Olen viime aikoina lukenut ystäväni minulle antamaa William MacAskillin kirjaa Doing Good Better. Kyseessä on yksi efektiivisen altruismin perusteoksista.
Kirja on täynnä muistutuksia vaikuttavuudesta. On kustannustehotonta antaa katastrofiapua verrattuna esimerkiksi malariaverkkojen hankkimiseen. Terveydenhuollossa kannattaa keskittyä terveisiin elinvuosiin eikä vain siihen, kuinka monta ihmistä onnistutaan jollain tavalla auttamaan. Ja ihmishenkiä voi joidenkin laskelmien mukaan pelastaa enemmän lahjoittamalla osan lääkärin palkkatuloista tehokkaaseen hyväntekeväisyyteen kuin työskentelemällä lääkärinä ja hoitamalla potilaita.
Yksi kirjan kiinnostavimmista osuuksista käsittelee työpaikan valintaa. MacAskill käyttää kokonaisen luvun sen pohtimiseen, miksi työtä ei välttämättä kannata valita pelkästään intohimon perusteella.
Tämä osuu aika suoraan oman identiteettini ytimeen. Olen itse pitkään ajatellut, että kannattaa tehdä niitä asioita, jotka kokee merkityksellisiksi. Olen pitänyt yhtenä elämäni parhaista päätöksistä sitä, että irtisanouduin kohtuullisen hyväpalkkaisesta työstä tietoliikennealalla ja heittäydyin epävarmaan työsuhteeseen ympäristöjärjestöön.
”Luonto tarvitsee tilaa ja ihminen tarvitsee luontoa.” Näin tiivisti Suomen ympäristökeskuksen Jenni Lehtimäki Lahden Luontofoorumissa tällä viikolla. Ajatus jäi mieleen, koska siinä kääntyy tavallaan tutun luontokeskustelun asetelma ympäri.
Luontofoorumin avaavassa paneelikeskustelussa tarkasteltiin metsien käytön kipupisteitä. Nuorten luontodelegaatti Anton Riihelä muistutti ylisukupolvisesta vastuusta: ”Kun puolustetaan luontoa, kiittäjiä näkyy kyllä pitkälle tulevissa sukupolvissa.” Suomen luontopaneelin puheenjohtaja Janne S. Kotiaho puolestaan pohti, onko vapaaehtoinen suojelu jopa perustuslain vastaista, sillä vastuu luonnosta ja sen monimuotoisuudesta, ympäristöstä ja kulttuuriperinnöstä kuuluu kaikille.
Ratkaisuiksi paneelissa nostettiin muun muassa luontolaki, luonnonarvomarkkinoiden edistäminen sekä yhteistyön vahvistaminen yli sektorirajojen. Kaikki tarpeellisia asioita, mutta samalla jäin miettimään, miten helposti luonto edelleen näyttäytyy keskustelussa jonain meidän ulkopuolellamme olevana asiana, jota me ihmiset käytämme, suojelemme, ennallistamme, mittaamme ja hallinnoimme. Ehkä olisi hyvä välillä muistaa, että me itsekin olemme luontoa.
Luonto ja terveys
Luonnon terveyshyödyt pitäisi nähdä yhtä perustavanlaatuisina kuin ruoka, uni ja liikunta. Ihminen ei ole erillinen yksilö vaan elosysteemi, joka kuhisee elämää. Kehossamme elää valtava määrä muita eliöitä, ja olemme jatkuvasti vuorovaikutuksessa ympäristömme kanssa. Luonto ei ole vain paikka, jossa käymme virkistäytymässä, vaan yksi niistä olosuhteista, joiden varassa elämämme on mahdollista.
Siksi luontoa pitäisi ajatella myös kansanterveyden näkökulmasta. Jos vauvat ja taaperot kasvavat kosketuksissa monimuotoiseen lähiluontoon, sillä voi olla merkittäviä vaikutuksia myös terveyteen. Luontoympäristö ei ole pelkkä harrastuspaikka tai maisema ikkunan takana, vaan osa ihmisen hyvinvoinnin perustaa.
