Vieraskynäblogissa Li Andersson
Vasemmistoliiton keväällä julkaistussa ympäristöohjelmassa oli perinteisten aiheiden, kuten ruoan, energian, monimuotoisuuden ja liikenteen, lisäksi osio työstä.
Työ on yhtä keskeinen tekijä arjessa kuin syöminen, liikkuminen tai asuminen. Se vaikuttaa ihmisten hyvinvointiin ja tyytyväisyyteen ja on yhteiskunnallisten tuotantosuhteiden ytimessä.
Uudistuvalle, punavihreäksi itsensä määrittävälle vasemmistolle työ on edelleen yksi tärkeimmistä aiheista.
Työ ja vaatimus työajan lyhentämisestä ovat luonnollinen osa vasemmiston ympäristöpolitiikkaa.
Työn tuottavuus on viime vuosikymmenten aikana jatkanut kasvuaan, mutta tuotto on ohjattu ensisijaisesti voittojen kasvattamiseen. Samalla ihmiset kokevat, että työmarkkinat ovat koventuneet. Silpputyömarkkinoiden synnyn myötä työn saanti on entistä epävarmempaa ja harva tuntee oikeuksiaan työntekijänä. Kelan mukaan nuorten sairauspoissaolot ja työkyvyttömyys masennuksen vuoksi ovat lisääntyneet 2000-luvulla.
Ihmisillä on oikeus riittävään toimeentuloon ja vähempään stressiin. Ohjaamalla tuottavuuden kasvu työn jakamiseen ja työajan lyhentämiseen, voimme parantaa ihmisten työssä jaksamista ja hyvinvointia. Kuuden tunnin työpäivä yhdistettynä riittävään vähimmäispalkkaan, toimivaan sosiaaliturvajärjestelmään ja perustuloon, lisäisi ihmisten vapaa-aikaa ja itsemääräämisoikeutta. Lyhyempi työviikko auttaisi murtamaan kierteen, jossa ihmiset joutuvat paiskimaan töitä turvataakseen toimeentulonsa, jota kuluttamalla he koettavat saavuttaa uraputkessa menetettyä hyvinvointia.
Työharjoitteluiden, vuokratyön ja itsensä työllistävien maailmassa ei saa unohtaa, että järjestäytymisen ja työtaisteluiden aika ei ole ohi. Niin vasemmistoliiton kuin Vihreidenkin tulee esittää ne rohkeat avaukset, joita vaikenevan ay-liikkeen suusta ei kuulu. Edistämällä ay-liikkeen uudistusta puolueet voivat myös vahvistaa järjestäytyneen ammattiyhdistysliikkeen roolia poliittisena voimana, edunvalvonnan lisäksi.
Työ on ollut yhteiskunnallisten kamppailujen kohteena läpi historian. Järjestäytymisen ja työtaisteluiden tuloksina meillä on nykyinen kahdeksantuntinen työpäivä ja viisipäiväinen työviikko, lomineen ja nykyisine työehtoineen. Tänään nämä kamppailut pitäisi käydä oravanpyörän vauhdin hidastamisesta ja resurssien oikeudenmukaisemmasta jaosta resurssien kasvattamisen sijaan.
Li Andersson on Vasemmistonuorten puheenjohtaja. Li on ollut ehdolla kunnallisvaaleissa 2008 sekä eduskuntavaaleissa 2011 Vasemmistoliiton listalla. Hän on toiminut monta vuotta Vasemmistonuorissa, paikallisissa autonomisissa ryhmissä ja kansalaisliikkeissä Turussa. Nettisivut osoitteessa liandersson.net
Hyvä teksti!
Yksi tapa lisätä ihmisten omaehtoisuutta (tai itsemääräämisoikeutta) olisi tarjota työpaikalla ja kunnissa suorempia vaikuttamisen muotoja. Esimerkiksi Chicagossa toteutettu osallistuvan budjetoinnin kokeilu olisi hyvä esimerkki siitä, kuinka saataisiin lisättyä päätöksentekovaltaa ruohonjuuritasolle.
http://www.policyinnovations.org/ideas/innovations/data/000166
Työpaikoilla voitaisiin jakaa työtehtävät tasapainotetusti niin, että ikävät ja raskaat työtehtävät jakautuisivat tasaisemmin. Tämä mahdollistaisi myös demokraattisemman päätöksenteon ja järjestäytymisen, sillä työntekijät olisivat tasavertaisemmassa asemassa.
