Tällä viikolla kävin kahdella lounaalla keskustelemassa elämän tarkoituksesta. Kysyn aina saman kysymyksen:
Mikä on mielestäsi elämän tarkoitus?
Sain kaksi vastausta.
Ensimmäinen sanoi suoraan:
“Ei sillä ole tarkoitusta.”
Biologisesti olemme täällä säilyäksemme hengissä ja lisääntyäksemme. Siinä kaikki. Yksilöillä ei ole kosmista tehtävää. Kaikki itse määritellyt tarkoitukset ovat tarinoita.
Jos joku ulkopuolinen laji seuraisi ihmiskuntaa, se näkisi farssin. Me pidämme itseämme vakavina ja merkityksellisinä, vaikka olemme vain ohikiitävä vaihe evoluutiossa.
Olen käynyt ihmisten kanssa lounailla keskustelemassa elämän tarkoituksesta. Ei small talkia, ei työkuulumisia, vaan kysymys, joka katkaisee arjen autopilotin.
Mikä on mielestäsi elämän tarkoitus?
Viimeisin vastaus jäi mieleen, koska se oli niin tyypillinen. Sisällöltään hyvin samanlainen kuin mihin todella monet ystäväni ovat viitanneet.
“Elää hyvää elämää, joka mahdollistaa sen, että muutkin voivat elää hyvää elämää.”
Vastaus ei ollut metafyysinen, uskonnollinen tai evoluutiobiologinen. Kosmisessa mittakaavassa elämällä ei ehkä ole tarkoitusta. Mutta ihmisen mittakaavassa on.
Hyvä elämä.
Ja vielä tarkemmin sellainen hyvä elämä, joka ei riistä muilta eli perustu toisten kustannukselle.
Jos sinulla olisi viikko lomaa eikä juurikaan muuta vastuuta kuin varmistaa, että 11- ja 14-vuotiaat saavat ruokaa ja hoitavat omat hommansa, mitä tekisit?
Minä haaveilin Lapista. Tai edes muutaman päivän kotimaan reissusta. Tai vähintään päiväretkistä lähialueille.
Lasten suurin unelma oli kuitenkin olla kotona. Ja olla tekemättä mitään. Puoliso taas oli lähinnä aamusta iltaan töissä.
Viikon aikana kokkasimme lasten kanssa yhdessä, söimme lähes päivittäin lounaan ja päivällisen saman pöydän ääressä ja päädyimme jopa luistelemaan ja hiihtämään kerran. Ei suuria spektaakkeleita, mutta sentään joitakin yhteisiä hetkiä.
Miten siirrytään ekologiseen ja oikeudenmukaiseen talousjärjestelmään?
Kuuntelin Linkkarikapinan ja Talouskapinan paneelikeskustelua talousjärjestelmän tulevaisuudesta. Kysymys oli yksinkertainen mutta radikaali. Pitäisikö meidän siirtyä kasvun jälkeiseen aikaan, postgrowth-talouteen?
Aihe ei ole marginaalinen. Myös YK:n pääsihteeri on hiljattain peräänkuuluttanut keskustelua kasvun jälkeisestä taloudesta. Samaan aikaan tiedämme, että useat planetaariset rajat on jo ylitetty. Jokin nykyisessä järjestelmässä ei selvästi toimi.
Tiedätkö, mikä on Suomen yleisin lintu? Se ei ole talitiainen eikä varis. Se on broileri. Ja samalla ehkä yhteiskuntamme vaietuin eläin. Suomessa tapetaan vuosittain noin 82 miljoonaa broileria. Kyse ei ole yksittäisistä linnuista vaan teollisesti jalostetuista, tuntevista ja kokevista eläimistä, jotka on kasvatettu kasvamaan liian nopeasti ja kuolemaan nuorina. Silti broileri nähdään useimmiten raaka-aineena, ei eläimenä. Animalian Broileribarometri kertoo, että eettisyys on suomalaisille tärkeää. Ainakin silloin, kun siitä puhutaan. Lähes … Lue lisää
Osallistuin Orklan Sustainable Life Barometrin julkistustilaisuuteen. Tutkimuksessa kysyttiin 7000 ihmisen näkemyksiä vastuullisesta kuluttamisesta seitsemässä eri maassa. Suomesta vastaajia oli 1000.
