Teos on huikea kertomus Sodankylästä kotoisin olevan Riikka Karppisen havahtumisesta luonnonsuojeluun ja yhteiskunnallisiin kysymyksiin.
Sodankylän Jeanne d´Arc on tarina siitä, miten havahtuminen, huoli ja ahdistus muuttuvat konkreettiseksi ja tehokkaaksi vaikuttamistyöksi. Tarina Viiankiaavan suojelusta kansainvälistä kaivosjättiä vastaan. Tarina nuoren naisen arjesta Lapissa ja Helsingissä sekä välillä armeijan leivissä.
Tutkimuksen ovat toteuttaneet Mikko Piispa, Anni Ojajärvi ja Tomi Kiilakoski. Itse osallistuin hankkeen ohjausryhmään. Raporttia varten kerättiin etnografista tutkimusaineistoa ja yhteensä 18 nuoren ilmastoaktivistin haastattelut kevään 2020 aikana. Raportissa annetaan 10 suositusta ja tuodaan muutenkin monipuolisesti esille nuorten näkökulmaa ilmastokriisiin.
Yksi teema, joka nousi sekä raportin julkistuksen yhteydessä pidetyssä webinaarissa että raportissa itsessään selkeästi esille oli se, että nuoret ymmärtävät varsin hyvin ilmastokriisin kytkeytymisen muihin teemoihin, kuten oikeudenmukaiseen siirtymään, luontokatoon ja talousjärjestelmään. Tämä kokonaisvaltainen asioiden tarkastelu on yksi asia, jota itse kaipaisin enemmän myös poliittiseen päätöksentekoon ja siihen kun keskustellaan ilmastotoimista.
Suomi ja 32 muuta maata on haastettu Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen ilmastokriisin vaatimien toimenpiteiden laiminlyönnistä portugalilaisten lasten ja nuorten toimesta.
Asiasta uutisoi esimerkiksi The Guardian. Lisäksi aihetta on ansiokkaasti käsitellyt omassa blogissaan julkisoikeuden apulaisprofessori Pauli Rautiainen.
Valtioiden ja myös yritysten haastaminen oikeuteen ilmastonmuutoksen aiheuttamisesta tai toimenpiteiden laiminlyönnistä on uusi kiinnostava ilmastoaktivistien toimintamuoto. Rautiaisen mukaan maailmalla on vireillä jo yli tuhat ilmastovalitusta, Suomessa ei vielä yhtään.
Kiitos kaikille kuluneesta vuosikymmenestä ja vuodesta 2019!
2010-luvulla olen saanut olla koko vuosikymmenen rakkaan puolisoni Annukka Bergin kanssa. Olemme saaneet kaksi lasta ja muuttaneet Helsingissä kaksi kertaa.
Olen työskennellyt Luonto-Liiton, Suomen luonnonsuojeluliiton ja Kansalaisareenan toiminnanjohtajana sekä nyt viimeiset kolme kuukautta Kestävän tulevaisuuden johtajana T-Mediassa. Olen saanut toimia seitsemän vuotta Helsingin kaupunginvaltuustossa ja siihen liittyvissä luottamustoimissa.
Lisäksi olen juossut maratonin, suorittanut puolitriatlonin ja osallistunut Tour de Helsinki -pyöräilytapahtumaan. Vuosikymmenen viimeisenä vuonna julkaistiin omaelämäkertani Ekoistin muistelmat.
Greta Thunberg sanoo inspiroivasti ”one thing we need more than hope is action”. Toiminnasta syntyi maailman ensimmäinen Climate Aid.
Viime viikolla vietettiin Climate Aid -viikkoa. Climate Aid -viikolla nähtiin upeaa ilmastoaktiivisuutta ja järjestettiin jopa 18 erilaista tapahtumaa, joissa käsiteltiin ilmastonmuutosta tieteen, taiteen ja toiminnan kautta. Viikko huipentui lauantaina 23.11.2019 järjestettyyn maailman ensimmäiseen Climate Aid -konserttiin. Itselläni oli suuri kunnia sanoa konsertissa tervetulosanat yhdessä Sitran Mari Pantsarin kanssa.
Monet muistavat 1980-luvun LiveAid-konsertit, joilla kerättiin rahaa Afrikan nälänhädän uhreille. Nyt haluamme kerätä varoja ilmaston hätätilan auttamiseen ja kasvattaa hiilinieluja.
