Kansalaistoimintaa ovat perinteisesti leimanneet läheinen kytkentä valtioon, yhdistysmuotoisuus ja hallinnon hierarkkisuus.
Suomi on perinteisesti ollut järjestöjen luvattu maa.
Tänä päivänä ihmisillä on kuitenkin ennennäkemättömät mahdollisuudet vaikuttaa, harrastaa ja ottaa kantaa suoraan esimerkiksi verkon kautta.
Uusien vaikuttamismuotojen luonteena onkin, että ne eivät aina kanavoidu olemassa olevien ryhmien, yhdistysten tai puolueiden kautta. Vaikuttaminen yksilöityy sekä muuttuu hetkellisiksi verkostoiksi ja kampanjoiksi.
Uudesta kansalaistoiminnasta esimerkkinä ovat vaikka ravintolapäivä, siivouspäivä, kaupunkiviljely tai kaljakellunta.
Kun olen käynyt eri järjestöissä puhumassa ja keskustelemassa, nousee esille usein tuttuja haasteita. Uusia sitoutuneita toimijoita on vaikea löytää, päättäjien vakuuttaminen on vaikeaa eikä perustoiminta tunnu kiinnostavan huomiotalouden ehdoilla toimivaa mediaa.
Voisiko koko kuvion kääntää kuitenkin päälaelleen?
