Viikkopäiväkirja 41 (11.-17.10.2010)

Maanantaina kävin aamulla juoksemassa ja venyttelin. Lauantain maratonin jälkeen juoksu sujui leppoisasti ja teki todella hyvää. Aamupäivällä tein selvitystä verkkovaikuttamiseen liittyen. Iltapäivällä vedin Luonto-Liiton toimistokokousta ja tapasin Sharewoodin Harri Jylhää. Alkuillaksi suuntasin Suomen luonnonsuojeluliiton Uudenmaan ympäristösuojelupiirin opiskelijailtaan, jossa kävin lyhyesti läpi ympäristöalan opiskelijoille Uudenmaan ympäristö- ja luonnonsuojeluhaasteita. Kirjoitukseni ilmastopolitiikkaan liittyen julkaistiin CO2-raportti.fi -sivulla: ”En muistanut, että Suomen ilmastopolitiikka on näin masentavaa”.

Tiistaina istuin aamupäivän opetusministeriön järjestämässä järjestöpäivässä. Tilaisuudessa juhlittiin mm. pian eläkkeelle siirtyvää nuorisoyksikön johtajaa Olli Saarelaa. Pikaisen yliopistolla nautitun lounaan jälkeen pyöräilin Kauniaisiin Humanistisen ammattikorkeakoulun kulttuuriradikalismipäivään puhumaan siitä, voiko ympäristöjärjestö olla radikaali. Kauniaisista hyppäsin Vihtiin menevään bussiin, jossa olin puhumassa vielä ilmastopolitiikasta ”kylät ja ilmastonmuutos” -tilaisuudessa. Opin tilaisuudessa Sitran Eeva Hellströmiltä, että etätyön sijaan pitäisi puhua lähityöstä.

Keskiviikkona istuin aamupäivän Kestävän kehityksen toimikunnan kokouksessa. Ympäristöjärjestöt ovat pitkään toimineet sen puolesta, että Suomi, Euroopan unioni ja teollisuusmaat sitoutuisivat vähintään 40 prosentin päästövähennyksiin vuoteen 2020 mennessä. Valitettavasti tässä on epäonnistuttu surkeasti. Kokouksessa puhunut Uudenkaupungin kaupunginjohtaja on saavuttanut paljon enemmän. Uusikaupunki on sitoutunut 85 prosentin päästövähennyksiin vuoteen 2020 mennessä. Säätytalolta pyöräilin Luonto-Liiton toimiston ja budjettikeskusteluiden kautta Vantaalle kauppakeskus Jumboon MetropoliAreena-tilaisuuteen, jossa olin puhumassa liikennepolitiikasta. Kirjoittelin aiemmin aiheesta tänne: Viihtyisä metropoli olisi vapaa autopakosta. Pääkaupunkiseudulle tarvittaisiin maksuton joukkoliikenne. Rahat tähän saataisin ruuhkamaksuista, joka on tehokkain yksittäinen keino liikenteen haittojen vähentämiseksi.

Torstaina istuin koko päivän Luonto-Liiton toimistolla käyden läpi posteja ja papereita. Kirjoittelin muutamia työsopimuksia, valmistelin syysvaltuuston ja hallituksen kokousta sekä toimintasuunnitelmaa vuodelle 2011. Iltapäivällä pidimme lisäksi puhelinpalaverin Luonto-Liiton puheenjohtajiston kanssa tulevan hallituksen kokouksen esityslistasta. Rentouttava ja mukava päivä.

Perjantaina kävin aamulla juoksemassa ja vietin kokousvapaata päivää Luonto-Liiton toimistolla. Päivä sujahti toimintasuunnitelmaa ja yhdeksän kuukauden toimintakertomusta valmistellessa. Illaksi matkustimme Annukan kanssa Tampereelle viettämään 48 tunnin nonstoplomaa.

Viikonloppuna nautimme Annukan kanssa Tampereen tarjonnasta. Kävimme syömässä Gopalissa, istumassa alkuiltaa ravintola Kahvilla sekä kävelemässä Pyynikillä. Lisäksi teimme noin 15 minuutin seinääntuijotusharjoituksen, lueskelimme lehtiä ja kirjoja sekä keskustelimme menneestä ja tulevasta. Sunnuntaina kävimme juoksemassa ja palasimme Helsinkiin. Siivosin sekä valmistauduin tulevan viikon esityksiin ja kirjoitushommiin.

