Suomi kestävän kasvun uralle – kasvufetissi tarvitsee uskon hypyn

Less is more

Osallistuin perjantaina 13.8.2010 valtioneuvoston kanslian ja pääministeri Mari Kiviniemen järjestämään kutsuseminaariin ”Suomi kestävän kasvun uralle”.

Pääministeri Mari Kiviniemen mukaan Suomen tulee luoda vuosikymmenen yli ulottuva pitkän aikavälin kasvuohjelma. Tuottavuuden ja hyvinvoinnin kasvu nojaa hänen mukaansa omaan osaamiseemme. Talouskasvu on tärkeää, koska sen myötä syntyy työpaikkoja, valtio saa lisää tuloja, ja näin voidaan turvata hyvinvointipalvelut ja eläkkeet.

Valtioneuvoston kasvuhankkeen puheenjohtaja ministeri Antti Tanskanen esitteli työryhmänsä työtä. Tulevaisuuden tärkein tavoite on työn tuottavuuden kasvattaminen. Loppuraportissa kiinnitetään huomiota erityisesti seuraaviin kysymyksiin tai teemoihin: tiede- ja innovaatiopolitiikka, koulutuspolitiikka, elämänvaihepolitiikka, kilpailupolitiikka, yrityspolitiikka, julkisen sektorin politiikka, julkiset tietojärjestelmät ja hankinnat, laajakaistapolitiikka ja liikenneväyläpolitiikka. Tanskanen kiteytti Suomen tulevaisuuden yhteen sanaan: Tietoyhteiskunta.

Tässä vaiheessa puheenvuorot vetivät aika sanattomaksi. Ympäristön asettamia reunaehtoja ja toisaalta puhtaan teknologian mahdollisuuksia ei mainittu sanallakaan. Tietoyhteiskunta on ihan joo ok, mutta tämä oli jotain niin ysäriä ja so last season, että ei tiennyt, itkeäkö vaiko nauraa.

Onneksi Sari Baldauf Suomen elinvoiman lähteet -hankkeesta toi esille tuoreempaa näkökulmaa. Hänen mukaansa näyttää siltä, että epänormaalista on tullut normaalia. Toimimme edelleen kuitenkin vanhan maailman logiikan mukaan. Käsillä on paradigman muutos, jossa ilmastonmuutos ja luonnonvarojen riittävyys ovat nousseet politiikan ytimeen. Tarvitaan hyvinvointipalveluiden tuottamista ihmisten eikä massojen ehdoilla. Täytyy olla avoin, ketterä ja houkutteleva.

Parhaimman kommenttipuheenvuoron käytti kuitenkin professori Bengt Holmström. Holmströmin mukaan innovatiivisuus syntyy pakosta ja niukkuudesta. Less is more. Innovatiivisuutta ei synny, jos on aikaa ja rahaa. Tarvitaan ”man to moon” -projekti, jossa kyse ei ollut vain kuussa kävelemisestä, vaan kaikesta siitä, että mahdottomasta tehtiin mahdollista, ja siinä sivussa matkalla päämäärään synnytettiin lukemattomia uusia innovaatioita. Holmström haastoi käynnistämään kilpailun esimerkiksi siitä, kuka rakentaa sähköauton, joka kulkee 100 km kahden tunnin latauksella. Samalla syntyisi paljon muitakin tärkeitä keksintöjä.

Itse kysyin alustajilta kolme kysymystä:

1. Miten ekologiset näkökulmat huomioidaan tulevissa kasvuohjelmissa? Mikä tahansa kasvu ei ole järkevää. Kukaan ei halua kasvua, joka syventää ilmastokriisiä, kiihdyttää sukupuuttoaaltoa tai lisää luonnonvarojen ylikulutusta.

Pääministeri Mari Kiviniemi vastasi: Ympäristöasiat ja ekologiset reunaehdot tulee ottaa huomioon. Hallitus on jo nyt ottanut askelia ekologisen verouudistuksen suuntaan nostamalla fossiilisten polttoaineiden veroja.

2. Mitä jos kasvu ei jatkukaan ikuisesti tavoiteltavaa kolmen prosentin vuosivauhtia? Mikä on suunnitelma B? Monet merkit osoittavat, että kasvu Länsi-Euroopassa tulee hidastumaan väestön ikääntymisen myötä sekä ekologisten rajojen tullessa vastaan.

Alivaltiosihteeri Martti Hetemäki kommentoi: Suunnitelmaa B ei ole. Meillä on hyvinvointilupaus, joka täytyy täyttää. Talouskasvu on sen toteuttamiseksi välttämätöntä.

