Usein puhutaan, että auto on monille statussymboli. Väitän, että pyöräily paikasta toiseen edustaa merkittävämpää positiivista statussymbolia monien keskuudessa.
Olen nimittäin huomannut, että aika harvoin missään tilaisuuksissa puhutaan sitä, millä autolla kukin tuli paikan päälle. Tai tuliko autolla ylipäätään. Sen sijaan kun tulen paikalle pyörällä, se herättää usein huomiota ja arvostusta. Varsinkin talvella tai silloin jos keli on surkea.
Kun saavun tapaamiseen pyörällä läpimärkänä, lumisena tai hikisenä, saan usein enemmän kommentteja pyöräilystä kuin itse tapaamisen aiheesta. Reaktiot ovat yleensä vilpittömän arvostavia:
Keskellä ekologista kriisiä, poliittista heiluntaa ja jatkuvaa epävarmuutta moni tuntuu pohtivan mitä tässä ajassa oikein kannattaisi tehdä.
Kannattaako yrittää vaikuttaa, jos ilmapiiri ympärillä kiristyy? Jos kunnianhimo hiipuu? Jos kestävyyskysymykset alkavat näyttäytyä ihmisille enemmän rasitteina kuin mahdollisuuksina?
Ajattelen, että juuri silloin pitäisi jatkaa. Ei siksi, että olisi varmuus onnistumisesta. Vaan siksi, että historialliset muutokset tapahtuvat usein sykleissä. Tulee hetkiä, jolloin maailma tuntuu liikkuvan nopeasti eteenpäin, ja hetkiä, jolloin kaikki näyttää pysähtyvän tai menevän taaksepäin. Mutta silloinkin jotkut ihmiset jatkavat työn tekemistä. Pitävät ajatuksia hengissä. Rakentavat hiljalleen seuraavaa vaihetta. Kun suunta jälleen muuttuu, tarvitaan ihmisiä, jotka ovat valmiina.
Samalla olen miettinyt improvisaatioteatterista tuttua ajatusta: “kyllä, ja…”
Ajatusta siitä, että elämässä ei aina kannata ensimmäisenä rajata, kontrolloida ja optimoida kaikkea. Joskus kannattaa vastata vain kyllä. Eräs tuttuni kertoi tästä, kun kävimme lounaalla keskustelemassa elämän tarkoituksesta. Hän sanoi menneensä elämässä pitkälti sinne, mihin erilaiset mahdollisuudet olivat sattuneet häntä viemään. Ja juuri siksi hän oli päätynyt kokemaan asioita, joita ei olisi koskaan osannut suunnitella etukäteen.
Se, miten puhumme kestävyydestä, ei ole vain viestintää. Se on myös tapa määritellä, mikä on normaalia.
Olin vastuullista liiketoimintaa käsittelevässä seminaarissa. Sisältö oli antoisaa ja antoi ajattelemisen aihetta. On miellyttävää kuulla fiksuja ihmisiä.
Yksi seminaarin keskeinen kysymys oli, miten markkinoita muutetaan kestäviksi. Tähän liittyen puheenvuoroissa nousi esille, että kestävyyskysymykset pitäisi normalisoida osaksi ihmisten ja yhteiskunnan arkea. Pitäisi siis kiinnittää huomiota siihen, miten puhe kestävyydestä normalisoidaan.
Olen samaa mieltä. Samaan aikaan me kaikki sorrumme helposti ehkä hiukan ongelmalliseen kielenkäyttöön, joka normalisoi kaikkea muuta kuin kestävän yhteiskunnan rakentamista.
Ohessa vain tämän yhden seminaarin puhujilta muutama esimerkki kielikuvista tai metaforista, jotka omaan korvaani kuulostavat ongelmallisilta.
Ylikulutus on aikamme virtahepo olohuoneessa. Me kaikki näemme sen, mutta harva uskaltaa kysyä ääneen: voimmeko todella ratkaista kestävyyskriisin puuttumatta itse kulutuksen määrään?
Usein keskustelu väistetään tarjoamalla ratkaisuksi teknologiaa tai siirtymää palvelutalouteen eli ekotehostamista tai niin sanottua ”aineetonta kulutusta”. Mutta tässä piilee vaarallinen ajatusharha. Todellisuudessa täysin aineetonta kulutusta ei ole olemassa. Jokainen digitaalinen palvelu, jokainen metsämeditaatioon hankittu varuste ja jokainen bitti vaatii fyysistä tilaa, materiaalia ja ennen kaikkea energiaa.