Siksi, että ilmastokriisi on tämän sukupolven tärkein kysymys.
IPCC:n syksyllä 2018 julkaiseman raportin myötä kävi ilmeiseksi, että meillä ei ole kovin paljon aikaa ratkaista ilmastokriisiä. Itse asiassa nykymenolla hiilibudjetti 1,5 asteen lämpenemisen osalta on käytetty loppuun alle 10 vuodessa.
Mitä synkemmät ajat, sitä suurempi tarve on myös ratkaisuille ja toiminnalle. Pohdimme, mikä saisi ison joukon ihmisiä toimimaan yhdessä ilmastokriisin pysäyttämiseksi? Kansainväliset sopimukset, lainsäädäntö, koulutus, elämäntapamuutokset. Keinoja on monia, mutta muutos ei ole ollut tarpeeksi nopeaa. Mikä voisi olla Greta Thunbergin ohella muu ihmisiä liikkeelle saava voima?
Perjantaina 27.9.2019 klo 16.00 on omaelämäkertani Ekoistin muistelmien julkistustilaisuus Helsingin keskustakirjasto Oodin kirjataivaassa (3 krs). Samana päivänä Helsingissä ja Suomessa vietetään myös kansainvälistä ilmastolakkoa.
Julkistustilaisuudessa minua haastattelee kirjailija Laura Gustafsson. Lisäksi puheenvuoron pitävät isäni Pentti Stranius, europarlamentaarikko Heidi Hautala ja johtaja Mari Pantsar (Sitra). Lämpimästi tervetuloa! Tapahtuma täällä.
Omaelämäkerran kirjoittaminen 45-vuotiaana oli aluksi outo ajatus. En ole elämässäni siinä vaiheessa, jossa kirjoitetaan muistelmia. Siitä huolimatta kirjahanke ja kirjoittaminen omista taustoista vei minut mennessään. Nyt vuoden kestänyt projekti on muuttunut kirjaksi.
Luettuani Greta Thunbergin kirjan tulin vakuuttuneeksi, että koululaisten perjantaiset ilmastolakot eivät riitä.
Olemme kriisissä ja tarvitsemme kaikki mukaan. Yksilövalintojen ohella tarvitsemme järjestelmän muutoksen. Hyvä tapa asettaa tulevaisuus nykyisyyden edelle on osallistua tavalla tai toisella yleiseen ilmastolakkoon 27.9.2019.
Ymmärrän, että monille suurille ay-liitoille tai keskusjärjestöille lakko tai yleislakko ovat niin latautuneita, merkityksellisiä ja symbolisia käsitteitä, että on vaikeaa tai mahdotonta lähteä mukaan “yleislakkoon”.
Toisaalta herää kysymys. Mikä voisi olla tärkeämpi asia lakkoilla, kuin yhteinen tulevaisuutemme ja ilmasto? Lakkoillaanhan sitä kiky-minuuteista ja palkankorotustenkin puolesta. Earth Strike olisi ay-järjestöille hyvä tapa näyttää, että he ovat ymmärtäneet, mikä on tämän sukupolven suurin haaste ja kaikkein tärkein puolustettava arvo.
Koskaan ei ole liian myöhäistä tehdä niin paljon kuin pystymme! Meillä on niin paljon voitettavaa.
Ohessa Earth Strike Suomen vieraskynäkirjoitus blogiini.
”Koskaan ei ole liian myöhäistä tehdä niin paljon kuin pystymme.”
Olin viikonloppuna tekemässä talkootöitä eläinten turvakoti Saparomäessä. Pyörämatkalla kuuntelin perjantaina 16.8.2019 suomeksi ilmestyneen Greta Thunbergista kertovan kirjan Sydämen asioita – Perhe ja planeetta kriisissä.
Kirja oli omasta mielestäni kiinnostava ainakin kolmesta eri näkökulmasta.
SuomiAreena on kuulunut lähes jokaiseen kesääni viimeisen kymmenen vuoden aikana.
Ensimmäisen kerran olen osallistunut tapahtumaan vuonna 2010. Tuolloin Kansalaisfoorumi järjesti Aaro Harjun ja Sari Kuvajan toimesta keskustelutilaisuuden kansalaisyhteiskunnan tulevaisuudesta.
