Viime kesänä kävin Helsinki Biennaalissa Vallisaaressa. Teokset olivat upeita. Kiersin niitä kaikessa rauhassa, pysähdyin katsomaan yksityiskohtia ja mietin, mitä taiteilija oli halunnut niillä sanoa. Mutta näyttelyn jälkeen mieleeni ei jäänyt yksittäinen taideteos. Mieleeni jäi se, että teosten ympärillä ollut luonto oli vielä vaikuttavampi.
Kun uskalsi katsoa tarpeeksi tarkasti, sammaleet, jäkälät, kalliot, hyönteiset ja kasvit muodostivat kokonaisuuden, johon yksikään näyttelyn teoksista ei aivan yltänyt. Kolmioriippuhämähäkki rakensi seittiään uskomattomalla tarkkuudella. Metsävaahteran silmut näyttivät pieniltä veistoksilta. Metsälauhan röyhyt liikkuivat tuulessa tavalla, johon yksikään kineettinen installaatio ei pystynyt. Mustarastas puolestaan esitti konsertin, jota kukaan ei ollut tullut erikseen kuuntelemaan.
Tämän havainnon jälkeen en ole pystynyt katsomaan taidenäyttelyitä enää aivan samalla tavalla. En siksi, että taide olisi menettänyt merkityksensä. Päinvastoin. Hyvä taide tekee juuri sen, mitä Biennaalikin teki: se nyrjäyttää ajattelua. Minulle se sai aikaan uuden tavan katsoa ympäristöä. Sen jälkeen olen alkanut nähdä lähiluonnon kuin valtavana ulkoilmagalleriana, jonka näyttely vaihtuu joka päivä eikä pääsymaksua ole.
Ehkä juuri siinä on luonnon erityisyys. Ihminen pystyy luomaan hämmästyttävää taidetta, mutta luonnon monimuotoisuudessa on jotakin, mitä emme osaa jäljitellä. Emme pysty rakentamaan yhtä monimutkaisia rakenteita, yhtä hienovaraisia väriyhdistelmiä tai yhtä rikkaita äänimaisemia kuin evoluutio on miljoonien vuosien aikana synnyttänyt.
Parasta on, ettei niiden näkeminen vaadi lentolippuja eikä pitkiä vaelluksia. Ne löytyvät myös Helsingistä. Minun tapauksessani Käpylästä. Joskus riittää, että kumartuu katsomaan sammalta tai pysähtyy kuuntelemaan linnun laulua muutamaksi minuutiksi.
Tuo ajatus kulki mukana myös tämänkesäisellä Norjan-matkallani. Norjaa pidetään yhtenä maailman upeimmista matkakohteista, eikä syyttä. Vuonot, vuoret, vesiputoukset ja rannikko ovat henkeäsalpaavan kauniita. Yhteiskunta toimii, ihmisiin voi luottaa ja sähköautot ovat arkipäivää. On helppo ymmärtää, miksi niin moni haaveilee matkasta Norjaan.
Mutta mitä enemmän maata pitkin matkustin, sitä enemmän näin myös toisenlaisen Norjan. Öljy pitää yhä yllä maan vaurautta. Kalankasvatus kuormittaa vesistöjä. Valaanpyynti jatkuu. Vuoria rakennetaan, metsiä hakataan ja turistit kiidätetään pikaveneillä häiritsemään valaita. Satamissa kaasua poltetaan ilmaan, ja vuonoihin johdetaan jätevesiä. Mielikuva täydellisestä luontomaasta alkoi rakoilla.
Samalla huomasin ajattelevani jotain muutakin. Miksi oikeastaan matkustamme niin paljon etsimään elämyksiä?
Matkailu vie aikaa, rahaa ja energiaa. Siihen liittyy aikatauluja, pakkaamista, odottamista ja usein myös stressiä. En väitä, ettei matkustaminen olisi antoisaa. Se on monille tärkeä tapa oppia uutta, levätä tai irrottautua arjesta. Niin se on ollut minullekin.
Silti epäilen, että yliarvioimme kaukana olevat elämykset ja aliarvioimme lähellä olevat. Matkustamme tuhansia kilometrejä nähdäksemme jotakin ainutlaatuista, mutta kävelemme päivittäin ohi asioiden, joita ei löydy mistään muualta maailmasta. Jokainen vanha metsä, jokainen niitty ja jokainen lähimetsän pieneliöyhteisö on omanlaisensa. Niitä ei voi kopioida eikä siirtää museoon.
Ehkä siksi lähiluonto tuntuu nykyään minusta yhä arvokkaammalta. Se ei ole vain paikka ulkoilla tai harrastaa liikuntaa. Se on myös taidemuseo, konserttisali, tutkimuslaboratorio ja muistutus siitä, kuinka vähän lopulta ymmärrämme ympärillämme olevasta elämästä.
Biennaalin jälkeen olen yrittänyt katsoa lähiluontoa samalla uteliaisuudella kuin taidenäyttelyä. Yllättävän usein olen huomannut, että päivän vaikuttavin teos ei ole ollut museossa. Se on ollut jalkojeni juuressa matkalla kotiin, lähikauppaan tai kirjastoon.
Taide voi nyrjäyttää ajattelua. Luonto voi tehdä ihmeitä.