Tämä on myös yksi syy siihen, miksi luontokato pitäisi ottaa paljon nykyistä vakavammin. Kyse ei ole vain siitä, että menetämme lajeja tai että jostain metsästä tulee vähän yksipuolisempi. Kyse on samalla oman elinympäristömme köyhtymisestä, oman oksamme sahaamisesta.
Kuva: “Green City Farm on Perho Liiketalousopiston Malmin kampuksella sijaitseva ekologinen opetuspelto, jossa yhdistyvät kestävä gastronomia, puutarhatuotanto ja yhteisöllisyys. Pelto tarjoaa opiskelijoille ja yhteistyökumppaneille mahdollisuuden oppia vastuullista viljelyä ja ruoanvalmistusta sekä kestävää toimintaa käytännön kautta.”
Triathlon, lintujen bongaus, ystävien kanssa keskustelu ja reiveissä tanssiminen eivät juuri pelasta maailmaa. Toisaalta eivät ne onneksi myöskään sitä merkittävästi tuhoa. Ystäväni kutsui näitä DNSH-harrastuksiksi (Do No Significant Harm). Olen kuitenkin alkanut kaivata takaisin yhteiskunnallisen vaikuttamisen pariin. En siksi, että hyvä elämä pitäisi ansaita hyödyllisillä teoilla, vaan siksi, että haluan edelleen yrittää muuttaa maailmaa. Nyt kokeilen, löytyisikö siihen uusi tapa.
Viime keväänä pohdin kovasti sitä, miksi tunnen syyllisyyttä siitä, että elän sellaista elämää, jota haluaisin edistää myös laajemmin yhteiskunnassa. Kirjoitin aiheesta aiemminkin tänne ja tulin ehkä sellaiseen johtopäätökseen, että vaikka olenkin ajautunut tekemään omia kivoja juttujani ja saan elää todeksi sellaista arkea, jota toivoisin useimpien elävän, niin onhan sekin jonkinlaista vaikuttamista. Tai ainakin itsestä huolehtimista.
Kuuntelin Toni Lähteen tuoreen kirjan Brändimaailman 7 ihmettä (Tammi, 2026). Kirjassa oli tarina mielenkiintoisesta yrityksestä, jonka olin ehtinyt jo melkein unohtaa.
Ichiwa on vuodesta 1000 lähtien toiminut perheyritys, joka sijaitsee Imamiya-jumalanpyhäkön vieressä Kiotossa. Yritystä pyörittää nykyisin 25. sukupolvi, ja sen päätuote on käytännössä yksi asia: aburi-mochi, hiilloksella grillattu riisikakku makean misokastikkeen kanssa.
Mutta kaikkein kiinnostavinta on yrityksen liiketoimintafilosofia. Yrityksen nykyinen omistaja Nao Hasegawa on kuvannut perheen tehtävää tämän paikan suojelemiseksi. Yritystä ei ole haluttu laajentaa samalla tavalla kuin tavallista kasvuyritystä. Ajatuksena on ollut, että muualla myyminen veisi jotain olennaista pois sen merkityksestä. Tehtävänä on pitää juuri tämä paikka ja perinne elossa.
Kesäloman aluksi tein omatoimisen täysmatkan triathlonin. Nyt kesäkauden päätteeksi oli vuorossa puolimatka.
Uinti Mäkelänrinteen uimahallissa sujui hyvin. 1,9 kilometriä meni aikaan 37:53 keskisykkeellä 119. Suihkun, saunan ja pukkarin kautta pyörän selkään. Vaihtoon meni yhteensä 12 minuuttia. Samalla söin banaanin ja join kuusi desilitraa nestettä (vettä ja appelsiinimehua).
Pyöräilin Helsingissä Raide-Jokerin ja kehätien vartta sekä Malmin lentokentällä. 55 kilometrin kohdalla söin pari eväsleipää. Pyöräillessä join litran pullon vettä, jossa oli Noshtin poretabletti, ja 0,75 litraa urheilujuomaa.
