Vihreän Langan toimittaja Vesa Sisättö kysyi alkuviikosta minulta, miten varaudun talouden romahdukseen.
Tietysti voi ajatella, että nyt on sopiva hetki pyrkiä lisäämään omavaraisuutta, kouluttautua, harjoitella uusia selviytymistaitoja tai vaikka sijoittaa kaikki rahat romahtaneisiin osakkeisiin uutta nousukautta silmälläpitäen.
Parasta talouden romahtamisessa on se, että luonnonvarojen kulutus vähenee sekä avautuu uusia mahdollisuuksia toisenlaisen politiikan tekemiselle ja uusien taitojen hankkimiselle.
Mikäli pystyy järjestämään oman elämänsä siten, että on vapaa turhasta kulutuspakosta, tulee toimeen pienillä tuloilla sekä varmistaa, että ympärillä on sosiaalinen tukiverkko, ei talouden romahtamisesta tarvitse todennäköisesti paljon huolehtia.
Mikäli taas elää talouskasvun ja kulutuksen oravanpyörässä, on toki syytä isoon huoleen. Ja jos systeemi nyt romahtaa täysin, vain hyvin harva meistä on oikeasti täysin riippumaton tilanteesta.
Tässä vastaukseni toimittajan kysymykseen: Miten varaudut talouden romahdukseen?
”Henkilökohtaisesti en mitenkään. Olen vapaa kasvupakosta. Muuten kannustan ihmisiä vähentämään kulutusta niin paljon kuin mahdollista. Talouskasvun sijaan kannattaa kiinnittää huomiota siihen, miten ihmisten hyvinvointi turvataan ekologisissa rajoissa ilman talouskasvua.”
On ongelmallista, että yhteiskunnan hyvinvointilupaus on rakennettu jatkuvan talouskasvun varaan vaikka on selvää, että välillä käsillä on myös talouden laskukausia. Kyse on huonosta valmistautumisesta ja politiikan teon laiskuudesta.
Mahdollisuuksia parempaan on vaikka millä mitalla. Työaikaa lyhentämällä, työtä tasaisemmin jakamalla, perustulolla sekä veropolitiikkaa muuttamalla olisi mahdollista turvata hyvinvointipalvelut myös matalamman talouskasvun tai laskevan talouden oloissa ilman, että julkinen sektori velkaantuu hallitsemattomasti ja työttömyys lisääntyy.
Lisäksi on paljon helpompi keksiä tapoja, joilla kaikki ovat onnellisia vähemmän luonnonvaroja kuormittavassa yhteiskunnassa kuin keksiä keinoja, kuinka voimme kuluttaa neljän viiden maapallon verran yhdellä maapallolla.
Oletko itse varautunut talouden romahtamiseen?
Hei Leo,
on totta, että jos yksilö pystyy järjestämään elämänsä ja elämänarvonsa kuvaamallasi tavalla, ei rahatalouden romahduskaan ole hänelle suuri kysymys. Vallitsevista yhteiskunnallisista valtasuhteista johtuen hyvin harva siihen itsenäisesti kuitenkaan vielä tällä hetkellä pystyy.
Olen samaa mieltä myös siitä, ettei yhteiskunnan hyvinvointitakuuta tulisi rakentaa materiaalisen talouskasvun varaan. Kuitenkin näin tehdään huomaamatta, kun hyvinvointivaltion rahoituksen väitetään vaativan nimellisen kasvun (rahavirtojen lisääntyminen) lisäksi myös materiaalista kasvua (paperikoneiden lisääntyminen).
Tässä piilee kuitenkin kategoriavirhe. Erityisen selvästi se tulee näkyviin, kun tarkastellaan hyvinvointipalveluiden rahoitusta. On nimittäin niin, että nykymuotoisessa rahatalousjärjestelmässä valtion rahoitusmahdollisuudet ovat todellisuudessa paljon joustavammat kuin tällä hetkellä ymmärretään. Koska valtiot kuluttavat aina omassa valuutassaan, jonka liikkeellelaskusta ne myös vastaavat, ei velkaantuminen ole niille lähtökohtaisesti ongelma. Valtion valuutan arvon takaa aina se, että valtion asettamat verot voidaan maksaa ainoastaan valtion valuutassa. Veroja tarvitaan myös kokonaiskysynnän säätelyssä, mutta todellista rahoituksellista tehtävää ne hoitavat vain tietyissä institutionaalisissa olosuhteissa (valitettavasti euroalueella).