Lisää työn tasapainottamisen ideasta: http://parecon.fi/tasapainotetut-tyokokonaisuudet
Kaipaisin vasemmistolta perusteellista pureutumista palkitsemisperiaatteisiin. Nykyisellään tulospalkkaus on yleisesti Suomessa käytetty peruste mm. räjähtävästi kasvaville johtajapalkkioille ja -kannustimille. Kuten on hyvin tiedossa, nykyisellään palkkaus perustuu merkittävästi myös yhteiskunnalliseen asemaan, sosiaalisiin verkostoihin, koulutustasoon, oman viiteryhmän neuvotteluvoimaan (ammattiliitot ym.), omiin henkilökohtaisiin ominaisuuksiin ja myös onneen. Kaiken tämän lisäksi tuottavuus tai tulokset ovat erittäin hankalia mitattavia.
Ainoa asia, johon ihminen voi täysin itse vaikuttaa, on vaivannäkö. Eli kuinka monta tuntia tekee, kuinka ahkerasti ja kuinka ikäväksi koetuissa töissä.
Vaihtoehtoisesta palkitsemisesta: http://parecon.fi/palkitseminen
Aloin kirjoittaa kommenttia, mutta päädyinkin kommentoimaan blogiin: http://jaakkostenhall.blogspot.com/2011/08/tyosta-ja-taistelusta.html
Kiitokset Leolle linkistä, ja Liille loistavasta kirjoituksesta! On ilo huomata, että ympäristöliikekin on valmis antamaan tilaa keskustelulle työstä ja yhteiskunnallisista suhteista. On kuitenkin selkeä tosiasia, että yhteiskuntamme syvimmät rakenteet vaikuttavat myös siihen, kuinka suhtaudumme luontoon ja luonnonresursseihin. Kapitalistisessa yhteiskunnassa on tietynlainen yhteiskunnan rakenne, joka ohjaa palkitsemiskäytännöillään tietynlaiseen toimintaan.
Jaakko Stenhäll kommentoi blogissaan vasemmiston vaatimuksia nähden niiden olevan osittain ristiriidassa ympäristötavoitteiden kanssa. Näin toki voi olla, mutta näin ei tarvitse olla. Voimme ottaa ympäristön asettamat reunaehdot huomioon ilman, että periaattellisesti tarvitsee olla työväen aseman parantamista vastaan.
Minusta Joona-Hermannin kommentit (niin Leon kuin Jaakon blogissa) olivat myös virkistävää luettavaa. Meidän on hyvä yrittää muodostaa holistinen (kokonaisvaltainen) visio siitä, minkälainen on hyvä yhteiskunta, ja sitten toimia sen eteen – vaikkakin pieni taistelu kerrallaan. Muodostaessamme visiota voimme jopa unohtaa tiettyjä ” välttämättömiä reunaehtoja”, kuten kapitalismin tai kapitalistisen kilpailun.
Joona-Hermannin laittamat linkit ovat hyvä esimerkki siitä, kuinka tosiaan voisimme järjestää yhteiskunnallisen tuotannon monilta osin eri periaattein. Esimerkiksi Jaakko Stenhäll asetti blogitekstissään reunaehdoiksi talouden ”nollasummapelin”, työvoiman kilpailun markkinoilla, tuottavuuden mittaamisen (tämäkin tapahtuu ilmeisesti markkinoilla), näin muutaman mainitakseni.
(En halua sanoa, että taustaoletukset ovat ”vääriä”, mutta niiden olemassaolo määrittää pitkälti keskustelun suunnan.)
Sivumennen haluan myös kommentoida, etten usko, että ”vasemmisto” olisi täysin yhtenäinen sen suhteen, haluaako se vakituisia työsuhteita, tai olisiko se yhdenmukainen käsityksessään rahasta ja taloudesta.