Viimeiset 30 kilometriä vaivasi harmillisesti pyöräilijän, vai juoksijan, polvi. Vauhti piti pudottaa todella minimiin. Yhteensä 90 km pyöräilyyn tuhrautui aikaa 3 tuntia 42 minuuttia. Keskisyke oli 117. Pyörä kotiin, särkylääkettä ja lautasellinen tofu-tomaattipastaa sekä neljä desilitraa vettä.
Heinäkuun viimeisellä viikolla teimme 12-vuotiaan lapseni kanssa Etelä-Norjan kierroksen.
Matkareitti kulki seuraavasti: Helsinki-Tukholma-Oslo-Stavanger-Bergen-Oslo-Tukhoma-Helsinki. Matkustettiin tietysti maatapitkin ja laivoilla.
Kaikkein upein kohde oli Preikestolen. Lisäksi maisemat Bergen-Oslo -radan varrella ovat häikäiseviä. Ei näitä paikkoja ole turhaan hehkutettu. Hieno kokemus oli myös Bergenissä 1333 kiviportaan kiipeäiminen Ulriken-vuorelle. Juoksulenkit eri kaupungeissa olivat hyvä tapa tutustua paikkoihin.
Mutta Norjalla on myös toinen puolensa: likainen öljy, vesistöjä kuormittava kalankasvatus, edelleen jatkuva valaanpyynti, rakentamisen pirstomat vuoret ja tunturit sekä metsähakkuut siellä sun täällä. Satamassa LNG-laitos polttaa kaasua ilmaan. Turisteja kuljetetaan pikaveneillä häiritsemään valaita. Jätevesiä johdetaan vuonoihin. Vegaaniruokatarjonta on Suomeen ja Ruotsiin verrattuna vaatimaton. Norjaan voisi yhtä hyvin olla myös matkustamatta.
Matkan päästöt olivat noin 131 kgCO2e per henkilö. Tämä vastaa noin 936 km ajoa fossiiliautolla. Jos olisin mennyt paikan päälle lentämällä (Stavangeriin tai Bergeniin), pelkkien lentojen päästöt olisivat olleet 388 kgCO2e ja siihen päälle tietysti majoitukset. Etelä-Norjan reissusta tuli laivamatkoista huolimatta vähemmän päästöjä kuin vastaavasta reissusta viime kesänä Pohjois-Norjaan, koska silloin linja-autolla matkustamista oli niin paljon enemmän.
Ohessa vielä tarkempi reitti, jos jotakuta kiinnostaa tehdä vastaava kierros:
Viime kesänä kävin Helsinki Biennaalissa Vallisaaressa. Teokset olivat upeita. Kiersin niitä kaikessa rauhassa, pysähdyin katsomaan yksityiskohtia ja mietin, mitä taiteilija oli halunnut niillä sanoa. Mutta näyttelyn jälkeen mieleeni ei jäänyt yksittäinen taideteos. Mieleeni jäi se, että teosten ympärillä ollut luonto oli vielä vaikuttavampi.
Kun uskalsi katsoa tarpeeksi tarkasti, sammaleet, jäkälät, kalliot, hyönteiset ja kasvit muodostivat kokonaisuuden, johon yksikään näyttelyn teoksista ei aivan yltänyt. Kolmioriippuhämähäkki rakensi seittiään uskomattomalla tarkkuudella. Metsävaahteran silmut näyttivät pieniltä veistoksilta. Metsälauhan röyhyt liikkuivat tuulessa tavalla, johon yksikään kineettinen installaatio ei pystynyt. Mustarastas puolestaan esitti konsertin, jota kukaan ei ollut tullut erikseen kuuntelemaan.
Tämän havainnon jälkeen en ole pystynyt katsomaan taidenäyttelyitä enää aivan samalla tavalla. En siksi, että taide olisi menettänyt merkityksensä. Päinvastoin. Hyvä taide tekee juuri sen, mitä Biennaalikin teki: se nyrjäyttää ajattelua. Minulle se sai aikaan uuden tavan katsoa ympäristöä. Sen jälkeen olen alkanut nähdä lähiluonnon kuin valtavana ulkoilmagalleriana, jonka näyttely vaihtuu joka päivä eikä pääsymaksua ole.