Eksponentiaalinen kasvu kohtaa fysiikan rajat
Otetaan esimerkiksi energiankulutus. Teollistumisesta lähtien energiankäyttömme on kasvanut noin 2 prosentin vuosivauhdilla. Se kuulostaa maltilliselta, mutta eksponentiaalinen kasvu on petollista.
Jos jatkamme samalla uralla, kulutamme noin 450 vuoden kuluttua enemmän energiaa kuin mitä koko maapallo vastaanottaa auringosta. Tässä vaiheessa emme törmää vain raaka-aineiden loppumiseen, vaan termodynamiikan seinään.
Puhumme paljon ekosysteemipalveluista. Siitä, mitä luonto tekee meidän hyväksemme. Käytän itsekin usein tätä käsitettä, kun haluan kuvata miten riippuvaisia olemme luonnosta.
Kyse on siitä, että huomaisimme tämän riippuvuussuhteen ja luonnon tarjoamat antimet. Sen miten luonto esimerkiksi sitoo hiiltä, pölyttää kasveja ja puhdistaa vettä. Perustelu on helppo ja toimii usein. Erityisesti silloin, kun halutaan saada talousihmiset nyökkäilemään.
Aika ajoin ja viimeksi tällä viikolla olen jälleen kerran alkanut epäillä koko käsitettä. Mitä jos siinä on jotain perustavanlaatuisesti pielessä? “Ekosysteemipalvelut.” Jo sana kuulostaa siltä, että luonto on täällä meitä varten. Ikään kuin se olisi näkymätön palveluntuottaja, joka hoitaa hommansa ja jonka arvo määrittyy sen perusteella, kuinka hyödyllinen se on meille.
Tämä on pitkälle talouden kieltä. Ja ehkä juuri siksi se on niin ongelmallista. Harvoin kuulemme, että lapsi saa vanhemmiltaan “kasvatuspalveluita”. Tai että ystävyys olisi sarja vastavuoroisia palvelusuoritteita. Silti käytämme tätä logiikkaa, kun puhumme koko elämän perustasta.
Osallistun usein yritysten järjestämiin vastuullisuustapahtumiin, joiden tarkoituksena on tuoda esille uutta tietoa tai organisaation omaa kestävyystyötä. On kuitenkin kiusallista, jos puheet ja teot ovat ristiriidassa. Esimerkiksi jos tilaisuuteen ei pääse kestävästi, tarjolla on lihaa, puhuja kehuu lentomatkojaan ja lopuksi kouraan lyödään muovinen kassi täynnä turhaa krääsää.
Kukaan ei ole täydellinen, keskeneräisyys on sallittua ja usein “korporaatiokiiltoa” uskottavampaa. Mutta jos haluaa profilointua vastuullisuudessa, itse tilaisuuden tulisi olla jonkinlainen käyntikortti näistä arvoista.
Tässä viisi kevyttä vinkkiä mitä voi huomioida, jos järjestät sustistilaisuutta.
Kävin tällä viikolla jälleen lounaalla keskustelemassa elämän tarkoituksesta. Keskustelun jälkeen minulle jäi tunne, että teemme tästä kysymyksestä usein turhan monimutkaisen. Ehkä elämän tarkoitus on lopulta yksinkertaisempi.
Avaruudesta otetut kuvat maasta muistuttavat, miten harvinainen ja haavoittuva elämä on ja miten helposti unohdamme katsoa sitä kauniisti.
Elämä itse on tarkoitus.
Se, että olemme ylipäätään olemassa, on ihme. Ja jos se on ihme, ehkä tärkein tehtävämme on vaalia sitä. Ei vain omaa elämäämme, vaan elämää ympärillämme. Sitä, että mahdollisimman moni voisi kokea, että on hyvä olla olemassa. Tämä kuulostaa lähes lapsellisen yksinkertaiselta. Ja ehkä juuri siksi se unohtuu.
Lapsille opetetaan, että pitää syödä, nukkua, liikkua ja olla kiltti toisille. Aikuisina alamme usein tavoitella jotain muuta. Tavoittelemme tehokkuutta, menestystä, asemaa ja omaisuutta. Samalla etäännymme siitä, mikä oli alun perin selvää.
Yksi keskeinen kysymys onkin vaalimmeko elämää vai kulutammeko sitä?
Lähettelin tässä eräänä iltana vielä työviestejä ja jäin pohtimaan jotain, mikä olisi tuntunut itsestään selvältä vielä muutama vuosi sitten.
