Ekoisi: Yhden käden vanhemmuuden avuksi perustulo?

Kaaduin polkupyörällä Katajanokan ja Kauppatorin välisellä sateen liukastamalla pienellä puupäällysteisellä sillalla.

Sillan keskellä kulkee metallilevy, jonka reunaan eturengas osui. Pyörä lähti alta. Lensin olkapää ja pää edellä maahan. Onneksi päässä oli kypärä, eikä vauva ollut kyydissä. Olkaluun yläosa kuitenkin murtui, ja toinen käsi on toimintakyvytön lääkärin mukaan 3-6 viikkoa.

Vauvan hoito yhdellä kädellä on haasteellista. Erityinen haaste on siinä, että minun piti olla nyt heinä – elokuussa vauvan kanssa viettämässä isäkuukautta.

En voi nostaa vauvaa. En pysty pukemaan häntä tai vaihtamaan vaippaa. Puolisoni saa siis hoitaa vuorokauden ympäri vauvaa eikä pysty tekemään lainkaan töitä. Itse pystyn leikkimään vauvan kanssa lattialla tai pihalla. Puolison pitää kuitenkin olla huutoetäisyyden päässä valmiina rientämään apuun, jos jotain sattuu.

Ylimääräisenä bonuksena vauvalla on nyt myös vesirokko. Rakkojen takia hän on jatkuvasti tuskainen eikä pysty nukkumaan öisin.

Olemme silti superonnekkaita. Mietin, että kaikilla ei ole käsiä lainkaan. Mietin yksinhuoltajia, jolla ei ole puolisoa jatkuvasti vieressä auttamassa. Mietin pienellä paikkakunnalla yksin asuvia, joilla ei ole lähellä ystäviä, sukulaisia tai naapureita auttamassa. Esimerkiksi yläkerran ystävämme tekivät meille eilen lounasta. Sitä paitsi meillä on vain yksi lapsi. Kaksosten tai useamman vipeltäjän kanssa tilanne voisi olla vähän toinen.

Siitä huolimatta harmittaa, että isäkuukausi menee nyt käteen. Ylipäätään Kelan tukiviidakko vaikuttaa taas lähes läpitunkemattomalta.

Hallintotieteiden maisterin tutkinto, puolison valtiotieteen tohtorin tutkinto ja kolme puhelinkeskustelua Kelan erinomaisten ja ystävällisten virkailijoiden kanssa eivät ole vielä auttaneet hahmottamaan, miten kannattaa toimia, kun isäkuukauden aikana joutuu sairaslomalle/työkyvyttömäksi.

Erityisen harmillista on, että isäkuukautta ei voi siirtää. Käytännössä se jää nyt osittain käyttämättä. Sama epäkohta koskee ilmeisesti kaikkia vanhempainvapaita.  Työssäkäyvillä on toinen tilanne. Jos sairastut vuosilomalla ollessasi, loma siirtyy. Epäreilua!

Käytännössä minun pitäisi kai hakea Kelasta sairauskorvausta. Siinä on kuitenkin yhdeksän päivän karenssi. Paitsi jos pystyn sen verran hoitamaan lasta, että voisin olla vielä tuon yhdeksän päivää isäkuukaudella. Jos työnantaja kuitenkin maksaa sairasajan palkkaa, niin sitten en saa Kelasta mitään. Tätä en taas pysty selvittämään, koska palkkahallintomme on lomalla. Ja puolison pitäisi jäädä nyt pikaisesti hoitovapaalle.  Mene ja tiedä.

Tukiviidakkoon olisi yksi hyvä ratkaisu. Yleisimmin tunnettu nimitys sille on perustulo. Oheisessa blogikirjoituksessa muutama sana perustulon puolesta: Kansalaisaloite perustulosta.

Edelliset Ekoisi-kirjoitukset löytyvät täältä.

7 kommenttia artikkeliin ”Ekoisi: Yhden käden vanhemmuuden avuksi perustulo?”

  1. Ikävää että olet loukkaantunut. On (miestenkin) hyvä herätä siihen tosiasiaan että kotiäidit ovat tähänkin saakka joutuneet hoitamaan kodin ja lapset vaikka pää kainalossa. Kotiapua tietenkin saa _yrittää_ saada kaupungilta, mutta se maksaa hirveästi ja eipä ole siihen usein varaa lapsiperheillä, saatikka kaupungilla resursseja. Mutta siis herätys todellisuuteen oli kolauksesi. Pikaista paranemista!