Voiko triathlonia harrastaa ilman, että osallistuu tapahtumiin tai kilpailuihin? Kyllä voi. Olen tehnyt nyt täyden matkan triathlonin omatoimisesti kolme kertaa kotoa käsin. Ohessa kokemuksia täysmatkasta ja siitä palautumisesta nyt kolmannen kerran osalta. Jo ”tavaksi” muodostunut ”rutiini” on ollut se, että teen tämän homman kesäloman ensimmäisenä päivänä.
Suoritus: Miltä homma tuntui tällä kerralla?
Uinti kulki yllättävän hyvin, pyöräily oli todella tahmeaa ja juoksu vaikeaa. Kilometrit olivat pitkiä ja vaikeita. Pyöräilyn yhteydessä olin alkumatkasta niin väsynyt, että meinasin nukahtaa ja silmät meinasivat painua kiinni. Oli pakko käydä pyöräilyn yhteydessä nukkumassa vartin päikkärit. Tämän myötä olo koheni hiukan pyöräilyn loppua kohti.
Kesälomalla on mukava lentää etelän lämpöön. Harmillisesti ilmastokriisin myötä lisääntyvät helleaallot tai hallitsemattomat metsäpalot saattavat pilata mukavan fossiililentoloman. Kannattaa siis hankkia sellainen matkavakuutus, joka kattaa sään ääri-ilmiöt.
Tässä kymmenen vinkkiä siihen, miten teet lentomatkailustasi ekologisempaa:
1. Suosi suoria lentoja välilaskujen sijaan. Näin säästyy kerosiinia ja pääset nopeammin nauttimaan ilmastokriisin voimistamista helleaalloista.
2. Ota mukaasi vain välttämättömät tavarasi. Mitä kevyemmin matkustat, sen vähemmän lentokerosiiniä palaa. Loput tavarat voit ostaa paikan päällä ja laittaa kierrätykseen tai lahjoittaa köyhille. Näin päästöt jakautuvat myös tasaisemmin kulutuksen eri osa-alueille.
3. Kannattaa käydä kakalla ennen koneeseen siirtymistä. Jos kaikki matkustajat tekisivät samoin, lentokone voisi olla satoja kiloja kevyempi. Ilmastokriisiä ei ehkä ratkaista tällä tavalla, mutta ainakin voit kertoa tehneesi oman osuutesi ja säilyttää hyvän omantunnon koko lennon ajan.
Kirjoituksen jälkeen olen käynyt monia kiinnostavia keskusteluja ihmisten kanssa siitä, mihin aikaa ja resursseja kannattaisi käyttää. Kuin tilauksesta minulla oli tapaaminen myös liittyen efektiiviseen altruismiin. Sain neuvontaa siihen, miten lahjoittaa mahdollisimman tehokkaasti ja vaikuttavasti.
Olen siis jo nyt pitkään lahjoittanut 10 % nettotuloistani hyväntekeväisyyteen. Käytännössä lahjoitukset ovat koostuneet pääosin kotimaisista järjestöistä siten, että osa on kuukausilahjoituksia, osa järjestöjen jäsenyyksiä ja osa satunnaislahjoituksia. Lahjoitukset jakaantuvat ympäristön, eläinoikeuksien sekä rauhan ja ihmisoikeuksien edistämiseen. Ajatuksenani on, että lahjoittamisesta ei tule vain itselle hyvä mieli, vaan se on myös konkreettinen sijoitus parempaan maailmaan, jonka tuotto on parhaimmillaan planetaarinen.
Tapaaminen ei kuitenkaan saanut minua pohtimaan vain sitä, minne rahani kannattaisi lahjoittaa. Se herätti laajemman kysymyksen vaikuttamisesta. Mitä jos tärkein resurssini ei olekaan oma aikani tai rahani, vaan se, keihin ihmisiin onnistun vaikuttamaan? Entä jos suurin vaikutus syntyy joskus välillisesti eikä suoraan omien tekojen kautta?
Tapaaminen efektiivisestä altruismista sai minut kuitenkin miettimään, että pitäisi tehdä oikeastaan kaksi merkittävää muutosta tässä omassa rahan lahjoittamisessa ja ajankäytössä.