Viikon aikana kävin juoksemassa 3 kertaa  (yhteensä 28 km) ja pyöräilin 115 km. Työtunteja ja yhteiskunnallista vapaaehtoistyötä kertyi viikon aikana yhteensä 70,5 tuntia.

Viikon osalta olen kiitollinen hyvistä seminaareista/keskustelutilaisuuksista, joissa olen saanut olla mukana. Olen myös kiitollinen viettämästämme ajasta ja hyvistä keskusteluista Annukan kanssa. Erityisen kiitollinen olen siitä, että viikonlopun aikana sain kiteytettyä Q3:n tulokset ja Q4:n tavoitteet sekä tehtyä katsauksen vuoden 2011 tuleviin juttuihin. Lisäksi olen kiitollinen, että Luonto-Liiton toimintasuunnitelma ja budjetti vuodelle 2011 alkavat olemaan kasassa.

Viikon aikana olen oppinut, että etätyön sijaan kuvaavampaa on puhua lähityöstä. Olen oppinut, että joskus kannattaa kokeilla esityksen pitämistä kokonaan käänteisessä järjestyksessä alusta loppuun. Olen myös oppinut, että omien Facebook-päivitysten suhteen pitäisi olla selväsanainen, koska osa ihmisistä lukee noita päivityksiä niin pikaisesti. Lisäksi olen oppinut omista arvoistani, elämänkatsomuksesta ja Zen-buddhalaisuudesta.

Tulevan viikon aikana pohdimme järjestöjen Cancunin ilmastokokoukseen liittyvää vaikuttamistyötä, olen pitämässä aamunavausta Viikin Norssissa Itämerestä, puhumassa omasta blogistani blogipaneelikeskustelussa ja osallistun ympäristötietoisuutta käsittelevään työpajaan Säätytalolla. Viikonloppuna on edessä vielä Luonto-Liiton hallituksen kokous, esitys kansainvälisestä ilmastopolitiikasta Ilmari-koulutuksessa ja ystävien muutto yläkertaan.

Oli kyllä tänään mainiot bileet. Musiikista vastasi linnut, visuaalisista ilmeestä auringonlasku, kuumasta menosta sauna ja viilennyksestä meri. Miten siellä?
Miten vastuullisuudesta puhutaan ja onko sillä väliä?

Se, miten puhumme kestävyydestä, ei ole vain viestintää. Se on myös tapa määritellä, mikä on normaalia.

Erilaisissa sanonnoissa kyse on tietysti pienistä nyansseista ja monien mielestä täysin merkityksettömistä asioista. Samaan aikaan on kuitenkin kuvaavaa, että myös kestävyyskysymyksiin keskittyvät fiksut ja tietoiset ihmiset eivät ole immuuneja sille, että jossain syvällä sisimmässämme tai ainakin kielessä pidämme edelleen normaalina sitä, että ihmiset ajavat fossiiliautolla, sudet ovat ihmiselle vaarallisia, öljyllä rikastutaan, naisen arvon määrittää hänen naimattomuutensa tai kasvispohjainen ruoka on jotain marginaalista vaihtoehtoa.

En usko, että maailma muuttuu kestävämmäksi pelkällä puheella, mutta yksi mittari sille, miten kestävässä kulttuurissa elämme, on se, mitä asioita pidämme normaalina ja millä metaforilla haluamme omaa tärkeää viestiämme alleviivata.

Olisi kiinnostavaa kuulla, mitä kaikkia muita hyviä tai vähemmän onnistuneita esimerkkejä vastuullisuus- ja kestävyyskeskustelussa esiintyy.

Kirjoitin tästä Substackiin. Linkki biossa.
Ylikulutus on aikamme virtahepo olohuoneessa. Me kaikki näemme sen, mutta harva uskaltaa kysyä ääneen: voimmeko todella ratkaista kestävyyskriisin puuttumatta itse kulutuksen määrään?

Usein keskustelu väistetään tarjoamalla ratkaisuksi teknologiaa tai siirtymää palvelutalouteen eli ekotehostamista tai niin sanottua ”aineetonta kulutusta”. Mutta tässä piilee vaarallinen ajatusharha. Todellisuudessa täysin aineetonta kulutusta ei ole olemassa. Jokainen digitaalinen palvelu, jokainen metsämeditaatioon hankittu varuste ja jokainen bitti vaatii fyysistä tilaa, materiaalia ja ennen kaikkea energiaa.