Tutkimusta esitellyt Eirik Ekrann nosti esiin viisi havaintoa, jotka yhdessä piirtävät varsin tutun mutta silti hämmentävän kuvan.
Suomalaiset ovat huolissaan ilmastonmuutoksesta ja vastuullisuudesta, mutta huoli ei ole kasvanut vuoden 2019 jälkeen. Ihmiset haluavat tehdä vastuullisia tekoja, kunhan ne ovat pieniä ja vaivattomia. Ruokahävikin vähentäminen ja jätteiden lajittelu kyllä kiinnostavat, mutta lentämisen tai lihansyönnin vähentäminen selvästi vähemmän.
Ylellä oli juttu lentopalloilija Mikko Eskosta, joka pystyy pelaamaan huipputasolla vielä 47-vuotiaana. Jutun yhteydessä esiteltiin myös hänen treeniviikkonsa.
Aloin laskea määriä.
Viikon aikana treeniä kertyi noin 9 tuntia:
-lajiharjoittelua noin 5,5 tuntia (sisältäen yhden pelin, noin 2 tuntia) -muuta harjoittelua noin 3,5 tuntia -yksi selkeä lepopäivä
Kokonaisuus on yllättävän maltillinen. Ainakin jos mielikuva huippu-urheilijasta on loputon treenaaminen.
Myönnän, että ensimmäinen reaktioni oli: onpa vähän.
Kun vertasin tätä omaan arkeeni, kontrasti oli kiinnostava. Treenaan triathlonia puhtaasti omaksi ilokseni ja hyvinvoinnin vuoksi. Tavoitteenani pysyä terveenä ja jaksaa tehdä työtä ilmaston ja luonnon puolesta niin hyvin kuin pystyn.
Tapasin tällä viikolla henkilön, joka harmitteli lentokoneessa tarjottua epäeettistä broileriannosta. Hän valitti, ettei saanut kasvisruokaa ja että annoksen myötä syntyi turhaa ruokahävikkiä ja muovijätettä. Lentämisen ilmastovaikutuksista hän ei maininnut mitään.
Monia tämä epäjohdonmukaisuus voisi naurattaa. Minua se ei naurattanut.
Ajattelin pikemminkin, että on arvokasta, että keskeneräisenäkin uskaltaa huomata ja sanoittaa epäkohtia. Sillä sitähän kestävässä elämässä usein on kyse. Olemme kaikki keskeneräisiä, ja moni meistä pysyvästi.
Kuuntelin hiljattain tilaisuuden Apatiasta aktivismiin – Syödään niin ettei satu. Tilaisuuden alussa Anna Kontula puhui siitä, miten vaikeaa on perustella eläinten syömistä, jos emme hyväksy ajatusta ihmisten tai vauvojen syömisestä. Ero ihmisen ja muiden eläinten välillä on lopulta yllättävän pieni. Ainakin kyvyssä tuntea, kokea ja kärsiä.
Ajatus ei ollut minulle uusi, mutta se muistutti eläinoikeusajattelun ja ympäristöajattelun eroista.
Eläinoikeusajattelussa ei ole lopulta kyse populaatioista tai ekosysteemeistä, vaan yksilöistä. Tuntevista ja kokevista olennoista, joilla on omat oikeutensa. Ihminen on osa luontoa, ei sen ulkopuolella.
Oma havahtumiseni eläinten oikeuksiin ei tapahtunut yhdessä hetkessä.
Ensimmäinen muistikuva on 9. luokalta vuodelta 1989. Koulun seinällä oli Animalian juliste: “Minä en voi elää ilman turkkia… Sinä voit!” Se pysäytti. Tosin vain hetkeksi. Arki jatkui ennallaan.
Kaksoiskäyttöteknologiasta puhutaan paljon turvallisuuspoliittisessa keskustelussa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että yritysten toivotaan kehittävän teknologiaa, jota voidaan käyttää niin aseteollisuudessa kuin siviilikäytössäkin. Klassisia esimerkkejä ovat droonit, kemialliset aineet sekä salaus- ja sensoriteknologia.