Muistatteko työelämän, jossa itsestään saattoi antaa tehokkaan ja tärkeän kuvan lähettämällä sähköposteja iltaisin tai viikonloppuisin? Että oli niin kiireinen ja kysytty, että töitä tehtiin kellon ympäri.
Minulla on nykyään päinvastainen tunne. Että työviestien lähettäminen “työajan ulkopuolella” näyttää helposti vähän nololta. Sellaiselta, että homma ei ole hallussa tai rajat vuotavat. Et huomioi muita. Ja silti teen sitä itse.
Teen usein töitä iltaisin ja viikonloppuisin, koska arkipäivät täyttyvät muusta. Työaika on joustava ja elämä myös. Silti yritän yleensä ajastaa viestit seuraavaan aamuun. Joskus jopa niin, että ne eivät lähde tasatunnein, vaan hieman satunnaisesti, jotta ne näyttäisivät “luonnollisilta”.
Ja sitten kun unohdan ajastaa ja viesti lähtee illalla, tuntuu hetken siltä, että tein jotain väärää.
Kävin tällä viikolla kahdella lounaalla keskustelemassa elämän tarkoituksesta. Sama kysymys, kaksi erilaista ihmistä, yllättävän paljon yhteistä.
Mikä on elämän tarkoitus?
Ensimmäinen vastaus oli kirkas ja lähes kliininen. Elämällä ei ole ennalta annettua tarkoitusta. Jokaisen on määriteltävä se itse. Tämä ei johtanut relativismiin tai välinpitämättömyyteen. Päinvastoin. Tarkoitus kiteytyi velvoitteeksi: olla nettohyödyllinen läheisille ja olla olematta nettohaitallinen ihmiskunnalle tai planeetalle.
Tähän liittyi vaatimus tai velvoite selvittää omat vaikutuksensa. Lähisuhteissa elämän tarkoitus on auttaa muita edistämään omia tavoitteitaan eikä olla muille emotionaalinen vampyyri.
Ajatus oli yllättävän vaativa. Ei riitä, että tarkoittaa hyvää. Pitää ymmärtää, mitä oikeasti tekee.
Toinen keskustelu kulki eri reittiä, mutta päätyi lähelle samaa. Elämä on sattumien summa. Emme voi tietää, onko sillä suurempaa tarkoitusta. Mutta jos jokin suunta on, se on tämä: tehdä mahdollisimman paljon hyvää ja jättää ympärilleen hyvä perintö. Ei patsaita tai säätiöitä, vaan aaltoefektejä. Jälkiä, jotka jatkuvat muiden ihmisten kautta.
Katsoin nuorena Se7en-elokuvan, David Fincherin ohjaaman synkän rikostarinan, jossa Brad Pitt ja Morgan Freeman jahtaavat sarjamurhaajaa, joka rankaisee uhrejaan seitsemän kuolemansynnin mukaisesti. Se oli mielestäni niin raaka ja kammottava, että uskalsin katsoa elokuvan uudestaan vasta tänä vuonna.
Elokuvan kuolemansynnit kuvaavat yksilön moraalia. Katsoessani sitä uudelleen aloin kuitenkin miettiä, miltä vastaava lista näyttäisi ekologisesta näkökulmasta. Millaisia ovat ne synnit, joita emme tunnista paheiksi, mutta jotka ohjaavat arkeamme ja kulutustamme ja samalla koko planeetan suuntaa?
Tänään linturetkellä Vuosaaren huipulla. Mukana menossa mm kapustarinta, kiuru, varpushaukka, mehiläishaukka ja merikotka. Uusina lajeina itselle hiirihaukka ja piekana. Nyt jo 111 pinnaa tänä vuonna!
Ihan mahtavaa, että @tringa.ry järjestää lintuopastuksia! Kiitos!
Huimaa! Tämä taitaa olla ensimmäinen haastattelu ja julkinen ulostulo mun 50-vuotissynttäreistä eli elämän tarkoitus -projektista.
Viisi syytä elää – ympäristövaikuttaja Leo Stranius on kysynyt elämän tarkoitusta jo noin 90 ihmiseltä
”Tässäkö tämä nyt oli?” Leo Stranius mietti täyttäessään viisikymmentä. Hän päätti kysyä itselleen tärkeiltä ihmisiltä heidän suurimmista unelmistaan ja siitä, mitä he haluaisivat vielä elämässään tehdä.
Tänään oli ilo olla puhumassa Uudenmaan vihreiden kesäpäivillä tehokkaasta ajankäytöstä (eduskuntavaalikampanjassa).