Monet ympäristöliikkeen liepeillä toimivat tahot ymmärrettävästi haluavat edistää palveluiden tuotantoa tavaratuotannon sijaan. Uudenlainen talous voidaan nähdä samalla myös tapana jakaa työtä: ihmisen toimeliaisuudesta tuotaisiin suurempi osuus talouden (markkinoiden) piiriin ja tätä kautta epäsuorasti parannettaisiin vapaa-ajan laatua (ei tarvitsisi siivota, korjata pyörää jne., kun joku muu tekee sen). Vaikka näin (oletettavasti) välttyisimme luonnonresurssien tuhlaamiselta, toisivat palvelualojen matalapalkkatöiden luominen takaisin luokkayhteiskunnan, jonka poistaminen oli monen mielestä eräs hyvinvointivaltion merkittävistä saavutuksista. Talous ei myöskään välttämättä palveluyhteiskunnan myötä sinällään kasva, suurempi osa ihmisten tekemästä työstä vaan pääsisi talouden (BKT:n) mittareiden piiriin.
Käytännön politiikassa voisimme lyhyellä aikavälillä siirtyä keynesiläiseen raha- ja finanssipoliittiseen malliin, jonka mukanaantuoma talouskasvu ja nouseva kulutustaso tarvitsisivat vastapainokseen luonnon kannalta tärkeitä veroja: globaaleja ympäristöveroja, tiukennusta rikkaiden verotukseen ja finanssimarkkinoiden spekulaatiota hillitsevää varainsiirtoveroa, sekä voimakkaan ympäristölainsäädännön tarvittavalla valvonnalla ja rahoituksella.
Haluan kuitenkin painottaa, että sen sijaan, että keskittyisimme pohtimaan sitä, tulisiko työntekijöiden saada palkankorotuksia ympäristön kustannuksella vai ei, voisimme myös pohtia, kuinka voimme muodostaa tasa-arvoisen yhteiskunnan, joka on tehokas, joka jakaa työn ja työn palkinnot oikeudenmukaisesti, ja joka ottaa luonnon kantokyvyn huomioon – mielummin antaen luonnolle jopa suuremman arvon kuin raaka-ainevaraston tai maapallon keuhkojen arvon.
Loppujen lopuksi kysymys siitä, mihin kaikkeen työläiset tarvitsevat tai käyttävät palkankorotuksensa, riippuu pitkälti talouden rakenteesta, kansainvälisestä työnjaosta, kuluttajien sosiaalisesta ympäristöstä, työntekijöiden tuotanto-olosuhteista, tavaroiden ja raaka-aineiden suhteellisista hinnoista sekä kulutus- ja tuotantorakenteista. Nämä kaikki ovat puolestaan yhteydessä myös kulutuksen ympäristöhaittoihin, kuten koko taloudellisen järjestelmän rakenteisiin ja lainalaisuuksiin.
Ympäristön kannalta kapitalismissa on (negatiivisessa mielessä) merkittävää ”tehokkuuden” ja ulkoisvaikutusten käsitteet, joihin ympäristönäkökulmasta käsin tulisi puuttua syvemmin ja kriittisemmin.
On ymmärrettävää, että vasemmiston tavoitteet tuntuvat välillä ristiriitaiselta. On myös välttämätöntä, että jatkuvan kasvun ja nousevan kulutustason mukana meidän tulee keskittyä myös muihin yhteiskuntapoliittisiin tavoitteisiin kuin talouskasvuun, ja vasemmiston on otettava se huomioon kaikessa toiminnassaan. Vihreäthän ovat edelläkävijöitä vaihtoehtoisen politiikan mittarin esilletuomisessa, ei ainoastaan ympäristökysymysten esilletuojana ja luonnon arvon prijorisoijana, vaan myös HDI-indeksin esilletuomisen myötä.
Viime kädessä meidän on kuitenkin pyrittävä kohti holistista mallia, joka ottaa kokonaisvaltaisesti tavoitteeksi yhteiskunnan, joka olisi mahdollisimman vapaa, tasa-arvoinen ja demokraattinen kaikille kansalaisilleen – luonnon arvoa unohtamatta. Joona-Hermannin mainitsema Parecon vaikuttaa minusta loistavalta avaukselta tähän suuntaan, ainakin taloudellisen järjestelmän osalta.