Sarasvuo talkshow: Viisi jälkiajatusta

Leo Stranius ja Jari SarasvuoOlin torstaina (3.10.) Nelosen Sarasvuo talkshowssa.

Keskustelimme Sini Saarelan tapauksesta, Arktisen alueen öljynporauksesta ja ilmastonmuutoksesta yhdessä Greenpeacen Kaisa Kososen kanssa.

Olen vaikuttunut siitä, miten vaikuttunut ja tosissaan Jari Sarasvuo on ilmasto- ja ympäristökysymyksistä. Tämä lupaa hyvää!

On tietysti kohtuutonta, että Sini Saarelan täytyy kokea Venäläinen vankila, jotta asia nousee esille.

Toisaalta läpi historian olemme tarvinneet erilaisia sankarimyyttejä ja marttyyreja, jotta ihmiskunta on herännyt toimintaan. Greenpeacen Harri Lammi kirjoittaa tästä hyvin: Sankarit, joita emme ansaitse.

Aikaa on ilmastokysymyksen suhteen kuitenkin aika vähän. Emme voi odottaa 15 vuotta. Toimiin pitää ryhtyä nyt.

Ohessa on vielä viisi jälkiajatusta Jari Sarasvuon kansa käydyn keskustelun jälkimainingeissa.

1. Öljyä ja fossiilisia polttoaineita on liikaa. Ongelma ei ole fossiilisten öljyvarantojen loppuminen vaan se, että niitä on aivan liikaa. Meidän täytyy löytää keinot estää öljy- ja energiayhtiöitä käyttämästä nykyisiä öljyvarantoja. On sulaa hulluutta lähteä etsimään uusia herkästi haavoittuvalta Arktiselta alueelta.

2. Tulevien sukupolvien silmissä Sini Saarelan kaltaiset ihmiset ovat sankareita, jotka ansaitsevat ansiomitalin.  Merirosvoja ovat Arktiselle alueelle hamuavat öljy-yhtiöt.

3. Tekeminen on sanomisen korkein muoto. On turha soimata pimeyttä, jos ei itse ole valmis sytyttämään ensimmäistä kynttilää. Sini Saarela on jäämerellä kirkkaana loistava majakka, jota meidän kaikkien tulisi seurata – tietysti omien kykyjemme ja resurssiemme puitteissa.

4. Sini Saarela maksaa arvoistaan kohtuuttoman kovan hinnan. Mutta todistaa sillä, että hän on oikeasti sanojensa takana.

5. Tarvitaan inspiroivia yksilösuorituksia ja arjen toimintaa. Viime kädessä muutos lähtee pienestä. Yksilö voi miettiä omia valintojaan esimerkiksi asumisen, liikkumisen ja ruuan suhteen. Tärkeintä on kuitenkin toimia yhteiskunnallisesti ja yhteiskunnallisten rakenteiden muuttamiseksi.

Aina on toivoa. Toivottomuus on moraalitonta, kuten Jari Sarasvuo hyvin ohjelmassa totesi.

Lauantaina 5.10.2013 järjestetään Helsingissä mielenosoitus Arktiksen suojelun ja tutkintavankeudessa olevien aktivistien puolesta. Kokoontuminen on kello 13 Kiasman edessä. Marssimme Venäjän suurlähetystölle, jonka edessä kello 14–15 vaadimme Arktiksen suojelua öljy-yhtiöiltä sekä Sini Saarelan ja muiden Gazpromin arktista öljynporausta vastustaneiden aktivistien vapauttamista tutkintavankeudesta.

Pelasta Arktis - Sini Saarela kotiin

4 kommenttia artikkeliin ”Sarasvuo talkshow: Viisi jälkiajatusta”

  1. Saarela ei varmasti halunnut nostaa omaa persoonaa, Venäjän lakeja tai joukkoa suomalaisia idiootteja kertomaan mielipidettään viherpiipertäjistä, vaan juurikin keskittää huomion siihen, että peak oil on ilmaston kannalta jo ohitettu – ei ole enää öljyä tai muutakaan fossiilista jota voisi polttaa, jos haluaa estää ilmaston lukkiutumisen syöksykierteeseen tai merten happamoitumisen. Kyse ei ole vain siitä, että joku jääkarhu saattaisi sotkea turkkinsa.