  2. Aikanaan kahden taaperoikäisen YH:na sain noidannuolen selkääni: kuin olisi hehkuva rautakanki laitettu selkärangan tilalle. Sängystä pääsin pois vain kierähtämällä lattialle ja vetämällä käsin itseni kirjahyllyä pitkin ylös eikä ollut toivoakaan, että olisin kyennyt nostamaan lapsia. Nuorempi oli vielä vaipoissa, mutta osasi onneksi jo kävellä. Kakkavaipat hoidin kävelyttämällä lapsen seisomaan suihkuun, itse kontilleni, lapselta vaatteet pois ja suihkutus. Ja säälittävää kuivausyritystä ja pukemisrävellystä. Sitten taas itse pohtimaan, miten hitossa saan itseni kammettua takaisin jaloilleni.

    Minulla tuo sentään oli vielä pientä: kolmen tarhaikäisen ja yhden pienen vauvan yh-äiti naapurissamme mursi reitensä ja jalka kipsattiin lonkasta alaspäin. Kaupunki vain levitteli käsiään ja sanoi, ettei kotiapua tipu.

  3. Auts! Pikaista paranemista. Olen itse kaatunut ihan samalla sateen liukastamalla sillalla, silloin nyrjähti nilkka. Pitäisiköhän kaupungin tehdä jotain tuolle sillalle?

  4. Minulla kolmen lapsen äidillä (neljäs tulossa) on tänään ollut harvinaista vapaa-aikaa ja ajauduin vauva.fi -sivuston kautta lukemaan blogiasi. Luin kauhistuneena vaimosi pyöräilyistä viimeisillään raskaana ja nyt varmaan ymmärrät itsekin miksi raskauden lopussa kannattaa suosia kävelyä tai esim. bussia. Ja tuosta lomien siirtymisestä: meillä ainakin lomat siirtyvät ainoastaan, jos sairastuu ennen lomaa.

  5. Päivitysilmoitus: Ekoisi: Ylistys puolisolle

Kommentointi on suljettu.

Oli kyllä tänään mainiot bileet. Musiikista vastasi linnut, visuaalisista ilmeestä auringonlasku, kuumasta menosta sauna ja viilennyksestä meri. Miten siellä?
Miten vastuullisuudesta puhutaan ja onko sillä väliä?

Se, miten puhumme kestävyydestä, ei ole vain viestintää. Se on myös tapa määritellä, mikä on normaalia.

Erilaisissa sanonnoissa kyse on tietysti pienistä nyansseista ja monien mielestä täysin merkityksettömistä asioista. Samaan aikaan on kuitenkin kuvaavaa, että myös kestävyyskysymyksiin keskittyvät fiksut ja tietoiset ihmiset eivät ole immuuneja sille, että jossain syvällä sisimmässämme tai ainakin kielessä pidämme edelleen normaalina sitä, että ihmiset ajavat fossiiliautolla, sudet ovat ihmiselle vaarallisia, öljyllä rikastutaan, naisen arvon määrittää hänen naimattomuutensa tai kasvispohjainen ruoka on jotain marginaalista vaihtoehtoa.

En usko, että maailma muuttuu kestävämmäksi pelkällä puheella, mutta yksi mittari sille, miten kestävässä kulttuurissa elämme, on se, mitä asioita pidämme normaalina ja millä metaforilla haluamme omaa tärkeää viestiämme alleviivata.

Olisi kiinnostavaa kuulla, mitä kaikkia muita hyviä tai vähemmän onnistuneita esimerkkejä vastuullisuus- ja kestävyyskeskustelussa esiintyy.

Kirjoitin tästä Substackiin. Linkki biossa.
Ylikulutus on aikamme virtahepo olohuoneessa. Me kaikki näemme sen, mutta harva uskaltaa kysyä ääneen: voimmeko todella ratkaista kestävyyskriisin puuttumatta itse kulutuksen määrään?

Usein keskustelu väistetään tarjoamalla ratkaisuksi teknologiaa tai siirtymää palvelutalouteen eli ekotehostamista tai niin sanottua ”aineetonta kulutusta”. Mutta tässä piilee vaarallinen ajatusharha. Todellisuudessa täysin aineetonta kulutusta ei ole olemassa. Jokainen digitaalinen palvelu, jokainen metsämeditaatioon hankittu varuste ja jokainen bitti vaatii fyysistä tilaa, materiaalia ja ennen kaikkea energiaa.