Voisiko kaksoiskäyttöteknologian ajatusta soveltaa kestävyysajatteluun? Mieleeni tulee ainakin kaksi näkökulmaa.
Oli kyllä tänään mainiot bileet. Musiikista vastasi linnut, visuaalisista ilmeestä auringonlasku, kuumasta menosta sauna ja viilennyksestä meri. Miten siellä?
Miten vastuullisuudesta puhutaan ja onko sillä väliä?
Se, miten puhumme kestävyydestä, ei ole vain viestintää. Se on myös tapa määritellä, mikä on normaalia.
Erilaisissa sanonnoissa kyse on tietysti pienistä nyansseista ja monien mielestä täysin merkityksettömistä asioista. Samaan aikaan on kuitenkin kuvaavaa, että myös kestävyyskysymyksiin keskittyvät fiksut ja tietoiset ihmiset eivät ole immuuneja sille, että jossain syvällä sisimmässämme tai ainakin kielessä pidämme edelleen normaalina sitä, että ihmiset ajavat fossiiliautolla, sudet ovat ihmiselle vaarallisia, öljyllä rikastutaan, naisen arvon määrittää hänen naimattomuutensa tai kasvispohjainen ruoka on jotain marginaalista vaihtoehtoa.
En usko, että maailma muuttuu kestävämmäksi pelkällä puheella, mutta yksi mittari sille, miten kestävässä kulttuurissa elämme, on se, mitä asioita pidämme normaalina ja millä metaforilla haluamme omaa tärkeää viestiämme alleviivata.
Olisi kiinnostavaa kuulla, mitä kaikkia muita hyviä tai vähemmän onnistuneita esimerkkejä vastuullisuus- ja kestävyyskeskustelussa esiintyy.
Ylikulutus on aikamme virtahepo olohuoneessa. Me kaikki näemme sen, mutta harva uskaltaa kysyä ääneen: voimmeko todella ratkaista kestävyyskriisin puuttumatta itse kulutuksen määrään?
Usein keskustelu väistetään tarjoamalla ratkaisuksi teknologiaa tai siirtymää palvelutalouteen eli ekotehostamista tai niin sanottua ”aineetonta kulutusta”. Mutta tässä piilee vaarallinen ajatusharha. Todellisuudessa täysin aineetonta kulutusta ei ole olemassa. Jokainen digitaalinen palvelu, jokainen metsämeditaatioon hankittu varuste ja jokainen bitti vaatii fyysistä tilaa, materiaalia ja ennen kaikkea energiaa.
Otetaan esimerkiksi energiankulutus. Teollistumisesta lähtien energiankäyttömme on kasvanut noin 2 prosentin vuosivauhdilla. Se kuulostaa maltilliselta, mutta eksponentiaalinen kasvu on petollista.
Jos jatkamme samalla uralla, kulutamme noin 450 vuoden kuluttua enemmän energiaa kuin mitä koko maapallo vastaanottaa auringosta. Tässä vaiheessa emme törmää vain raaka-aineiden loppumiseen, vaan termodynamiikan seinään.
Yksilön eliniän näkökulmasta 450 vuotta voi tuntua ylettömän pitkältä ajalta ja energiankulutuksen kasvu triviaalilta kysymykseltä. Tässä piilee kuitenkin polkuriippuvuuden vaara. Jos rakennamme koko sivilisaatiomme perustukset fysiikan vastaiselle oletukselle, emme pysty kohta enää muuttamaan suuntaa.
Ihmislaji on tallustellut tällä planeetalla vasta noin 300 000 vuotta. Olemme planeetan historiassa tuore tulokas. Vertailun vuoksi:
- Lehtimuurahaiset ovat harjoittaneet menestyksekästä maanviljelyä noin 50 miljoonaa vuotta. - Dinosaurukset hallitsivat maapalloa 180 miljoonaa vuotta. - Karhukaiset ovat selvinneet viidestä joukkosukupuutosta 530 miljoonan vuoden ajan.