Mietin, että voisinkohan olla tällä tavalla avuksi myös muille ilmasto-, luonto- ja eläinoikeuksia sekä planetaarista kestävyyttä ajaville ehdokkaille?
Vinkkaa tai kerro, jos joku hyviä asioita ajava taho kaipaisi ajanhallintaa!
Oulu-Hailuoto on kyllä pyöräilijän unelmareitti. Tasaista ja laadukasta pyörätietä 25 km Hailuodon sillalle asti ja senkin jälkeen hyvää tilaa pyöräillä. Tuossa saa halutessaan ihan tosi hyvän 50-100 km pyörätreenin. Muutenkin Oulu on pelkkää pyöräilijän paratiisia!
Kesäloman aluksi triathlonin täysmatka ja nyt kesäkauden päätteksi puolimatka.
Uinti Mäkelänrinteen uimahallissa sujui hyvin. 1,9 km meni aikaan 37:53. Keskisyke 119. Siitä suihkun, saunan ja pukkarin kautta pyörän selkään. Vaihdossa meni yhteensä 12 minuuttia. Samalla söin banaanin ja join 6 dl vettä ja appelsiinimehua.
Pyöräilin Helsingissä Raide-Jokerin vartta ja Malmin lentokentällä. 55 km kohdalla söin pari eväsleipää. Pyöräillessä join litran pullon vettä (jossa oli Nosht poretabletti) ja 0,75 litraa urheilujuomaa. Viimeiset 30 kilsaa vaivasi harmillisesti pyöräilijän (vai juoksijan) polvi ja vauhti piti tiputtaa todella minimiin. Pyörään tuhrautui aikaa yhteensä 3h 42min. Keskisyke oli 117.
Pyörä kotiin, särkylääkettä ja lautasellinen tofu-tomaattipastaa sekä 4 dl vettä. Vaihto meni plörinäksi, koska jäin miettimään, että kannattaako kipeällä polvella lähteä juoksemaan. Syömiseen ja pohdintoihin meni yhteensä 40 minuuttia.
Juoksin niin rauhallisesti kuin osasin. 14 km kohdalla kävin ostamassa Alepasta jäätelön. Lisäksi söin kolme vauhtikarkkia. Rauhallinen 21,1 km juoksu aikaan 2h 22min. Keskisyke oli 115.
Uintia lukuunottamatta ei oikein kulkenut. Tämä oli elämäni seitsemäs puolimatka ja varmasti kaikkien aikojen hitain ja tuskaisin sellainen. Yhteensä aikaa meni vaihtoineen ja taukoineen melkein kahdeksan tuntia.
Oittaalla Heltri Cupin päätöskilpailu Eliminator. Käytännössä kisamuoto, jossa suoritetaan triathlonin pikamatkaakin lyhyempää super sprint -matkaa maksimissaan viisi kertaa peräkkäin.
-uinti n. 300 m -pyörä n. 5 km -juoksu n. 2 km
Jokaisella kierroksella on aikarajat ja suoritusaika jokaiselle ”kierrokselle” lyhenee.
Matkat piti suorittaa seuraavasti 1. kierros 38 min 2. kierros 33 min 3. kierros 28 min 4. kierros 25 min
Itse ehdin vielä neljännelle kierrokselle, mutta viimeiselle viidennelle kierrokselle ei vauhti enää riittänyt.
Mahtava tapahtuma vaikka en kilpailemisesta tykkääkään. Tänä keväänä ja kesänä olen kuitenkin halunnut haastaa itseäni ja olen osallistunut jokaiseen Heltri Cupin osakilpailuun.
Tuollaisessa yhteislähdössä ja lyhyessä uinnissa on myös ikävät puolensa. Vedessä tulee väkisin kontakteja ja törmäyksiä. Pitää olla kohtalaisen vahva luotto omaan uintitaitoon, että ei mene paniikkiin. Lisäksi itselle kävi harmittava takaisku kun jossain törmäyksessa kanssauimariin kävi niin, että oura-sormus tippui Bodominjärven syvyyksiin. 😢 Oppi on, että olisi kannattanut ottaa se pois ennen kisaa.
Muissa osakilpailussa olen lähtenyt aina tarkoituksella viimeisenä ja välttänyt ruuhkaa sekä ohitellut sitten rauhassa, jos on ollut hitaampia. Tässä oli kuitenkin niin paljon minuuttipeliä, että ei voinut jäädä ihan viimeiseksi hengailemaan vaikka pyrinkin lähtemään aina uudelle kierrokselle viimeisten joukosta.
