Hyvää Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivää! Tämä on sattumalta myös syntymäpäivänäni. Lämmin kiitos kaikista onnitteluista.
On epätodennäköistä, että olen kirjoittamassa tätä. Synnyin tasan 48 vuotta sitten Leningradissa, kun suomalainen isäni oli opiskelemassa kaupungissa. Vanhempani erosivat, kun olin 2-vuotias ja huoltajuus määrättiin isälleni. On aikamoinen temppu ja onni 1970-luvun Neuvostoliitossa päätyä huoltajuuskiistassa isälle ja päästä näin Suomeen.
Lapsuuden asuin Kannuksessa Pohjanmaalla. Isovanhempieni kanssa. Mummoni Mirja oli kasvanut orpona ja huutolaistyttönä eli sen ajan orjana. Hän menetti elämänsä eri vaiheissa traagisesti neljä lastaan ja puolisonsa. Kolme tulipalossa ja yhden sairauden myötä. Isoisäni Onni oli 12-lapsisesta perheestä. Hänet oli lähetetty lapsena usein kerjuulle talosta toiseen pyytämään ruokaa. Nälkä oli kova ja pettuleipä säännöllinen osa ruokavaliota. Hän oli saanut käydä kansakoulua vain kaksi vuotta ja osasi hädin tuskin lukea.
Sekä pappani että mummoni kuuluivat niihin köyhiin ja syrjäytettyihin vähäosaisiin, jotka antoivat usein yösijan kulkureille, ruokaa naapurin nälkiintyneille, leiripaikan pihalla romaneille. Ja kaiken lisäksi hoitivat kotona pyörätuolissa istuneen ja nuorena kuolleen setäni. Oman kotinsa, pienen mökin Kannuksessa, he olivat onnistuneet hankkimaan veikkauksen voittorahoilla. Tässä ympäristössä vietin oman lapsuuteni.
Kaikki varmasti tietävät ja ovat lukeneet tarinan Seitsemästä veljeksestä. Kyseessä on tarina lukutaidosta ja ulkopuolisuudesta, vapaudesta ja riippumattomuudesta. Aleksis Kiven seitsemän veljestä eivät ole ehkä niitä menestyksen arkityyppejä. Tämän päivän yhteiskunnassa kyse on siitä, mitä tehdä niille, jotka ovat kuin seitsemän veljestä. Niille, jotka eivät pärjää. Niille, jotka ovat ylijäämäihmisiä tai menestysrajoitteisia. Vähän sellaisia kuin mitä minä, isäni ja isovanhempani siellä Kannuksessa olivat.
Kiven tarinassa seitsemän veljestä lähtee liberalismin hengessä omilleen. Homma haaksirikkoutuu kuitenkin kiville. Sauna palaa. Viina ja väkivalta astuvat kuvaan. Tästä seuraa se, että veljekset joutuvat palaamaan. Vähän kuin klassisessa tuhlaajapoikakertomuksessa. Siinä toinen veljeksistä palaa kotiin, kun käy ensin maailmalla tuhlaamassa isänsä omaisuuden.
Kun olin 13-vuotias ja asuin Helsingissä, äitipuoleni heitti minut ja isäni kadulle. Yhden riidan päätteeksi. Asuin pari viikkoa kavereiden luona. Tuolloin minulla ei ollut mukana yhtään mitään. Ei edes vaihtosukkia. Sukkani haisivatkin niin pahalta, että yhtenä päivänä kaverin isä, jonka luona olin käymässä, pakotti minut pesemään sukkani käsin. Muutaman viikon jälkeen saimme isäni kanssa huoneen asunnottomille ja päihdeongelmallisille tarkoitetusta vieraskodista Pursimiehenkatu 10. Asuntolaa pyöritti Helsingin Vieraskoti ry. Myöhemmin saimme isäni kanssa kaupungin vuokra-asunnon.
Kun olin 24-vuotias pääsin opiskelemaan yliopistoon. Sen jälkeen, kun olin ollut työttömänä, saanut toimeentulotukea ja päässyt vakituiseen työpaikkaan tietoliikennealalle. Tämä onnistui siitä huolimatta, että peruskoulun päättötodistuksen keskiarvo oli 6,6 enkä ole koskaan käynyt lukiota. Tästä huolimatta minulla oli mahdollisuus pyrkiä yliopistoon pelkässä pääsykoekiintiössä.
Jos palataan vielä Aleksis Kiven Seitsemään veljekseen, niin kyse on tietysti siitä, että kun asiat on onnistuttu sotkemaan perin pohjin, astuu kuvaan se, millä tavalla nämä palaajat otetaan yhteiskunnassa ja yhteisössä takaisin. Kuuluuko kaikki se hyvä, joka täällä on, edelleen sinulle, vaikka olet ehkä sössinyt elämässäsi. Hyvinvointivaltion ja -yhteiskunnan eetoksessa se kuuluu. Omalla kohdallani kyse on siitä, että vaikka olin ollut koditon ja peruskouluni keskiarvo oli heikko, sain silti sen saman mahdollisuuden kuin muutkin opiskella vielä yliopistossa. Ja sain mahdollisuuden asuntoon ja työllistyin.
Se, että joku Leningradissa syntynyt köyhän yksinhuoltajan lapsi, joka on ollut teininä koditon, kirjoittaa tässä, on harvinaista ja epätodennäköistä Suomessakin. Se, että näin tapahtuu, johtuu kuitenkin siitä, että silloin kun hätä oli suurin, oli Helsingin Vieraskoti ry, joka tarjosi asumispalveluita asunnottomille Pursimiehenkadulla. Tämän lisäksi oli tuettua vuokra-asumista ja oli yhtäläiset koulutusmahdollisuudet taustasta riippumatta.
Ajattelen, että oma tarinani on tarina Suomen hyvinvointivaltiosta. Vaikka hyvinvointivaltion turvaverkko on harva, se on minun kohdallani ollut tarpeeksi vahva kannatellakseen ja pitääkseen pinnalla. Ja se on ottanut minut aina takaisin ehdoitta. Vieläpä useamman kerran. Ja juuri silloin kun apua kaikkein eniten olen tarvinnut.
Toisaalta samaan aikaan mietin sitä, miksi juuri minä olin kaikissa elämän käänteissä niin satumaisen onnekas, että pääsin kirjoittamaan ja jakamaan kokemuksiani tähän ja moneen muuhun paikkaan. Varmasti kenellä tahansa niistä Pursimiehenkatu 10 asuntolan asukeista olisi ollut yhtä paljon tai enemmän sanottavaa elämästään kuin minulla.
Töissä kollega sanoi oman syntymäpäivänsä yhteydessä viisaasti. En juhli numeroita vaan elettyä elämää. Kiitollisuutta kaikesta.