Nämä lajit ovat osoittaneet, että pitkäaikainen kestävyys ei löydy eksponentiaalisesta kasvusta, vaan sopeutumisesta ja tasapainosta. Olemmeko me todella ”viisain” laji, jos olemme ajamassa päin seinää jo muutaman tuhannen vuoden jälkeen, kun muut ovat pärjänneet kymmeniä tai satoja miljoonia vuosia?
Fysiikan lakien edessä mielipiteillä ei ole merkitystä. Rajallisella planeetalla loputon kasvu on sula mahdottomuus. Meidän on uskallettava sanoa se ääneen. Vähemmän on yksinkertaisesti vähemmän.
Mitä jos puhuisimme ekosysteemipalveluiden sijaan ekosysteemivastavuoroisuudesta? Niin kauan kuin puhumme luonnosta palveluntuottajana, kohtelemme helposti sitä myös sellaisena. Voisimmeko lopettaa ajattelemasta, että luonto on täällä meitä varten ja alkaa kysyä mitä me olemme täällä tekemässä luonnon hyväksi?
Vietin eilen 12-vuotiaan syntymäpäivää ”kyllä-päivän” hengessä. Käytännössä vanhemman (eli minun) piti vastata lapsen kaikkiin kysymyksiin aina kyllä!
Miten päivä sitten sujui. Hämmästyttävän arkisesti.
Aamulla synttärisankari herätettiin klo 7.00 onnittelulaululla ja tuomalla herkkuja sänkyyn. Aamupäivällä lapsi halusi ottaa rennosti ja pelailla serkkunsa kanssa puhelimella. Itse kävin juoksemassa.
Lounaaksi toiveena oli pyöräily Pasilan Triplaan ja Luckiefuniin syömään. Ruokailun jälkeen hengailimme hiukan Triplassa ja kävimme ostamassa lapselle pienen pussukan ja yhden suklaapatukan. Tämän jälkeen kävimme tutustumassa pyörillä Keski-Pasilan uusiin rakennuksiin ja palasimme kotiin.
Myöhemmin iltapäivällä oltiin kotona. Lapsi halusi syödä nuudeleita soijarouheella. Välipalan jälkeen pyöräilimme lähimetsään (kalliometsä, tietäjät tietää), jossa lapsi on viettänyt paljon aikaa päiväkotiaikoina. Kiipeilimme puissa (tai siis lapsi kiipeili ja itse ihastelin/kauhistelin ja pidätin hengitystä). Käpylän/Kumpulan lähimetsistä pyöräilimme lähiravintolaan ja lapsen toiveesta ostimme kotiin vietäväksi massaman curryn tofulla.
Illalla tehtiin vielä popcorneja ja käytiin ostamassa lähikaupasta jäätelöä ja limsaa sekä katsottiin yhdessä Cancel-elokuva. Tämän jälkeen iltatoimet ja nukkumaan.
Lasten toiveet ovat lopulta aika arkisia ja saavutettavia.
Toivottavasti yhä useampi muistaisi, että tämä pieni, hauras ja sininen piste keskellä pimeää tyhjyyttä on ainoa kotimme. Erimielisyydet näyttävät tästä perspektiivistä tuskaisen turhilta. Olisipa meillä taitoa nähdä toisemme tällä samalla lempeydellä ja ymmärryksellä myös täällä alhaalla. Meillä on vain toisemme ja tämä yksi, korvaamaton planeetta, jolla matkustamme läpi äärettömyyden. 💚🌍
Olen pitänyt ovessani “Ei mainoksia, kiitos” -tarraa vuosikymmeniä. Se on ollut itsestäänselvyys. Pieni arkinen valinta, jolla estää turhan paperin kertymisen eteiseen ja ehkä myös turhien tarpeiden syntymisen.
Maaliskuussa päätin kokeilla, miltä maailma näyttää ilman sitä. Mitä ihmisten postilaatikoihin nykyään oikeasti jaetaan? Onko tilanne sama kuin ennen?
Irrotin tarran ja valmistauduin siihen, että eteinen täyttyy viikon aikana tarjouslehdistä, pizzamainoksista ja satunnaisista katalogeista. Olin valmis laittamaan tarran takaisin heti, jos määrä karkaisi käsistä.