Välillä näyttää siltä, että yhä useampi on ymmärtänyt luonnon ja sen monimuotoisuuden merkityksen koko elämän perustana. Sitten välillä vaikuttaa siltä, että tästä ymmärryksestä ei seuraa konkreettista toimintaa ja johtopäätöksiä.
Yhtenä esimerkkinä tästä skitsofreenisesta toiminnasta on Viiankiaapa. Sodankylässä on noin 10 000 vuotta vanha suo, joka toimii monien uhanalaisten lajien elinympäristönä. Luontoarvoiltaan arvokas suo on suojeltu Natura-ohjelmassa ja soidensuojelualueena.
Joidenkin mielestä olisi kuitenkin fiksumpaa riskeerata tuo suo ja rakentaa sinne kaivos. Asetelma kääntyy helposti siihen, onko tärkeämpää suojella luontoarvoja vai kaivosyhtiön liiketoimintaa. Itselle valinta on aika selvä. 10 000 vuoden aikana muodostuneet yleiset luontoarvot ovat tärkeämpiä kuin yhden yrityksen taloudellinen voitto ja yksittäinen hanke. Ylisukupolvisten suojeluarvojen yli ei tule kävellä silloin, kun yhdelle yhtiölle iskee mineraalikiima.
Erityisen ongelmalliseksi tilanteen tekee, että tämä ei ole ainoa tapaus. Jonossa on monia muitakin yrityksiä, jotka hamuavat arvokkaiden ja suojeltujen luontokohteiden luonnonvaroja. On irvokasta, että ympäristöjärjestöjen pitää puolustaa jo useaan kertaan suojeltuja kohteita.
Mielenosoitus Viiankiaavan puolesta keräsi Helsinkiin noin 3500 mielenosoittajaa. Mielenosoituksen aluksi Greenpeacen Touko Sipiläinen muistutti myös laajemmasta ulottuvuudesta. Suomessa on mineraaleja, joita halutaan ja tarvitaan, täällä on uusiutuvaa energiaa ja viileä ilmasto. Tämä on houkutteleva ympäristö esimerkiksi datakeskuksille. Juuri siksi on tärkeää näyttää, että täällä kunnioitetaan myös luontoarvoja.
Tänään linturetkellä Vuosaaren huipulla. Mukana menossa mm kapustarinta, kiuru, varpushaukka, mehiläishaukka ja merikotka. Uusina lajeina itselle hiirihaukka ja piekana. Nyt jo 111 pinnaa tänä vuonna!
Ihan mahtavaa, että @tringa.ry järjestää lintuopastuksia! Kiitos!
Huimaa! Tämä taitaa olla ensimmäinen haastattelu ja julkinen ulostulo mun 50-vuotissynttäreistä eli elämän tarkoitus -projektista.
Viisi syytä elää – ympäristövaikuttaja Leo Stranius on kysynyt elämän tarkoitusta jo noin 90 ihmiseltä
”Tässäkö tämä nyt oli?” Leo Stranius mietti täyttäessään viisikymmentä. Hän päätti kysyä itselleen tärkeiltä ihmisiltä heidän suurimmista unelmistaan ja siitä, mitä he haluaisivat vielä elämässään tehdä.
Tänään oli ilo olla puhumassa Uudenmaan vihreiden kesäpäivillä tehokkaasta ajankäytöstä (eduskuntavaalikampanjassa).
Mietin, että voisinkohan olla tällä tavalla avuksi myös muille ilmasto-, luonto- ja eläinoikeuksia sekä planetaarista kestävyyttä ajaville ehdokkaille?
Vinkkaa tai kerro, jos joku hyviä asioita ajava taho kaipaisi ajanhallintaa!
Oulu-Hailuoto on kyllä pyöräilijän unelmareitti. Tasaista ja laadukasta pyörätietä 25 km Hailuodon sillalle asti ja senkin jälkeen hyvää tilaa pyöräillä. Tuossa saa halutessaan ihan tosi hyvän 50-100 km pyörätreenin. Muutenkin Oulu on pelkkää pyöräilijän paratiisia!
Kesäloman aluksi triathlonin täysmatka ja nyt kesäkauden päätteksi puolimatka.