Tänä vuonna järjestimme yhdessä seitsemän järjestön voimin tilaisuuden “Mikä on vapaaehtoistoiminnan arvo tulevaisuuden yhteiskunnassa?
Keskustelemassa olivat SDP:n perhe- ja peruspalveluministeri Krista Kiuru, Demos Helsingin perustajajäen ja tulevaisuuden tutkija Aleksi Neuvonen, Kuntaliiton toimitusjohtaja Minna Karhunen, Lassila & Tikanojan yhteiskuntasuhdejohtaja Jorma Mikkonen ja allekirjoittanut Kansalaisareenan toiminnanjohtajan roolissa.
Lisäksi olimme koko viikon kansalaistorilla, jossa oli mahdolisuus pyörittää vapaaehtoistoiminnan onnenpyörää. Tunnelmia torilta voi käydä katsomassa Kansalaisareenan Facebook-sivulta.
Oli kyllä tänään mainiot bileet. Musiikista vastasi linnut, visuaalisista ilmeestä auringonlasku, kuumasta menosta sauna ja viilennyksestä meri. Miten siellä?
Miten vastuullisuudesta puhutaan ja onko sillä väliä?
Se, miten puhumme kestävyydestä, ei ole vain viestintää. Se on myös tapa määritellä, mikä on normaalia.
Erilaisissa sanonnoissa kyse on tietysti pienistä nyansseista ja monien mielestä täysin merkityksettömistä asioista. Samaan aikaan on kuitenkin kuvaavaa, että myös kestävyyskysymyksiin keskittyvät fiksut ja tietoiset ihmiset eivät ole immuuneja sille, että jossain syvällä sisimmässämme tai ainakin kielessä pidämme edelleen normaalina sitä, että ihmiset ajavat fossiiliautolla, sudet ovat ihmiselle vaarallisia, öljyllä rikastutaan, naisen arvon määrittää hänen naimattomuutensa tai kasvispohjainen ruoka on jotain marginaalista vaihtoehtoa.
En usko, että maailma muuttuu kestävämmäksi pelkällä puheella, mutta yksi mittari sille, miten kestävässä kulttuurissa elämme, on se, mitä asioita pidämme normaalina ja millä metaforilla haluamme omaa tärkeää viestiämme alleviivata.
Olisi kiinnostavaa kuulla, mitä kaikkia muita hyviä tai vähemmän onnistuneita esimerkkejä vastuullisuus- ja kestävyyskeskustelussa esiintyy.
Ylikulutus on aikamme virtahepo olohuoneessa. Me kaikki näemme sen, mutta harva uskaltaa kysyä ääneen: voimmeko todella ratkaista kestävyyskriisin puuttumatta itse kulutuksen määrään?
Usein keskustelu väistetään tarjoamalla ratkaisuksi teknologiaa tai siirtymää palvelutalouteen eli ekotehostamista tai niin sanottua ”aineetonta kulutusta”. Mutta tässä piilee vaarallinen ajatusharha. Todellisuudessa täysin aineetonta kulutusta ei ole olemassa. Jokainen digitaalinen palvelu, jokainen metsämeditaatioon hankittu varuste ja jokainen bitti vaatii fyysistä tilaa, materiaalia ja ennen kaikkea energiaa.
Otetaan esimerkiksi energiankulutus. Teollistumisesta lähtien energiankäyttömme on kasvanut noin 2 prosentin vuosivauhdilla. Se kuulostaa maltilliselta, mutta eksponentiaalinen kasvu on petollista.
Jos jatkamme samalla uralla, kulutamme noin 450 vuoden kuluttua enemmän energiaa kuin mitä koko maapallo vastaanottaa auringosta. Tässä vaiheessa emme törmää vain raaka-aineiden loppumiseen, vaan termodynamiikan seinään.
Yksilön eliniän näkökulmasta 450 vuotta voi tuntua ylettömän pitkältä ajalta ja energiankulutuksen kasvu triviaalilta kysymykseltä. Tässä piilee kuitenkin polkuriippuvuuden vaara. Jos rakennamme koko sivilisaatiomme perustukset fysiikan vastaiselle oletukselle, emme pysty kohta enää muuttamaan suuntaa.
