Miten kohtaamme ihmisiä. Miten käytämme aikaamme. Jos elämässä on saanut jotain hyvää, ehkä tehtävä on yksinkertaisesti antaa sitä eteenpäin.
Ehkä elämän tarkoitus ei ole löytää yhtä suurta vastausta, vaan elää niin, että muutkin voivat hetken aikaa kokea maailman hieman parempana paikkana. Jos riittävän moni katsoisi toisia yhtä kauniisti kuin katsomme tätä planeettaa, moni asia muuttuisi.
Olkaamme siis lempeämpiä toisillemme ja vaativampia rakenteille.