Uinti Mäkelänrinteen uimahallissa sujui hyvin. 1,9 km meni aikaan 37:53. Keskisyke 119. Siitä suihkun, saunan ja pukkarin kautta pyörän selkään. Vaihdossa meni yhteensä 12 minuuttia. Samalla söin banaanin ja join 6 dl vettä ja appelsiinimehua.
Pyöräilin Helsingissä Raide-Jokerin vartta ja Malmin lentokentällä. 55 km kohdalla söin pari eväsleipää. Pyöräillessä join litran pullon vettä (jossa oli Nosht poretabletti) ja 0,75 litraa urheilujuomaa. Viimeiset 30 kilsaa vaivasi harmillisesti pyöräilijän (vai juoksijan) polvi ja vauhti piti tiputtaa todella minimiin. Pyörään tuhrautui aikaa yhteensä 3h 42min. Keskisyke oli 117.
Pyörä kotiin, särkylääkettä ja lautasellinen tofu-tomaattipastaa sekä 4 dl vettä. Vaihto meni plörinäksi, koska jäin miettimään, että kannattaako kipeällä polvella lähteä juoksemaan. Syömiseen ja pohdintoihin meni yhteensä 40 minuuttia.
Juoksin niin rauhallisesti kuin osasin. 14 km kohdalla kävin ostamassa Alepasta jäätelön. Lisäksi söin kolme vauhtikarkkia. Rauhallinen 21,1 km juoksu aikaan 2h 22min. Keskisyke oli 115.
Uintia lukuunottamatta ei oikein kulkenut. Tämä oli elämäni seitsemäs puolimatka ja varmasti kaikkien aikojen hitain ja tuskaisin sellainen. Yhteensä aikaa meni vaihtoineen ja taukoineen melkein kahdeksan tuntia.
Oittaalla Heltri Cupin päätöskilpailu Eliminator. Käytännössä kisamuoto, jossa suoritetaan triathlonin pikamatkaakin lyhyempää super sprint -matkaa maksimissaan viisi kertaa peräkkäin.
-uinti n. 300 m -pyörä n. 5 km -juoksu n. 2 km
Jokaisella kierroksella on aikarajat ja suoritusaika jokaiselle ”kierrokselle” lyhenee.
Matkat piti suorittaa seuraavasti 1. kierros 38 min 2. kierros 33 min 3. kierros 28 min 4. kierros 25 min
Itse ehdin vielä neljännelle kierrokselle, mutta viimeiselle viidennelle kierrokselle ei vauhti enää riittänyt.
Mahtava tapahtuma vaikka en kilpailemisesta tykkääkään. Tänä keväänä ja kesänä olen kuitenkin halunnut haastaa itseäni ja olen osallistunut jokaiseen Heltri Cupin osakilpailuun.
Tuollaisessa yhteislähdössä ja lyhyessä uinnissa on myös ikävät puolensa. Vedessä tulee väkisin kontakteja ja törmäyksiä. Pitää olla kohtalaisen vahva luotto omaan uintitaitoon, että ei mene paniikkiin. Lisäksi itselle kävi harmittava takaisku kun jossain törmäyksessa kanssauimariin kävi niin, että oura-sormus tippui Bodominjärven syvyyksiin. 😢 Oppi on, että olisi kannattanut ottaa se pois ennen kisaa.
Muissa osakilpailussa olen lähtenyt aina tarkoituksella viimeisenä ja välttänyt ruuhkaa sekä ohitellut sitten rauhassa, jos on ollut hitaampia. Tässä oli kuitenkin niin paljon minuuttipeliä, että ei voinut jäädä ihan viimeiseksi hengailemaan vaikka pyrinkin lähtemään aina uudelle kierrokselle viimeisten joukosta.
Iso kiitos @helsinkitriathlon ja kiitos kuvista loistava @zopelaura
Norjaa hehkutetaan hienona matkakohteena ja kyllähän se sitä onkin. Kaunista luontoa, merta, vuoristoa, vuonoja, puroja ja putouksia, metsää ja hienoa kulttuuria. Yhteiskunta toimii, ihmisiin voi luottaa ja yhteiskunta pyörii uusiutuvilla energialähteillä ja kulkee sähköautoilla. Varsinkin maata pitkin junilla ja busseilla matkatessa Norja antaa parastaan.