3. Millä tavalla Suomen hallituksen tilaamassa kasvuhankkeessa vaihtoehtoiset mittarit ja niiden edistäminen tulee näkymään? Taloustieteen nobelistit Joseph Stigliz ja Amartya Sen kirjoittivat Ranskan presidendin Nicolas Sarkozyn vuonna 2008 alulle paneman tiedepaneelin loppuraportin, joka kyseenalaisti nykyisen kaltaisen talouskasvun ja esitti uudistuksia taloudellisen ja yhteiskunnallisen kehityksen mittaamiseen.

Kasvuhankkeen puheenjohtaja, ministeri Antti Tanskanen: Ei vastausta.

Seminaarin perusteella osa Suomen yhteiskunnallisesta eliitistä elää vahvassa kasvu-uskossa. Asiaa voi verrata filosofi Kierkegaardin uskon hyppyyn. Ei ole muuta kuin usko, hyppy ja epävarmuus. Nämä kaikki jatkuvasti. Ei suunnitelmaa siitä, jos talous ei kasvakaan. Kierkegaard ihannoi Abrahamia, joka luottaa Jumalaan niin syvällisesti, että on Jumalan käskystä valmis uhraamaan oman poikansa Iisakin. Samalla tavalla osa päättäjistä on valmis uhraaman talouskasvun alttarilla kaiken.

”Vaurastuminen tekee ihmisen onnelliseksi toisin kuin usein väitetään”, kiteytti toimitusjohtaja Matti Apunen seminaarin lopuksi. Ministeri Jyrki Katainen tiivisti myös osuvasti sen, mistä seminaarissa oli kyse. Suomi voisi olla ”kilpailukykyisin hyvinvointiyhteiskunta maailmassa”.

Mitä tuohon enää lisäämään.

8 kommenttia artikkeliin ”Suomi kestävän kasvun uralle – kasvufetissi tarvitsee uskon hypyn”

  1. Kirjoitit ’osan’ yhteiskunnan eliitistä elävän vahvassa kasvu-uskossa, mutta mielestäni olisi ollut enemmän oikein kirjoittaa ”suurimman osan”, sillä en ole huomannut siltä taholta epäilyksiä asetetun kasvun tärkeydelle ja sen asemalle ainoana mahdollisuutena. Eli heidän mukaan juuri niin pitää tehdä ja niin toimia, mikä vääjäämättä vie kohden suuria onnettomuuksia. Mm. Pakistanin ja Kiinan tulvat ja Venäjän maastopalot ovat ennustettuja seurauksia samoin 260 neliökilometrin kimpaleen irtoaminen Grönlannin jäätiköstä.
    En osaa iloita edes Bengt Holmströmin innovatiivisuuden ylistyksestä, koska innovatiivisyys keksintöineen myös edistää tuotannon tehostumista ja tavaran tuottamisen helpottumista. Markkinoille tulee edullisesti uutta tekniikkaa johon vanhat mallit vaihdetaan.

    Vastaa
  2. Hei Martti

    Kiitos kommentista ja hyvästä huomiosta! Olet pohdinnoissasi varmasti osittain oikeassa. En kuitenkaan voi kuvitella, että suurin osa eliitistäkään uskoisi täysin sokeasti rajattomaan kasvuun. Kyllähän ihmiset ymmärtävät, että rajaton kasvu rajallisella maapallolla on sula mahdottomuus.

    Sitä paitsi suurin osa (82%) ihmisistä kokee esim. EVA:n arvokyselyssä 2010 työpaikkojen stressin polttavan loppuun ja 40% olisi valmis tinkimään palkasta, mikäli vapaa-aikaa olisi enemmän. Puheet kilpailukyvystä, työurien pidentämisestä, lyhyemmistä opiskeluajoista ja tuottavuuden jatkuvasta kasvusta sotivat useiden ihmisten arkikokemusta vastaan – esimerkiksi silloin kun halutaan ottaa hoitovapaata, opiskella ja hakea elämän sisältöjä vähän muualtakin kuin perinteisestä palkkatyöstä.

    Synkkinäkin hetkinä on jostain löydettävä optimismia. Ja mielestäni tuo Holmströmin puheenvuoro oli tänään piristävän erilainen.