    Onko tämä viesti mennyt perille? Haluavatko nyt kunnanvaltuutetut, kansanedustajat ja vielä suuremmatkin päättäjät jokaisella päätöksellään olla romahduttamassa fossiilisten kulutusta ympäri maailmaa? Koska nykyistä kulutustahan on saatava alas, jotta nämä biopolltoaineet olisivat oikeasti vaikuttamassa positiivisesti. Ei voi ajatella, että jostain tulee niin paljon aidosti kestävää polttoainetta, että se korvaa kokonaan nykyisen kulutuksen. Tajuavatko sitä, että tämä pakollinen fossiilisten poistaminen taloudesta pakottaa myös muuttamaan laajasti koko yhteiskuntaa. Kansalainen voi protestoida vaikka jokaista hanketta vastaan, mutta millä estää, kun loppupeleissä hänet vaikka kannetaan pois, jos yhteiskunnan johtopaikoilla jatkaa samat arvot? Vaihdetaan arvot vai kerätään tarpeeksi monta kansalaista, että valtio ei enää jaksa kantaa koko sakkia pois paikalta yritysten käskystä?

    MInusta tiettyyn toivottomuuteen on syytä. Nimittäin siihen että jotain tapahtuisi toivomalla. Toivon kuitenkin, että enää useamman ei tarvitse vaarantaa henkeään. Nyt on jo Saarela ja kumppanit käyneet viemässä maailmalle viestiä kovien ammusten viuhuessa ohi ja päätyneet vankeuteen. MInusta keneltäkään ei voi vaatia enempää ja nyt on jo vihdoin poliitikkojenkin tajuttava asian kiireellisyys ja otettava viestikapula omaan kouraan. Tämän enempää ei todellakaan voi vaatia niiltä, jotka eivät pääse sinne vallan kammareihin. Niiltä, jotka niihin kammareihin pääsevät, pitää sen sijaan vaatia paljon enemmän ja heittää ulos, jos asia ei ala kiinnostamaan.

    Vaikka yksilön teot merkitsevät jotakin, niin niiden vaikutus peittyy heti jos suuri raha sitoutuu miljardeillla rakentamaan ensin infraa fossiilisten tuottamiseen ja sitten niiden kuluttamiseen. Yksilö voi olla kuluttamatta, mutta jos yhteiskunnan toimivuus perustuu fossiilisille, niin vaikeaa on yksilön kulutuksellaan vaikuttaa. Te, jotka siellä rakentelette valtuustossa ja eduskunnassa tätä yhteiskuntaa, niin muistakaa, että jossain venäläisten kaltereiden takana ei olla kovin tyytyväisiä, jos rakentelette sitä toimimaan yhä vain fossiilisilla. Toivottavasti eivät ole enää pitkään kaltereiden takana ja blondikin pystyy vastaamaan setämiehille, joissa on sen verran miestä, että alkavat lokaamaan persoonaa silloin kun persoona on kaltereiden takana, eikä pysty vastaamaan takaisin.

  2. Yksi jälkiajatus. Yksityisautoilun vältteleminen ja kylmät suihkut ovat kunnioitettavia yksilötason tekoja. Mutta eikö samassa hengessä pitäisi vältellä myös hiililämmitteisiä Helsingin asuntoja?

    • Kiitos jälkiajatuksesta Juho! Oikeassa olet, mikäli asiaa tarkastellaan vain yksilön hiilijalanjäljen näkökulmasta. Itse olen kuitenkin valinnut Helsingin hiililämmitteisen asunnon siitä syystä, että se mahdollistaa itselleni sen, että voin työkseni edistää ympäristöasioita yhteiskunnallisella tasolla. Yksilön valintoja tarvitaan, mutta yhteiskunnallisiin rakenteisiin vaikuttaminen on mielestäni vielä tärkeämpää. Näiden välillä yritän sitten tasapainoilla ja tehdä kompromisseja.

Kommentointi on suljettu.

Kuinka monta viikkoa sinulla on elämää ehkä vielä jäljellä ja oletko tekemässä niitä asioita, joita oikeasti haluat ja pidät arvokkaina?

Pitäisikö minun tehdä enemmän?

Outi Isotalus (Kirkko ja kaupunki) kävi haastattelemassa  101 onnen päivää -kirjani teemoista, mutta keskustelu laajeni kaikkeen muuhunkin.

Keskustelimme ajan rajallisuudesta, ympäristöstä ja ihmisen paikasta osana luonnon monimuotoisuutta, merkityksellisestä elämästä, kuolemasta, arjesta ja siitä, miksi yritän käyttää aikani niin kuin käytän.

”Itse koen, että kaikki se, mitä olen saanut elämältä, on harvoin omaa ansiota. Ajattelen, että se on hyvää tuuria, yhteiskunnallisten rakenteiden tukemaa ja toisten ihmisten tarjoamaa apua. Kukaan ei selviä täällä yksin.”