Ihmislaji on tallustellut tällä planeetalla vasta noin 300 000 vuotta. Olemme planeetan historiassa tuore tulokas. Vertailun vuoksi:
- Lehtimuurahaiset ovat harjoittaneet menestyksekästä maanviljelyä noin 50 miljoonaa vuotta. - Dinosaurukset hallitsivat maapalloa 180 miljoonaa vuotta. - Karhukaiset ovat selvinneet viidestä joukkosukupuutosta 530 miljoonan vuoden ajan.
Nämä lajit ovat osoittaneet, että pitkäaikainen kestävyys ei löydy eksponentiaalisesta kasvusta, vaan sopeutumisesta ja tasapainosta. Olemmeko me todella ”viisain” laji, jos olemme ajamassa päin seinää jo muutaman tuhannen vuoden jälkeen, kun muut ovat pärjänneet kymmeniä tai satoja miljoonia vuosia?
Fysiikan lakien edessä mielipiteillä ei ole merkitystä. Rajallisella planeetalla loputon kasvu on sula mahdottomuus. Meidän on uskallettava sanoa se ääneen. Vähemmän on yksinkertaisesti vähemmän.
Mitä jos puhuisimme ekosysteemipalveluiden sijaan ekosysteemivastavuoroisuudesta? Niin kauan kuin puhumme luonnosta palveluntuottajana, kohtelemme helposti sitä myös sellaisena. Voisimmeko lopettaa ajattelemasta, että luonto on täällä meitä varten ja alkaa kysyä mitä me olemme täällä tekemässä luonnon hyväksi?
Vietin eilen 12-vuotiaan syntymäpäivää ”kyllä-päivän” hengessä. Käytännössä vanhemman (eli minun) piti vastata lapsen kaikkiin kysymyksiin aina kyllä!
Miten päivä sitten sujui. Hämmästyttävän arkisesti.
Aamulla synttärisankari herätettiin klo 7.00 onnittelulaululla ja tuomalla herkkuja sänkyyn. Aamupäivällä lapsi halusi ottaa rennosti ja pelailla serkkunsa kanssa puhelimella. Itse kävin juoksemassa.
Lounaaksi toiveena oli pyöräily Pasilan Triplaan ja Luckiefuniin syömään. Ruokailun jälkeen hengailimme hiukan Triplassa ja kävimme ostamassa lapselle pienen pussukan ja yhden suklaapatukan. Tämän jälkeen kävimme tutustumassa pyörillä Keski-Pasilan uusiin rakennuksiin ja palasimme kotiin.
Myöhemmin iltapäivällä oltiin kotona. Lapsi halusi syödä nuudeleita soijarouheella. Välipalan jälkeen pyöräilimme lähimetsään (kalliometsä, tietäjät tietää), jossa lapsi on viettänyt paljon aikaa päiväkotiaikoina. Kiipeilimme puissa (tai siis lapsi kiipeili ja itse ihastelin/kauhistelin ja pidätin hengitystä). Käpylän/Kumpulan lähimetsistä pyöräilimme lähiravintolaan ja lapsen toiveesta ostimme kotiin vietäväksi massaman curryn tofulla.
Illalla tehtiin vielä popcorneja ja käytiin ostamassa lähikaupasta jäätelöä ja limsaa sekä katsottiin yhdessä Cancel-elokuva. Tämän jälkeen iltatoimet ja nukkumaan.
Lasten toiveet ovat lopulta aika arkisia ja saavutettavia.
Toivottavasti yhä useampi muistaisi, että tämä pieni, hauras ja sininen piste keskellä pimeää tyhjyyttä on ainoa kotimme. Erimielisyydet näyttävät tästä perspektiivistä tuskaisen turhilta. Olisipa meillä taitoa nähdä toisemme tällä samalla lempeydellä ja ymmärryksellä myös täällä alhaalla. Meillä on vain toisemme ja tämä yksi, korvaamaton planeetta, jolla matkustamme läpi äärettömyyden. 💚🌍
Olen pitänyt ovessani “Ei mainoksia, kiitos” -tarraa vuosikymmeniä. Se on ollut itsestäänselvyys. Pieni arkinen valinta, jolla estää turhan paperin kertymisen eteiseen ja ehkä myös turhien tarpeiden syntymisen.
Maaliskuussa päätin kokeilla, miltä maailma näyttää ilman sitä. Mitä ihmisten postilaatikoihin nykyään oikeasti jaetaan? Onko tilanne sama kuin ennen?