Iso kiitos @helsinkitriathlon ja kiitos kuvista loistava @zopelaura
Norjaa hehkutetaan hienona matkakohteena ja kyllähän se sitä onkin. Kaunista luontoa, merta, vuoristoa, vuonoja, puroja ja putouksia, metsää ja hienoa kulttuuria. Yhteiskunta toimii, ihmisiin voi luottaa ja yhteiskunta pyörii uusiutuvilla energialähteillä ja kulkee sähköautoilla. Varsinkin maata pitkin junilla ja busseilla matkatessa Norja antaa parastaan.
Sitten on toinenkin puoli Norjaa. Likainen öljy. Vedet pilaava kalankasvatus. Pilalle rakennetut vuoret ja tunturit. Metsähakkuita siellä sun täällä. Satamassa LNG-laitos polttaa kaasua ilmaan. Turisteja kuljetetaan pikaveneillä häiritsemään valaita. Surkea vegaaniruokatarjonta verrattuna Suomeen tai Ruotsiin. Kauppahallissa on myynnissä pelkkiä kuolleita kaloja ja eläviä jättiläismäisen kokoisia taskurapuja.
Norjaa voisi ihan yhtä hyvin boikotoida.
Reissuilla aina muistaa myös sen, miten yliarvostettua matkailu oikeastaan onkaan. Se vie aikaa ja rahaa sekä aiheuttaa paljon stressiä vaikka toki se monille onkin välttämätön tapa hakea irtiottoa arjesta. Silti. Helsingissä ja Suomessa on lähellä matalalla kynnyksellä upeita ja hienoja paikkoja kaipasit sitten luontoa, kaupunkikulttuuria tai muita huvituksia.
Vähintään yhtä hienoja elämyksiä voi saada vaikka istumalla iltaa Päijänteen rannalla.
Norja. Bergen. Kiivettin 12-vuotiaan kanssa 1333 porrasta Ulriken-vuoren huipulle ja takaisin alas. Helppo ja kaunis reitti. Monet olivat tekemässä portaissa juoksutreeniä. Matkalle mahtui vuoristonäkymien lisäksi upeaa metsää ja kauniita puroja.
Tämän jälkeen käytiin vielä Floyenin huipulla katselemassa Bergeniä ja tehtiin kukkulan päällä kiva kävely muutaman pikkujärven ympäri kauniissa taikametsämaisemissa.
Kello on asettanut tavoitteeksi kiivetä vähintään 10 kerrosta portaita päivässä. Tässä se ylittyi 27-kertaisesti eli 270 kerrosta mentiin ylöspäin.
Tämä maatapitkin julkisilla matkustaminen on kyllä hienoa. Seuraavaksi Etelä-Norjan kierros jatkuu junalla Bergenistä takaisin Osloon. Luvassa Euroopan upeimmat junamaisemat. Sellaiset maisemat, että niitä ei voi kokea ja nähdä kuin junasta!
Maatapitkin Etela-Norjan kierroksella. Preikestolen. Yksi maailman upeimmista luontokohteista. Ja sen veroinen. Upeaa oli olla hetki maailman reunalla. Siinä ihminen on aika pieni.
Kesän #vegaani kahvila #caferaparperimeri vielä tällä viikolla Helsingissä Kumpulan koulukasvitarhalla. Samalla voi ottaa nokoset riippumatossa ja syödä musta- ja punaherukoita suoraan pensaista. Pyörällä pääsee mestoille. Vahva suositus!
Saariston Rengastie päivässä. Lähtö Uudestakaupungista klo 8.00 aamulla. Pyöräily Taivasalon ja Kustavin kautta Heponiemeen ja siitä lossiin.
Samalla matkalla oli myös tuttuja! Olipa kiva jakaa osa matkaa ja pisimmät lossimatkat muiden kanssa. Lossia odotellessa ehti myös syödä ja käydä uimassa. Nauvossa vasta klo 17 aikoihin. Sieltä matka jatkui Turun kautta takaisin Uuteenkaupunkiin.
Lopuksi 50 kilsaa viilenevässä kesäillassa. Auringonlasku ja tasaista meditatiivista polkemista. Ei juurikaan muuta liikennettä. Kuulokkeissa hyvää musiikkia. Lähellä täydellistä. Viimeinen 5 km hiekkatietä metsän syleilyssä.
Liikkeelle klo 8.00 aamulla. Mökillä takaisin klo 23.00. Ajoaika 8 h 41 min. Kilsoja 211,1 ja keskinopeus 24,3 km/h.
