Kesällä on ollut aikaa lukea hyviä kirjoja. Luin jo alkukesästä filosofi ja yhteiskuntatieteiden tohtori Teppo Eskelisen Kehityksen loppu -pamfletin.
Tässä makupaloja erinomaisesta teoksesta.
Eskelinen pohtii teoksessaan kehitystä kolmesta näkökulmasta: Mitä kehitys oli, mitä kehitykselle tapahtui ja mitä kehityksen jälkeen.
Haastava aihe. Suoria vastauksia ei olekaan luvassa, mutta filosofian perimmäinen tehtävä onkin hyvien kysymysten esittäminen.
Kehitys on yhteiskunnallinen malli, jonka kuka tahansa voi määritellä miten tahansa. Näin ollen kehitystä pidetään aina automaattisesti toivottavana ja sen arvostelu tuntuu järjettömältä, kirjoittaa Eskelinen.
Usein kehitys ja talouskasvu liitetään toisiinsa. Tällöin päätöksentekoa ohjaa paremman yhteiskunnan rakentamisen sijaan vaihtoehdottomuus. Tämän olemme nähneet erinomaisen hyvin viime vuosien talouskeskustelussa.
”Köyhyyden poistaminen ei vaadi yhtään enempää kehitystä, vaan oikeudenmukaisempaa talousjärjestelmää.”
Ilmastokriisi, ruokakriisi ja talouskriisi. Yhteiskunnallista keskustelua hallitsee matka kriisistä toiseen. Eskelisen mukaan kriisi koskee kuitenkin kehitystä itsessään. Nykyinen kriisipuhe ylläpitää käsitystä siitä, että tämän hetkisessä kehityksen mallissa ei olisi mitään vikaa. Se vain kohtaa tilapäisiä ongelmia.
Mitä vaihtoehtoja kehitykselle sitten on? Eskelisen vastaus on demokratia. Tämä on paras tapa torjua nälänhätiä, mikäli köyhyyden vähentäminen on yhteiskunnan prioriteetti. Lisäksi tarvitaan riippuvuuksien purkamista ja hallittua materiaalisen kulutustason laskua rikkaissa maissa.
Eskelinen tulee kirjassaan lopulta hyvin lähelle degrowth-ajattelua. Annetaan hänen kuitenkin puhua itse:
”Kasvu ei kuitenkaan itsessään ole mikään tavoite. Itse asiassa kasvu on aina sivutuote, oli puhe sitten köyhyyden vähentämisestä tai investoijien voitoista. […] Jos köyhyyttä aiotaan maailmasta todella vähentää, se voi vähentyä vain tavalla, joka ei ole riippuvainen kulutustason noususta Pohjoisessa eikä sido köyhimpiä rikkaiden menestykseen.”
Monen mielestä tämä olisi kehityksen loppu. Omasta mielestäni se olisi vasta sen alku.
Minulle on degrowth-ajattelussa jäänyt vähän epäselväksi, onko kyse henkilökohtaisesta vai yhteiskunnallisesta projektista. Pyrkiikö degrowth-liike edistämään ympäristötavoitteita vaikuttamalla ihmisten henkilökohtaisiin valintoihin, vai onko Straniuksen tavoitteena rajoittaa myös muiden valinnanvapautta? Jos jälkimmäinen, niin kuinka pitkälle Stranius on valmis menemään ympäristön puolesta?
Kiitos jo etukäteen vastauksista!
Hei Fuller
Kiitos hyvästä kommentista!
Degrowth-liikkeen ajatuksista ja tavoitteista voi lukea lisää esimerkiksi täältä:
10 hyvää syytä puhua kasvusta
http://www.degrowthfinland.fi/konferenssi/10-hyvaa-syyta-puhua-kasvusta/