Linkki koko juttuun biossa.
Se olisi taas siinä! Omatoiminen Triathlonin täysmatka eli Ironman tehty ja kesäloma voi alkaa. 

Voiko triathlonia harrastaa ilman, että osallistuu tapahtumiin tai kilpailuihin? Kyllä voi. Olen tehnyt nyt täyden matkan triathlonin omatoimisesti kolme kertaa kotoa käsin. 

Miltä homma tuntui tällä kerralla? 

Uinti kulki yllättävän hyvin, pyöräily oli todella tahmeaa ja juoksu vaikeaa. Kilometrit olivat pitkiä ja vaikeita. Pyöräilyn yhteydessä olin alkumatkasta niin väsynyt, että meinasin nukahtaa. Oli pakko käydä pyöräilyn yhteydessä nukkumassa vartin päikkärit. Tämän myötä olo koheni hiukan pyöräilyn loppua kohti. 

Tarkemmat ajat:
-Uinti: 3800 m, 1h 21 min 10 s (2:07/100m), keskisyke 126
-Pyöräily: 180,4 km, 7h 35 min 36 s (23,76 km/h), keskisyke 110
-Juoksu: 42,22 km, 4h 50 min 31 s (6:53/km), keskisyke 117

Yhteensä 13 h 47 min 17 s (nettoaika ilman vaihtoja ja taukoja). Aika heikkeni vuoden takaisesta peräti 20 minuuttia vaikka harjoittelin omasta mielestäni ihan hyvin. Viime vuonna liikuntaa kertyi keskimäärin noin 16,5 tuntia viikossa (tässä on mukana arkipyöräily) ja tänä vuonna toistaiseksi noin 16 tuntia viikossa. Edelliseen vuoteen verrattuna uinnin aika parani noin 1 minuutilla, pyöräilyn aika heikkeni noin 13 minuutilla ja juoksu heikkeni noin 8 minuutilla.

Syke jäi selvästi aiempia suorituksia alemmaksi, joten tuntui, että ei vain jaksanut tai huvittanut puristaa tarpeeksi. Oma aerobinen kynnys on 133 ja anakynnys 155 eli koko homma hoitui reilusti peruskuntoalueella ja jopa sen alarajoilla. Raskaalta tuntuvaan suoritukseen vaikutti varmasti se, että onnistuin edellisenä yönä nukkumaan vain reilu 5 tuntia ja sitä edellisenä yönä noin 4 tuntia. Tämän myötä suorituspäivän aamuna oli jo valmiiksi todella väsynyt olo, josta kertoi myös urheilukellon (Garmin) Body Battery lukema, joka oli vain 64/100. Kiinnostavana yksityiskohtana todettakoon, että kun lähdin juoksemaan maratonia, oli Body Batterystä jäljellä enää 5/100, mutta juoksun jälkeen se ei enää tuosta laskenut. 

Ouran mukaan kulutus oli 12 694 kcal, joista ”aktiivisia” kaloreita oli 10 398 kcal. 

Nyt on hyv
Tänään inspiroiva vierailu Planetaarisessa puutarhassa!

”Hankkeessa toimitaan nuorilähtöisesti ja ylisukupolvisesti planetaarisessa puutarhassa, jossa kasvatetaan ruokakasveja sekä opetellaan yhteisöllisesti kestävää elämäntapaa monilajisuutta kunnioittaen ja kultivoiden.”

Tuolla on siirrytty utopiasta upeasti prakmatopiaan eli siihen miten kestävän elämän unelmista tehdään konkretiaa. 

Kiitos @sofialaine_youthresearch @planetaarinen_puutarha ja @nuorisotutkimus
Oli kyllä tänään mainiot bileet. Musiikista vastasi linnut, visuaalisista ilmeestä auringonlasku, kuumasta menosta sauna ja viilennyksestä meri. Miten siellä?
Miten vastuullisuudesta puhutaan ja onko sillä väliä?

Se, miten puhumme kestävyydestä, ei ole vain viestintää. Se on myös tapa määritellä, mikä on normaalia.

Erilaisissa sanonnoissa kyse on tietysti pienistä nyansseista ja monien mielestä täysin merkityksettömistä asioista. Samaan aikaan on kuitenkin kuvaavaa, että myös kestävyyskysymyksiin keskittyvät fiksut ja tietoiset ihmiset eivät ole immuuneja sille, että jossain syvällä sisimmässämme tai ainakin kielessä pidämme edelleen normaalina sitä, että ihmiset ajavat fossiiliautolla, sudet ovat ihmiselle vaarallisia, öljyllä rikastutaan, naisen arvon määrittää hänen naimattomuutensa tai kasvispohjainen ruoka on jotain marginaalista vaihtoehtoa.