    Parhain terveisin
    -Leo Stranius

    Vastaa
  3. Aika masentavaa kuulla. Hyvät oli Leo kysymyksesi ja kuvaavaa, että viimeiseen et saanut edes vastausta. Tekee mieli vähän jatkaa pohdintaa tuosta suunnitelma B:n puuttumisesta ja hyvinvointilupauksesta. Se on kyllä karvas tosiasia, että Suomessa kasvu-uskosta luopuminen on siinä mielessä vaikeaa, että koko sosiaaliturvajärjestelmä ja eläkejärjestelmä on todellakin rakennettu sen varaan, että meillä riittää jaettavaa. Se on rakennettu myös täystyöllisyysidean varaan eli jo joukkotyöttömyys on tehnyt tilanteen vaikeaksi. Olen kuullut nyt useamman kerran, että tarvitaan vähintään kolmen prosentin kasvua, jotta voidaan pitää etuus- ja palvelujärjestelmät nykyisellä tasolla. Kansa ei ymmärrettävästi halua leikkauksia hyvinvointipalveluihin eli kukaan itsestään huolehtiva poliitikko ei lähde ajamaan niitä supistavaa degrowth-politiikkaa. Suunnitelma B tarvittaisiin siis ennen kaikkea siinä, miten järjestetään työ ja toimeentulo ja miten turvattaisiin hyvinvointi kaikille ilman kasvavaa taloutta. Suunnitelman tulisi siis ottaa kantaa siihen, miten jaetaan uudelleen ja oikeudenmukaisesti olemassa olevat resurssit. Vain tällä tavalla päästäisiin irti siitä ajatuksesta, että tarvitsemme koko ajan suuremman kakun, josta jakaa ”hyvinvointia”. Tai tietenkin voitaisiin edetä myös siitä suunnasta, että oikeasti otetaan vakavasti ekologiset reunaehdot ja pakkosopeutetaan koko hyvinvointivaltio ekologisesti kestäviin raameihin mutta tämäkään vaihtoehto ei näin eliitin hallitsemassa demokratiassa kovin todennäköiseltä näytä.

    Vastaa
  4. Tavallisen kansan mielipidevastaukset ja poliittisen eliitin julkiset lausunnot eivät toisaalta taida olla kovin yhteismitallisia. Molemmilla ryhmillä luulisin lisäksi olevan erilaisia ajatuksia riippuen siitä sanotaanko ne ääneen vai ajatellaanko ja vastaillaan yksinäisyydessä nimettöminä.

    Kuvio on kieltämättä vaikea, koska palkan tulisi nykyarvojen mukaan tuoda jokaiselle mahdollisuuden paljon enempään kuin on elämisen kannalta tarpeellista.

    Mielipidevastauksissa voidaan olla uhrautuvaisia yleisellä tasolla, mutta omasta kauko- tai automatkasta tai kaupunkilomasta on lähes mahdotonta luopua ja miksi luopua, kun rahaa kertyy ja ostovoimaa riittää. Jos en itse kuluta, sen tekevät toiset jälkeeni.

    Ostovoima olisi leikattava kaikelta tarpeettomalta, mutta sitten tulevat vastaan kansalliset edut suhteessa toisiin valtioihin. Suomi voisi minun puolestani vaikka kurjistua niihin nähden, mutta se olisi jo liikaa tavalliselle tallarille eliitistä puhumattakaan.

    Pientä optimismin liekkiäni pessimismin varjossa ylläpitää degrovth liikkeen kansainvälisyys ja sen erinomaiset suomalaiset edustajat. Pitäisikö liikkeen ruveta ajamaan maailmanhallituksen perustamista, koska yksi, isoinkaan valtio, ei halua eikä käytännössä voikaan yksin muuttaa suuntaa koko planeetan hyväksi.

    Vastaa
  5. Kiitos Leo tästä katsauksesta! On kerrassaan masentavaa todeta, että ne asiat, joiden kuuluisi olla yhteiskunnallisen päätöksenteon ja suunnittelun keskiössä, mainitaan vain sivulauseissa, ja silloinkin vain tietoisena tyylikikkana.

    Minunkin mielestäni Bengt Holmströmin ajatukset kuulostivat hyvältä. Pakottavassa tilanteessa ihminen keksii hämmästyttäviä ratkaisuja, joita ei aikaisemmin oilisi osattu kuvitella. Kuitenkin yhteiskuntamme on sellainen, että tämä ”pakko” ei heijastu tänne kovin nopeasti. Toisinsanoen jos odotetaan, että ympäristön tila sanelee muutoksen pakollisuuden niin olemme myöhässä. Länsimainen talousjärjestelmä kuluttaa muita maailman alueita tuottaakseen vaurautensa. Tämä muutoksen ”pakko” tarkoittaisi silloin sitä, että missään ei enää ole halpaa helposti hyödynnettävää raaka-ainetta tai työvoimaa. Halpojen resurssien (energia, raaka-aine, työvoima) puute johtaa myös siihen, että niin sanottu hyvinvointiyhteiskuntamme tullaan ajamaan alas vääjäämättä ”rahan puutteessa”. Uskon että olemme hyvin pian tilanteessa, jossa järjestelmämme paitsi jatkaa kestämätöntä kulutusta, myös on kykenemätön tarjoamaan sitä hyvinvointia, jolla tämä kestämätön kulutus on aiemmin perusteltu. Tällöin viimeistään olemme tilanteessa jolloin päättäjillä ei ole yhtäkään perusteltua syytä tavoitella talouskasvua.