Irrotin tarran ja valmistauduin siihen, että eteinen täyttyy viikon aikana tarjouslehdistä, pizzamainoksista ja satunnaisista katalogeista. Olin valmis laittamaan tarran takaisin heti, jos määrä karkaisi käsistä.
Kolme viikkoa myöhemmin tilanne on tämä: ei yhtäkään mainosta. Ei ainoatakaan.
Pieni kokeilu, mutta yllättävän suuri lopputulos. Onko tässä käynyt niin, että paperinen suoramainonta on kadonnut? Ainakin omasta arjestani. Ilman, että olen varsinaisesti huomannut sitä. Vai onko kyse siitä, että mainostenjakajat ohittavat oveni lihasmuistilla. Tuleeko kenellekään muulle vielä paperimainoksia?
Mainonta ei tietenkään ole hävinnyt. Se on vain siirtynyt muualle. Sähköpostiin, sosiaaliseen mediaan, hakutuloksiin ja verkkokauppoihin. Fyysisestä tilasta näkymättömämpään, personoidumpaan ja jatkuvampaan muotoon. En enää kanna mainoksia roskikseen. Ne seuraavat minua taskussa.
Paperinen mainos on helppo tunnistaa. Se on konkreettinen, rajallinen ja usein helppo jättää huomiotta. Digitaalinen mainonta toimii toisin. Se sulautuu sisältöön ja mukautuu käyttäytymiseen. Se ei tule kotiin yhtenä nippuna kerran viikossa, vaan pieninä annoksina pitkin päivää.
Siksi sitä on vaikeampi huomata ja ehkä myös vaikeampi vastustaa. “Ei mainoksia, kiitos” -tarra toimi ennen rajana. Nyt vastaavaa rajaa on vaikeampi piirtää. Milloin saan itse päättää, mitä mainontaa minulle näytetään?
Olisiko mahdollista, että digitaaliseen ympäristöön syntyisi yhtä selkeä ja yksinkertainen tapa kieltäytyä? Yksi valinta, joka oikeasti toimii. Koska tällä hetkellä näyttää siltä, että mainokset eivät ole kadonneet. Ne ovat vain muuttuneet näkymättömämmiksi tai oikeastaan niin jatkuvaksi osaksi uutis- ja somevirtaa, että emme edes huomaa niitä tietoisesti.
Anna Abreun keikalla oli tänään mahdollista bailata kaksi tuntia ilman liharuokavaliota esiintyvän taiteilijan toiveesta. Niin upeaa Anna @iamabreu ! Vastaavaa Suomessa ei ole varmaan ennen nähty.
Valitettavasti Veikkaus Areenan ravintolapalvelut onnistuivat kuitenkin tuottamaan pettymyksen. Kyllähän tarjolla oli vegaanihampurilaista, ranskalaisia sekä erilaisia herkkuja ja juomia, mutta suuri osa ruokatarjoiluista ei ollut täysin kasvispohjaisia vaan niissä oli mukana jotain eläinperäistä. Montako vegaanista pizzaa näet tuossa viimeisessä kuvassa? Ei onneksi kuitenkaan lihaa.
Pisteet asenteesta upealle artistille ja miinukset areenan ruokatarjonnasta vastaaville.
Tiettävästi kukaan ei lihan puutteen takia kuollut tai joutunut sairaalaan.
Tiedättekö sen tunteen, kun haluat lähettää lohtua ja lämpimiä ajatuksia sun ystävälle, että kaikki kyllä järjestyy. Huomaat sopivasti ulkona oheisen julisteen, otat siitä kuvan ja laitat viestin. Sitten ihmettelet miksi se sun ystävä reagoi viestiin kakkaemojilla.
Pilko sipulia ja laita kylmään hanaveteen. Juo hitaasti nautiskellen. Tarvittaessa voit antaa sipuliveden olla hetken jääkaapissa.
Sipulivesi antaa kivan terveysboostin! Se on vanhan kansan perinne, jota itsekin nautin usein lapsena. Mahdollisia hyötyjä ovat antioksidantit, vastustuskyvyn paraneminen, ruansulatuksen tuki ja antibakteerinen vaikutus.
Sipulivesi ei luonnollisesti puhdista kehoa myrkyistä, polta rasvaa tai korvaa lääkitystä tai monipuolista ruokavaliota.