En usko, että maailma muuttuu kestävämmäksi pelkällä puheella, mutta yksi mittari sille, miten kestävässä kulttuurissa elämme, on se, mitä asioita pidämme normaalina ja millä metaforilla haluamme omaa tärkeää viestiämme alleviivata.

Olisi kiinnostavaa kuulla, mitä kaikkia muita hyviä tai vähemmän onnistuneita esimerkkejä vastuullisuus- ja kestävyyskeskustelussa esiintyy.

Kirjoitin tästä Substackiin. Linkki biossa.
Ylikulutus on aikamme virtahepo olohuoneessa. Me kaikki näemme sen, mutta harva uskaltaa kysyä ääneen: voimmeko todella ratkaista kestävyyskriisin puuttumatta itse kulutuksen määrään?

Usein keskustelu väistetään tarjoamalla ratkaisuksi teknologiaa tai siirtymää palvelutalouteen eli ekotehostamista tai niin sanottua ”aineetonta kulutusta”. Mutta tässä piilee vaarallinen ajatusharha. Todellisuudessa täysin aineetonta kulutusta ei ole olemassa. Jokainen digitaalinen palvelu, jokainen metsämeditaatioon hankittu varuste ja jokainen bitti vaatii fyysistä tilaa, materiaalia ja ennen kaikkea energiaa.

Otetaan esimerkiksi energiankulutus. Teollistumisesta lähtien energiankäyttömme on kasvanut noin 2 prosentin vuosivauhdilla. Se kuulostaa maltilliselta, mutta eksponentiaalinen kasvu on petollista.

Jos jatkamme samalla uralla, kulutamme noin 450 vuoden kuluttua enemmän energiaa kuin mitä koko maapallo vastaanottaa auringosta. Tässä vaiheessa emme törmää vain raaka-aineiden loppumiseen, vaan termodynamiikan seinään.

Yksilön eliniän näkökulmasta 450 vuotta voi tuntua ylettömän pitkältä ajalta ja energiankulutuksen kasvu triviaalilta kysymykseltä. Tässä piilee kuitenkin polkuriippuvuuden vaara. Jos rakennamme koko sivilisaatiomme perustukset fysiikan vastaiselle oletukselle, emme pysty kohta enää muuttamaan suuntaa.

Ihmislaji on tallustellut tällä planeetalla vasta noin 300 000 vuotta. Olemme planeetan historiassa tuore tulokas. Vertailun vuoksi:

- Lehtimuurahaiset ovat harjoittaneet menestyksekästä maanviljelyä noin 50 miljoonaa vuotta.
- Dinosaurukset hallitsivat maapalloa 180 miljoonaa vuotta.
- Karhukaiset ovat selvinneet viidestä joukkosukupuutosta 530 miljoonan vuoden ajan.

Nämä lajit ovat osoittaneet, että pitkäaikainen kestävyys ei löydy eksponentiaalisesta kasvusta, vaan sopeutumisesta ja tasapainosta. Olemmeko me todella ”viisain” laji, jos olemme ajamassa päin seinää jo muutaman tuhannen vuoden jälkeen, kun muut ovat pärjänneet kymmeniä tai satoja miljoonia vuosia?

Fysiikan lakien edessä mielipiteillä ei ole merkitystä. Rajallisella planeetalla loputon kasvu on sula mahdottomuus. Meidän on uskallettava sanoa se ääneen. Vähemmän on yksinkertaisesti vähemmän.
Mitä jos puhuisimme ekosysteemipalveluiden sijaan ekosysteemivastavuoroisuudesta? Niin kauan kuin puhumme luonnosta palveluntuottajana, kohtelemme helposti sitä myös sellaisena. Voisimmeko lopettaa ajattelemasta, että luonto on täällä meitä varten ja alkaa kysyä mitä me olemme täällä tekemässä luonnon hyväksi?
Pyöräily Kruunuvuorensillalla!
Viikonlopun suunnitelma Vierumäellä: Urheile. Syö. Nuku. Toista.
Lisää kauneutta. Jotta muistaisimme mikä on kaikkein tärkeintä ja osaisimme toimia oikein oikeiden asioiden puolesta 💚🌍

Kuva: Nasa.
Mitä tapahtuu kun lapselle ei sanota lainkaan ei? 

Vietin eilen 12-vuotiaan syntymäpäivää ”kyllä-päivän” hengessä. Käytännössä vanhemman (eli minun) piti vastata lapsen kaikkiin kysymyksiin aina kyllä! 