Kolme viikkoa myöhemmin tilanne on tämä: ei yhtäkään mainosta. Ei ainoatakaan.
Pieni kokeilu, mutta yllättävän suuri lopputulos. Onko tässä käynyt niin, että paperinen suoramainonta on kadonnut? Ainakin omasta arjestani. Ilman, että olen varsinaisesti huomannut sitä. Vai onko kyse siitä, että mainostenjakajat ohittavat oveni lihasmuistilla. Tuleeko kenellekään muulle vielä paperimainoksia?
Mainonta ei tietenkään ole hävinnyt. Se on vain siirtynyt muualle. Sähköpostiin, sosiaaliseen mediaan, hakutuloksiin ja verkkokauppoihin. Fyysisestä tilasta näkymättömämpään, personoidumpaan ja jatkuvampaan muotoon. En enää kanna mainoksia roskikseen. Ne seuraavat minua taskussa.
Paperinen mainos on helppo tunnistaa. Se on konkreettinen, rajallinen ja usein helppo jättää huomiotta. Digitaalinen mainonta toimii toisin. Se sulautuu sisältöön ja mukautuu käyttäytymiseen. Se ei tule kotiin yhtenä nippuna kerran viikossa, vaan pieninä annoksina pitkin päivää.
Siksi sitä on vaikeampi huomata ja ehkä myös vaikeampi vastustaa. “Ei mainoksia, kiitos” -tarra toimi ennen rajana. Nyt vastaavaa rajaa on vaikeampi piirtää. Milloin saan itse päättää, mitä mainontaa minulle näytetään?
Olisiko mahdollista, että digitaaliseen ympäristöön syntyisi yhtä selkeä ja yksinkertainen tapa kieltäytyä? Yksi valinta, joka oikeasti toimii. Koska tällä hetkellä näyttää siltä, että mainokset eivät ole kadonneet. Ne ovat vain muuttuneet näkymättömämmiksi tai oikeastaan niin jatkuvaksi osaksi uutis- ja somevirtaa, että emme edes huomaa niitä tietoisesti.
Anna Abreun keikalla oli tänään mahdollista bailata kaksi tuntia ilman liharuokavaliota esiintyvän taiteilijan toiveesta. Niin upeaa Anna @iamabreu ! Vastaavaa Suomessa ei ole varmaan ennen nähty.
Valitettavasti Veikkaus Areenan ravintolapalvelut onnistuivat kuitenkin tuottamaan pettymyksen. Kyllähän tarjolla oli vegaanihampurilaista, ranskalaisia sekä erilaisia herkkuja ja juomia, mutta suuri osa ruokatarjoiluista ei ollut täysin kasvispohjaisia vaan niissä oli mukana jotain eläinperäistä. Montako vegaanista pizzaa näet tuossa viimeisessä kuvassa? Ei onneksi kuitenkaan lihaa.
Pisteet asenteesta upealle artistille ja miinukset areenan ruokatarjonnasta vastaaville.
Tiettävästi kukaan ei lihan puutteen takia kuollut tai joutunut sairaalaan.
Tiedättekö sen tunteen, kun haluat lähettää lohtua ja lämpimiä ajatuksia sun ystävälle, että kaikki kyllä järjestyy. Huomaat sopivasti ulkona oheisen julisteen, otat siitä kuvan ja laitat viestin. Sitten ihmettelet miksi se sun ystävä reagoi viestiin kakkaemojilla.
Pilko sipulia ja laita kylmään hanaveteen. Juo hitaasti nautiskellen. Tarvittaessa voit antaa sipuliveden olla hetken jääkaapissa.
Sipulivesi antaa kivan terveysboostin! Se on vanhan kansan perinne, jota itsekin nautin usein lapsena. Mahdollisia hyötyjä ovat antioksidantit, vastustuskyvyn paraneminen, ruansulatuksen tuki ja antibakteerinen vaikutus.
Sipulivesi ei luonnollisesti puhdista kehoa myrkyistä, polta rasvaa tai korvaa lääkitystä tai monipuolista ruokavaliota.