    Meillä ei ole varaa odottaa ympäristön sanelemaa pakkoa, koska silloin olemme menneet jo kestämättömän pitkälle. Tämän ”pakon” on noustava oman yhteiskuntamme piiristä.

    Yksi loistava tapa luoda tätä pakkoa on osallistua keskusteluun ja esittää kysymyksiä, johon valtaa pitävät eivät voi vastata. Näin toivottavasti tulemme tilanteeseen, jossa kukaan ei enää usko ”heidän” tulevaisuuteensa, vaan alkavat vaatia parempaa tulevaisuutta.

    Vastaa
  6. Hyviä kysymyksiä heitetty, kiitos hyvästä katsauksesta.

    Kesähelteillä tuosta Hetemäen mainitsemasta hyvinvointilupauksesta tuli meleen sellainen kysymys, että miten nykyinen työeläkejärjestelmä eroaa lailla kielletystä ketjukirjeestä tai ponzi-huijauksesta? Molemmissa idea on sama: laitetaan liikkelle prosessi, jossa ihmiset antavat rahaa niille, jotka ovat liittyneet prosessiin aiemmin. Rahaa kuvioon laittavat elävät siinä toivossa, että kuvio jatkuu ja kasvaa ja itse pääsee nauttimaan uusien tulokkaiden rahoista.

    Käsittääkseni nyt maksussa olevista eläkkeistä neljännes tulee eläkkeensaajan työuraansa aikana kartuttamista rahastoista, kolme neljännestä niitä nyt kartuttavien maksuista. Nyt tämän ponzi-kuvion pelastamiseksi yhteiskunta pakotetaan ympäristöä ja ihmisyyttä tuhoavan kasvun palvelijoiksi. Ei kuullosta fiksulta.

    Vastaa
  7. En suoraan sanottuna ymmärrä tuota argumenttia, että ”tarvitaan vähintään kolmen prosentin kasvua, jotta voidaan pitää etuus- ja palvelujärjestelmät nykyisellä tasolla.” Jos todelliseen degrowth-yhteiskuntaan lähdettäisiin, niin palvelujen tarve vähenisi radikaalisti. Jos ihan oikeasti vähennettäisiin kulutusta ja työntekoa ja lisättäisiin vapaa-aikaa, niin ainakin päivähoidon tarve vähenisi (vanhemmat hoitaisivat itse lapsiaan, isovanhempien, sisarusten ja ystävien avustamana), vanhustenhoidon tarve vähenisi (eri sukupolvet eläisivät ehkä kiinteämmin yhdessä ja pitäisivät huolta toisistaan, kun suhde vanhenemisene ja kuolemaan normalisoituisi, rankimmista ja kalleimmista elämää pidentävistä hoidoista voitaisiin luopua), sairaanhoidon tarve vähenisi aivan radikaalisti (kaikenlaiset stressiperäiset sairaudet, ahdistukset, masennukset ja mielenterveysongelmat vähenisivät, psykosomaattiset vaivat vähenisivät; rauhallisempaa, onnellisempaa ja ennen kaikkea yhteisöllisempää elämää elävät ihmiset käyttävät tutkitusti paljon vähemmän terveyspalveluita), työllistämistoimenpiteiden ja työttömyysturvan tarve vähenisi (ihmisten kontrolli omasta elämästään lisääntyisi ja heillä olisi ehkä mielekästä tekemistä omasta takaa, kun ihmisarvo ei määrittyisi palkkatyön ja kuluttamisen kautta), maataloustukien tarve vähenisi (kun ihmisillä olisi oikeasti aikaa kasvattaa edes osa ruoastaan itse ja hyödyntää kenties entistä enemmän lähiruokaa, aikaa tehdä ruokaa raaka-aineista eikä eineksistä), jätehuollon tarve vähenisi jne.

    Vastaa

Jätä kommentti

Close Bitnami banner
Bitnami