Miten päivä sitten sujui. Hämmästyttävän arkisesti. 

Aamulla synttärisankari herätettiin klo 7.00 onnittelulaululla ja tuomalla herkkuja sänkyyn. Aamupäivällä lapsi halusi ottaa rennosti ja pelailla serkkunsa kanssa puhelimella. Itse kävin juoksemassa. 

Lounaaksi toiveena oli pyöräily Pasilan Triplaan ja Luckiefuniin syömään. Ruokailun jälkeen hengailimme hiukan Triplassa ja kävimme ostamassa lapselle pienen pussukan ja yhden suklaapatukan. Tämän jälkeen kävimme tutustumassa pyörillä Keski-Pasilan uusiin rakennuksiin ja palasimme kotiin.

Myöhemmin iltapäivällä oltiin kotona. Lapsi halusi syödä nuudeleita soijarouheella. Välipalan jälkeen pyöräilimme lähimetsään (kalliometsä, tietäjät tietää), jossa lapsi on viettänyt paljon aikaa päiväkotiaikoina. Kiipeilimme puissa (tai siis lapsi kiipeili ja itse ihastelin/kauhistelin ja pidätin hengitystä). Käpylän/Kumpulan lähimetsistä pyöräilimme lähiravintolaan ja lapsen toiveesta ostimme kotiin vietäväksi massaman curryn tofulla. 

Illalla tehtiin vielä popcorneja ja käytiin ostamassa lähikaupasta jäätelöä ja limsaa sekä katsottiin yhdessä Cancel-elokuva. Tämän jälkeen iltatoimet ja nukkumaan. 

Lasten toiveet ovat lopulta aika arkisia ja saavutettavia.
Missä kaikki mainokset ovat?

Olen pitänyt ovessani “Ei mainoksia, kiitos” -tarraa vuosikymmeniä. Se on ollut itsestäänselvyys. Pieni arkinen valinta, jolla estää turhan paperin kertymisen eteiseen ja ehkä myös turhien tarpeiden syntymisen.

Maaliskuussa päätin kokeilla, miltä maailma näyttää ilman sitä. Mitä ihmisten postilaatikoihin nykyään oikeasti jaetaan? Onko tilanne sama kuin ennen?

Irrotin tarran ja valmistauduin siihen, että eteinen täyttyy viikon aikana tarjouslehdistä, pizzamainoksista ja satunnaisista katalogeista. Olin valmis laittamaan tarran takaisin heti, jos määrä karkaisi käsistä.

Kolme viikkoa myöhemmin tilanne on tämä: ei yhtäkään mainosta. Ei ainoatakaan.

Pieni kokeilu, mutta yllättävän suuri lopputulos. Onko tässä käynyt niin, että paperinen suoramainonta on kadonnut? Ainakin omasta arjestani. Ilman, että olen varsinaisesti huomannut sitä. Vai onko kyse siitä, että mainostenjakajat ohittavat oveni lihasmuistilla. Tuleeko kenellekään muulle vielä paperimainoksia?

Mainonta ei tietenkään ole hävinnyt. Se on vain siirtynyt muualle. Sähköpostiin, sosiaaliseen mediaan, hakutuloksiin ja verkkokauppoihin. Fyysisestä tilasta näkymättömämpään, personoidumpaan ja jatkuvampaan muotoon. En enää kanna mainoksia roskikseen. Ne seuraavat minua taskussa.

Paperinen mainos on helppo tunnistaa. Se on konkreettinen, rajallinen ja usein helppo jättää huomiotta. Digitaalinen mainonta toimii toisin. Se sulautuu sisältöön ja mukautuu käyttäytymiseen. Se ei tule kotiin yhtenä nippuna kerran viikossa, vaan pieninä annoksina pitkin päivää.

Siksi sitä on vaikeampi huomata ja ehkä myös vaikeampi vastustaa. “Ei mainoksia, kiitos” -tarra toimi ennen rajana. Nyt vastaavaa rajaa on vaikeampi piirtää. Milloin saan itse päättää, mitä mainontaa minulle näytetään?

Olisiko mahdollista, että digitaaliseen ympäristöön syntyisi yhtä selkeä ja yksinkertainen tapa kieltäytyä? Yksi valinta, joka oikeasti toimii. Koska tällä hetkellä näyttää siltä, että mainokset eivät ole kadonneet. Ne ovat vain muuttuneet näkymättömämmiksi tai oikeastaan niin jatkuvaksi osaksi uutis- ja somevirtaa, että emme edes huomaa niitä tietoisesti.
Seuraa minua Instagramissa