Jos institutionaalisia rajoitteita ei ole ja valtio on taloudellisesti sekä talouspoliittisesti suvereeni, ei sen tarvitse perustaa kulutussuunnitelmansa odotetuille verotuloille, vaan se voi määrittää kulutuksensa yhteiskuntapoliittisten tarpeiden näkökulmasta. Taloudellisesti suvereeni valtio ei voi siis koskaan velkaantua holtittomasti. Se voi kuitenkin kuluttaa ja verottaa holtittomasti, jolloin talouden inflaatiopaineet ja materiaalinen kulutus voivat kasvaa talouden ja ympäristön kestokyvyn kannalta liian suuriksi.
Tärkeää on siis ymmärtää, että valtion kulutus ei ole riippuvaista yrityksiltä ja kotitalouksilta kerättävistä veroista. Siksi paperikoneiden tuottaminen ei ole edellytys hyvinvointipalveluiden tuottamiselle..Mitoittamalla oikein kulutuksen määrän ja laadun sekä kohdistamalla verotuksen oikein, valtio voi yhtä aikaa pienentää materiaalista kulutusta ja turvata hyvinvointipalvelut. Nähdäkseni degrowth-liikkeeltä on puuttunut konkreettinen suunnitelma tällaisen yhteiskunnallisen mallin totetuttamiseksi. Esittämistäni havainnoista saattaisi olla apua tällaisen rakentamisessa.
Lisää perusteluja ja analyysia rahatalousjärjestelmästä löytyy blogistamme (rahajatalous.wordpress.com).
Kiitokset Leolle postauksesta,
ja Jussille kommentista. Olisin maininnut funktionaalisen rahoituksen mahdollisuuksista, mutta nyt pääsen keskitymään muihin mieleen nouseviin ajatuksiin. On selkeää, että meidän täytyy muuttaa talouden rakenteita, ja perinpohjaisesti. Luonto ei kestä – missään mielessä – nykyistä kehitystä.
Minusta on mielenkiintoista, kuinka talousjärjestelmän romahdus nähdään mahdollisuutena. Sitä se on, mutta todella suurin varauksin. On tärkeä kysyä, kenellä on oikeasti mahdollisuuksia kouluttautua, hankkia uusia selviytymistaitoja jne. Kuten Leo asian ilmaisee:
”Mikäli pystyy järjestämään oman elämänsä siten, että on vapaa turhasta kulutuspakosta, tulee toimeen pienillä tuloilla sekä varmistaa, että ympärillä on sosiaalinen tukiverkko, ei talouden romahtamisesta tarvitse todennäköisesti paljon huolehtia.”
Nimenomaan. Valitettavasti tuo ei ole kaikille mahdollista. Meillä on jo nyt köyhyyttä, ihmisiä, joilla ei ole rahaa lääkkeisiinsä, päivästä päivään selviämistä, mielenterveysongelmia jne. On todennäköistä, että ne, joilla on jo nyt paljon, voivat ”jättäytyä oravanpyörän ulkopuolelle”, sijoittaa osakkeisiin, kouluttautua. Mutta talouskriisin suurimmat kärsijät ovat ne, joille kulutustason laskemisen diskurssi on jo nyt käsittämättömän elitististä.
Emme voi antaa yhteiskunnalliselle romahdukselle yksilöllisiä selviytymismalleja, vaikka on totta, että meidän yksilöllinen tulkintamme asioiden tilasta on olennainen. Mutta talouden romahtamisen kuvaaminen yksinkertaisesti mahdollisuutena on yksipuolinen.
http://online.wsj.com/article/SB10001424053111904199404576538261061694524.html
On fakta, että talouden romahtaminen vaikuttaa kaikkien elämään – suoraan tai välillisesti. Ja pahoin pelkään, että talouden romahtamisesta kärsivät eniten ne, jotka ovat jo nyt huonoimmassa asemassa. Mikäli annamme tulevalle talousromahdukselle talouslaskun välttämättömyyden merkityksen ja näemme sen yksioikoisesti mahdollisuutena, olemme tippuneet samaan ansaan, mistä kritisoimme talouskasvun puolestapuhujia: asetamme jonkun täysin abstraktin numeron ohjaamaan meidän toimintamme onnistumista tai oikeutusta ottamatta huomioon ilmiöiden kirjoa numeroiden takana.
Meidän tulisi analysoida perusteellisesti talousjärjestelmän rakenteita, sen rajoituksia, ja pohtia, ovatko luonnon rajoitteet ja taloudelle asettamamme tarpeet johdonmukaisia talouden rakenteiden kanssa. Mikäli ei, meidän tulee tarkan analyysin ja reformien (joita Jussi ja Leo mainitsivat) avulla pyrkiä kohti talousjärjestelmää, joka ottaisi paremmin huomioon ihmisten lukuisat sosiaaliset ja psykologiset tarpeet – unohtamatta luonnon arvoa.