Otetaan esimerkiksi energiankulutus. Teollistumisesta lähtien energiankäyttömme on kasvanut noin 2 prosentin vuosivauhdilla. Se kuulostaa maltilliselta, mutta eksponentiaalinen kasvu on petollista.

Jos jatkamme samalla uralla, kulutamme noin 450 vuoden kuluttua enemmän energiaa kuin mitä koko maapallo vastaanottaa auringosta. Tässä vaiheessa emme törmää vain raaka-aineiden loppumiseen, vaan termodynamiikan seinään.

Yksilön eliniän näkökulmasta 450 vuotta voi tuntua ylettömän pitkältä ajalta ja energiankulutuksen kasvu triviaalilta kysymykseltä. Tässä piilee kuitenkin polkuriippuvuuden vaara. Jos rakennamme koko sivilisaatiomme perustukset fysiikan vastaiselle oletukselle, emme pysty kohta enää muuttamaan suuntaa.

Ihmislaji on tallustellut tällä planeetalla vasta noin 300 000 vuotta. Olemme planeetan historiassa tuore tulokas. Vertailun vuoksi:

- Lehtimuurahaiset ovat harjoittaneet menestyksekästä maanviljelyä noin 50 miljoonaa vuotta.
- Dinosaurukset hallitsivat maapalloa 180 miljoonaa vuotta.
- Karhukaiset ovat selvinneet viidestä joukkosukupuutosta 530 miljoonan vuoden ajan.

Nämä lajit ovat osoittaneet, että pitkäaikainen kestävyys ei löydy eksponentiaalisesta kasvusta, vaan sopeutumisesta ja tasapainosta. Olemmeko me todella ”viisain” laji, jos olemme ajamassa päin seinää jo muutaman tuhannen vuoden jälkeen, kun muut ovat pärjänneet kymmeniä tai satoja miljoonia vuosia?

Fysiikan lakien edessä mielipiteillä ei ole merkitystä. Rajallisella planeetalla loputon kasvu on sula mahdottomuus. Meidän on uskallettava sanoa se ääneen. Vähemmän on yksinkertaisesti vähemmän.
Mitä jos puhuisimme ekosysteemipalveluiden sijaan ekosysteemivastavuoroisuudesta? Niin kauan kuin puhumme luonnosta palveluntuottajana, kohtelemme helposti sitä myös sellaisena. Voisimmeko lopettaa ajattelemasta, että luonto on täällä meitä varten ja alkaa kysyä mitä me olemme täällä tekemässä luonnon hyväksi?
Pyöräily Kruunuvuorensillalla!
Viikonlopun suunnitelma Vierumäellä: Urheile. Syö. Nuku. Toista.
Lisää kauneutta. Jotta muistaisimme mikä on kaikkein tärkeintä ja osaisimme toimia oikein oikeiden asioiden puolesta 💚🌍

Kuva: Nasa.
Mitä tapahtuu kun lapselle ei sanota lainkaan ei? 

Vietin eilen 12-vuotiaan syntymäpäivää ”kyllä-päivän” hengessä. Käytännössä vanhemman (eli minun) piti vastata lapsen kaikkiin kysymyksiin aina kyllä! 

Miten päivä sitten sujui. Hämmästyttävän arkisesti. 

Aamulla synttärisankari herätettiin klo 7.00 onnittelulaululla ja tuomalla herkkuja sänkyyn. Aamupäivällä lapsi halusi ottaa rennosti ja pelailla serkkunsa kanssa puhelimella. Itse kävin juoksemassa. 

Lounaaksi toiveena oli pyöräily Pasilan Triplaan ja Luckiefuniin syömään. Ruokailun jälkeen hengailimme hiukan Triplassa ja kävimme ostamassa lapselle pienen pussukan ja yhden suklaapatukan. Tämän jälkeen kävimme tutustumassa pyörillä Keski-Pasilan uusiin rakennuksiin ja palasimme kotiin.

Myöhemmin iltapäivällä oltiin kotona. Lapsi halusi syödä nuudeleita soijarouheella. Välipalan jälkeen pyöräilimme lähimetsään (kalliometsä, tietäjät tietää), jossa lapsi on viettänyt paljon aikaa päiväkotiaikoina. Kiipeilimme puissa (tai siis lapsi kiipeili ja itse ihastelin/kauhistelin ja pidätin hengitystä). Käpylän/Kumpulan lähimetsistä pyöräilimme lähiravintolaan ja lapsen toiveesta ostimme kotiin vietäväksi massaman curryn tofulla. 