Otetaan esimerkiksi energiankulutus. Teollistumisesta lähtien energiankäyttömme on kasvanut noin 2 prosentin vuosivauhdilla. Se kuulostaa maltilliselta, mutta eksponentiaalinen kasvu on petollista.

Jos jatkamme samalla uralla, kulutamme noin 450 vuoden kuluttua enemmän energiaa kuin mitä koko maapallo vastaanottaa auringosta. Tässä vaiheessa emme törmää vain raaka-aineiden loppumiseen, vaan termodynamiikan seinään.

Yksilön eliniän näkökulmasta 450 vuotta voi tuntua ylettömän pitkältä ajalta ja energiankulutuksen kasvu triviaalilta kysymykseltä. Tässä piilee kuitenkin polkuriippuvuuden vaara. Jos rakennamme koko sivilisaatiomme perustukset fysiikan vastaiselle oletukselle, emme pysty kohta enää muuttamaan suuntaa.

Ihmislaji on tallustellut tällä planeetalla vasta noin 300 000 vuotta. Olemme planeetan historiassa tuore tulokas. Vertailun vuoksi:

- Lehtimuurahaiset ovat harjoittaneet menestyksekästä maanviljelyä noin 50 miljoonaa vuotta.
- Dinosaurukset hallitsivat maapalloa 180 miljoonaa vuotta.
- Karhukaiset ovat selvinneet viidestä joukkosukupuutosta 530 miljoonan vuoden ajan.

Nämä lajit ovat osoittaneet, että pitkäaikainen kestävyys ei löydy eksponentiaalisesta kasvusta, vaan sopeutumisesta ja tasapainosta. Olemmeko me todella ”viisain” laji, jos olemme ajamassa päin seinää jo muutaman tuhannen vuoden jälkeen, kun muut ovat pärjänneet kymmeniä tai satoja miljoonia vuosia?

Fysiikan lakien edessä mielipiteillä ei ole merkitystä. Rajallisella planeetalla loputon kasvu on sula mahdottomuus. Meidän on uskallettava sanoa se ääneen. Vähemmän on yksinkertaisesti vähemmän.
Mitä jos puhuisimme ekosysteemipalveluiden sijaan ekosysteemivastavuoroisuudesta? Niin kauan kuin puhumme luonnosta palveluntuottajana, kohtelemme helposti sitä myös sellaisena. Voisimmeko lopettaa ajattelemasta, että luonto on täällä meitä varten ja alkaa kysyä mitä me olemme täällä tekemässä luonnon hyväksi?
Pyöräily Kruunuvuorensillalla!
Viikonlopun suunnitelma Vierumäellä: Urheile. Syö. Nuku. Toista.
Lisää kauneutta. Jotta muistaisimme mikä on kaikkein tärkeintä ja osaisimme toimia oikein oikeiden asioiden puolesta 💚🌍

Kuva: Nasa.
Mitä tapahtuu kun lapselle ei sanota lainkaan ei? 

Vietin eilen 12-vuotiaan syntymäpäivää ”kyllä-päivän” hengessä. Käytännössä vanhemman (eli minun) piti vastata lapsen kaikkiin kysymyksiin aina kyllä! 

Miten päivä sitten sujui. Hämmästyttävän arkisesti. 

Aamulla synttärisankari herätettiin klo 7.00 onnittelulaululla ja tuomalla herkkuja sänkyyn. Aamupäivällä lapsi halusi ottaa rennosti ja pelailla serkkunsa kanssa puhelimella. Itse kävin juoksemassa. 

Lounaaksi toiveena oli pyöräily Pasilan Triplaan ja Luckiefuniin syömään. Ruokailun jälkeen hengailimme hiukan Triplassa ja kävimme ostamassa lapselle pienen pussukan ja yhden suklaapatukan. Tämän jälkeen kävimme tutustumassa pyörillä Keski-Pasilan uusiin rakennuksiin ja palasimme kotiin.

Myöhemmin iltapäivällä oltiin kotona. Lapsi halusi syödä nuudeleita soijarouheella. Välipalan jälkeen pyöräilimme lähimetsään (kalliometsä, tietäjät tietää), jossa lapsi on viettänyt paljon aikaa päiväkotiaikoina. Kiipeilimme puissa (tai siis lapsi kiipeili ja itse ihastelin/kauhistelin ja pidätin hengitystä). Käpylän/Kumpulan lähimetsistä pyöräilimme lähiravintolaan ja lapsen toiveesta ostimme kotiin vietäväksi massaman curryn tofulla. 