Sitten on toinenkin puoli Norjaa. Likainen öljy. Vedet pilaava kalankasvatus. Pilalle rakennetut vuoret ja tunturit. Metsähakkuita siellä sun täällä. Satamassa LNG-laitos polttaa kaasua ilmaan. Turisteja kuljetetaan pikaveneillä häiritsemään valaita. Surkea vegaaniruokatarjonta verrattuna Suomeen tai Ruotsiin. Kauppahallissa on myynnissä pelkkiä kuolleita kaloja ja eläviä jättiläismäisen kokoisia taskurapuja.
Norjaa voisi ihan yhtä hyvin boikotoida.
Reissuilla aina muistaa myös sen, miten yliarvostettua matkailu oikeastaan onkaan. Se vie aikaa ja rahaa sekä aiheuttaa paljon stressiä vaikka toki se monille onkin välttämätön tapa hakea irtiottoa arjesta. Silti. Helsingissä ja Suomessa on lähellä matalalla kynnyksellä upeita ja hienoja paikkoja kaipasit sitten luontoa, kaupunkikulttuuria tai muita huvituksia.
Vähintään yhtä hienoja elämyksiä voi saada vaikka istumalla iltaa Päijänteen rannalla.
Norja. Bergen. Kiivettin 12-vuotiaan kanssa 1333 porrasta Ulriken-vuoren huipulle ja takaisin alas. Helppo ja kaunis reitti. Monet olivat tekemässä portaissa juoksutreeniä. Matkalle mahtui vuoristonäkymien lisäksi upeaa metsää ja kauniita puroja.
Tämän jälkeen käytiin vielä Floyenin huipulla katselemassa Bergeniä ja tehtiin kukkulan päällä kiva kävely muutaman pikkujärven ympäri kauniissa taikametsämaisemissa.
Kello on asettanut tavoitteeksi kiivetä vähintään 10 kerrosta portaita päivässä. Tässä se ylittyi 27-kertaisesti eli 270 kerrosta mentiin ylöspäin.
Tämä maatapitkin julkisilla matkustaminen on kyllä hienoa. Seuraavaksi Etelä-Norjan kierros jatkuu junalla Bergenistä takaisin Osloon. Luvassa Euroopan upeimmat junamaisemat. Sellaiset maisemat, että niitä ei voi kokea ja nähdä kuin junasta!
Maatapitkin Etela-Norjan kierroksella. Preikestolen. Yksi maailman upeimmista luontokohteista. Ja sen veroinen. Upeaa oli olla hetki maailman reunalla. Siinä ihminen on aika pieni.
Kesän #vegaani kahvila #caferaparperimeri vielä tällä viikolla Helsingissä Kumpulan koulukasvitarhalla. Samalla voi ottaa nokoset riippumatossa ja syödä musta- ja punaherukoita suoraan pensaista. Pyörällä pääsee mestoille. Vahva suositus!
Saariston Rengastie päivässä. Lähtö Uudestakaupungista klo 8.00 aamulla. Pyöräily Taivasalon ja Kustavin kautta Heponiemeen ja siitä lossiin.
Samalla matkalla oli myös tuttuja! Olipa kiva jakaa osa matkaa ja pisimmät lossimatkat muiden kanssa. Lossia odotellessa ehti myös syödä ja käydä uimassa. Nauvossa vasta klo 17 aikoihin. Sieltä matka jatkui Turun kautta takaisin Uuteenkaupunkiin.
Lopuksi 50 kilsaa viilenevässä kesäillassa. Auringonlasku ja tasaista meditatiivista polkemista. Ei juurikaan muuta liikennettä. Kuulokkeissa hyvää musiikkia. Lähellä täydellistä. Viimeinen 5 km hiekkatietä metsän syleilyssä.
Liikkeelle klo 8.00 aamulla. Mökillä takaisin klo 23.00. Ajoaika 8 h 41 min. Kilsoja 211,1 ja keskinopeus 24,3 km/h.