Illalla tehtiin vielä popcorneja ja käytiin ostamassa lähikaupasta jäätelöä ja limsaa sekä katsottiin yhdessä Cancel-elokuva. Tämän jälkeen iltatoimet ja nukkumaan. 

Lasten toiveet ovat lopulta aika arkisia ja saavutettavia.
Missä kaikki mainokset ovat?

Olen pitänyt ovessani “Ei mainoksia, kiitos” -tarraa vuosikymmeniä. Se on ollut itsestäänselvyys. Pieni arkinen valinta, jolla estää turhan paperin kertymisen eteiseen ja ehkä myös turhien tarpeiden syntymisen.

Maaliskuussa päätin kokeilla, miltä maailma näyttää ilman sitä. Mitä ihmisten postilaatikoihin nykyään oikeasti jaetaan? Onko tilanne sama kuin ennen?

Irrotin tarran ja valmistauduin siihen, että eteinen täyttyy viikon aikana tarjouslehdistä, pizzamainoksista ja satunnaisista katalogeista. Olin valmis laittamaan tarran takaisin heti, jos määrä karkaisi käsistä.

Kolme viikkoa myöhemmin tilanne on tämä: ei yhtäkään mainosta. Ei ainoatakaan.

Pieni kokeilu, mutta yllättävän suuri lopputulos. Onko tässä käynyt niin, että paperinen suoramainonta on kadonnut? Ainakin omasta arjestani. Ilman, että olen varsinaisesti huomannut sitä. Vai onko kyse siitä, että mainostenjakajat ohittavat oveni lihasmuistilla. Tuleeko kenellekään muulle vielä paperimainoksia?

Mainonta ei tietenkään ole hävinnyt. Se on vain siirtynyt muualle. Sähköpostiin, sosiaaliseen mediaan, hakutuloksiin ja verkkokauppoihin. Fyysisestä tilasta näkymättömämpään, personoidumpaan ja jatkuvampaan muotoon. En enää kanna mainoksia roskikseen. Ne seuraavat minua taskussa.

Paperinen mainos on helppo tunnistaa. Se on konkreettinen, rajallinen ja usein helppo jättää huomiotta. Digitaalinen mainonta toimii toisin. Se sulautuu sisältöön ja mukautuu käyttäytymiseen. Se ei tule kotiin yhtenä nippuna kerran viikossa, vaan pieninä annoksina pitkin päivää.

Siksi sitä on vaikeampi huomata ja ehkä myös vaikeampi vastustaa. “Ei mainoksia, kiitos” -tarra toimi ennen rajana. Nyt vastaavaa rajaa on vaikeampi piirtää. Milloin saan itse päättää, mitä mainontaa minulle näytetään?

Olisiko mahdollista, että digitaaliseen ympäristöön syntyisi yhtä selkeä ja yksinkertainen tapa kieltäytyä? Yksi valinta, joka oikeasti toimii. Koska tällä hetkellä näyttää siltä, että mainokset eivät ole kadonneet. Ne ovat vain muuttuneet näkymättömämmiksi tai oikeastaan niin jatkuvaksi osaksi uutis- ja somevirtaa, että emme edes huomaa niitä tietoisesti.
Uusi ruokatrendi on täällä. 

SIPULIVESI!

Pilko sipulia ja laita kylmään hanaveteen. Juo hitaasti nautiskellen. Tarvittaessa voit antaa sipuliveden olla hetken jääkaapissa. 

Sipulivesi antaa kivan terveysboostin! Se on vanhan kansan perinne, jota itsekin nautin usein lapsena. Mahdollisia hyötyjä ovat antioksidantit, vastustuskyvyn paraneminen, ruansulatuksen tuki ja antibakteerinen vaikutus. 

Sipulivesi ei luonnollisesti puhdista kehoa myrkyistä, polta rasvaa tai korvaa lääkitystä tai monipuolista ruokavaliota. 

Milloin tätä saa kaupoista tai ravintoloista? 😅
Jes! Vegemesuilta löytyi ihan mielettömän helppo lasagneresepti ja päätettiin heti kokeilla tehdä sitä 11-vuotiaan kanssa, joka teki kokkailustamme myös tämän videon. 

Salaisuus tässä se, että valkokastike tehdään tofusta, hummuksesta ja kaurakermasta. Toimii todella hyvin! 

Kiitos @jalotofu reseptistä!
Vegaaninen japanilainen juustokakku! Soijajugurttia, keksejä ja yöksi jääkaappiin.
Seuraa minua Instagramissa