Illalla tehtiin vielä popcorneja ja käytiin ostamassa lähikaupasta jäätelöä ja limsaa sekä katsottiin yhdessä Cancel-elokuva. Tämän jälkeen iltatoimet ja nukkumaan. 

Lasten toiveet ovat lopulta aika arkisia ja saavutettavia.
Missä kaikki mainokset ovat?

Olen pitänyt ovessani “Ei mainoksia, kiitos” -tarraa vuosikymmeniä. Se on ollut itsestäänselvyys. Pieni arkinen valinta, jolla estää turhan paperin kertymisen eteiseen ja ehkä myös turhien tarpeiden syntymisen.

Maaliskuussa päätin kokeilla, miltä maailma näyttää ilman sitä. Mitä ihmisten postilaatikoihin nykyään oikeasti jaetaan? Onko tilanne sama kuin ennen?

Irrotin tarran ja valmistauduin siihen, että eteinen täyttyy viikon aikana tarjouslehdistä, pizzamainoksista ja satunnaisista katalogeista. Olin valmis laittamaan tarran takaisin heti, jos määrä karkaisi käsistä.

Kolme viikkoa myöhemmin tilanne on tämä: ei yhtäkään mainosta. Ei ainoatakaan.

Pieni kokeilu, mutta yllättävän suuri lopputulos. Onko tässä käynyt niin, että paperinen suoramainonta on kadonnut? Ainakin omasta arjestani. Ilman, että olen varsinaisesti huomannut sitä. Vai onko kyse siitä, että mainostenjakajat ohittavat oveni lihasmuistilla. Tuleeko kenellekään muulle vielä paperimainoksia?

Mainonta ei tietenkään ole hävinnyt. Se on vain siirtynyt muualle. Sähköpostiin, sosiaaliseen mediaan, hakutuloksiin ja verkkokauppoihin. Fyysisestä tilasta näkymättömämpään, personoidumpaan ja jatkuvampaan muotoon. En enää kanna mainoksia roskikseen. Ne seuraavat minua taskussa.

Paperinen mainos on helppo tunnistaa. Se on konkreettinen, rajallinen ja usein helppo jättää huomiotta. Digitaalinen mainonta toimii toisin. Se sulautuu sisältöön ja mukautuu käyttäytymiseen. Se ei tule kotiin yhtenä nippuna kerran viikossa, vaan pieninä annoksina pitkin päivää.

Siksi sitä on vaikeampi huomata ja ehkä myös vaikeampi vastustaa. “Ei mainoksia, kiitos” -tarra toimi ennen rajana. Nyt vastaavaa rajaa on vaikeampi piirtää. Milloin saan itse päättää, mitä mainontaa minulle näytetään?

Olisiko mahdollista, että digitaaliseen ympäristöön syntyisi yhtä selkeä ja yksinkertainen tapa kieltäytyä? Yksi valinta, joka oikeasti toimii. Koska tällä hetkellä näyttää siltä, että mainokset eivät ole kadonneet. Ne ovat vain muuttuneet näkymättömämmiksi tai oikeastaan niin jatkuvaksi osaksi uutis- ja somevirtaa, että emme edes huomaa niitä tietoisesti.
Viikonlopun suunnitelma. Urheile. Syö. Nuku. Toista. @finntriathlon @vierumaki
Tiedättekö sen tunteen, kun haluat lähettää lohtua ja lämpimiä ajatuksia sun ystävälle, että kaikki kyllä järjestyy. Huomaat sopivasti ulkona oheisen julisteen, otat siitä kuvan ja laitat viestin. Sitten ihmettelet miksi se sun ystävä reagoi viestiin kakkaemojilla.
Uusi ruokatrendi on täällä. 

SIPULIVESI!

Pilko sipulia ja laita kylmään hanaveteen. Juo hitaasti nautiskellen. Tarvittaessa voit antaa sipuliveden olla hetken jääkaapissa. 

Sipulivesi antaa kivan terveysboostin! Se on vanhan kansan perinne, jota itsekin nautin usein lapsena. Mahdollisia hyötyjä ovat antioksidantit, vastustuskyvyn paraneminen, ruansulatuksen tuki ja antibakteerinen vaikutus. 

Sipulivesi ei luonnollisesti puhdista kehoa myrkyistä, polta rasvaa tai korvaa lääkitystä tai monipuolista ruokavaliota. 

Milloin tätä saa kaupoista tai ravintoloista? 😅
Seuraa minua Instagramissa