Ekoisi: Luontokerho: Vauvojen vai vanhempien harrastus?

Sain yläkerran naapurilta kutsun Metsänuppuskerhoon. Kerho on suunnattu 0-3-vuotiaille ja siinä lähdetään torstaisin metsäretkelle säällä kuin säällä syksyllä, talvella ja keväällä. Mukaan tarvitaan sään mukaiset varusteet ja eväät.

Kerhon kautta olisi mahdollisuus tutustuttaa lapsi ”luonnossa kotonaan” -pedagogiikkaan, johon tutustuin jo vieraillessani päiväkoti Mörrintuvassa. Aihe on tärkeä, sillä olenhan muutenkin pohtinut vanhemmuuden luontohaasteita.

Lasten toiminta luonnon keskellä vaikuttaa erinomaisen kivalta. Parhaimmillaan siitä saa myös paljon uusia ideoita, mikä auttaa vanhempia jaksamaan lasten kanssa ja keksimään heidän kanssaan mielekästä tekemistä. Onhan luonnolla myös terapeuttinen vaikutus.

Toisaalta vauvan kanssa olen huomannut, että luontosuhdetta voi rakentaa tässä vaiheessa myös omalla pihalla. Ainakin meidän tapauksessa vauva on aivan innoissaan pihan nurmikosta, vaahteralehdistä, oksista ja hiekasta – puhumattakaan puista ja kukista.

Tätä vasten tuntuu oikeastaan hiukan stressaavalta lähteä viikoittain vauvan kanssa erikseen metsäretkelle, kun luontokokemuksia voi hankkia omalla pihallakin. Näin tulee samalla edistettyä ehkä ripauksen verran myös hidasta vanhemmuutta.

Edelliset ekoisi-kirjoitukset ovat luettavissa täällä.

 

6 kommenttia artikkeliin ”Ekoisi: Luontokerho: Vauvojen vai vanhempien harrastus?”

  1. Luulenpa, että nämä vauvojen harrastukset ovat enemmänkin aikuisia kuin vauvoja varten. Musiikin, värikylvyt, vesipetona hyörimiset, luontokokemukset, liikunnan, loruilun voi aivan hyvin kokea kotona ja lähipiirissä. Mutta joskus meille aikuisille on helpompi laittaa musiikkituokio, taidetuokio, uimahallireissu, luontoreissu etc kalenteriin ja jopa maksaa siitä etukäteen jotain, niin tulee tehtyä ja lähdettyä. Kolikon toisella puolella on sitten tosiaan stressi ja suorittamisen maku. Ainakin riskinä.

  2. Samoilla linjoilla kuin Karla – vauva-aikana kytkeytyminen toisiin samanikäisten vanhempiin on tärkeää. Tärkeämpää kuin uskoisi, kaikkien tulevien vuosien kannalta. Ja luontoretki kerran viikossa kuulostaa aika hienolta harrastukselta myös vanhempien hyvinvointia ajatellen. Voihan sitä ajatella että joo, luontoretkeilen sitten itse perheen kanssa, mutta olemme yhteisöllisiä – kuinka monella tulee lähdettyä? Ja montaako vanhempaa tukee ulos lähtemisessä, jos huonolla säällä retkelle on lähdössä muitakin – sellaisia joiden tapaamista odottaa jo itsekin?
    Harrastimme itse vauvauintia, ja samoja kysymyksiä pyöri silloin mielessä. Aika työlästähän se oli, puolen tunnin ”uinnin” takia. Mutta sinnikkään vauvauinnin seurauksena meille on uinnista syntynyt yhteinen harrastus josta kaikki lapset nauttivat isompinakin, ja tämä kannattelee vuodesta toiseen. Jos on vaikea aika, aina on olemassa juttu jota voimme tehdä yhdessä ja löytää sen kautta taas yhteyden toisiimme. Ja ystäväperheiden kanssa uidaan usein myös.

  3. Vauvojen harrastukset ovat nimenomaa vanhempien harrastuksia, mutta ei siinä ole mitään pahaa. Itse olen raahannut lapsia mukana omissa harrastuksissani, mutta jos niitä ei olisi ollut, niin jollain ne perhevapaitten päivät olisi täytynyt täyttää. Kotona kököttäessä hajoaa pää.

    Sitä paitsi esimerkiksi vauvauinti alkaa vanhempien harrastuksena, mutta jossain vaiheessa muuttuu lapsen harrastukseksi, vanhemman rooli muuttuu pikkuhiljaa avustajasta huoltajaksi, sitten kuskiksi ja lopulta on aika ostaa mopoauto – ei kun siis polkupyörä.

  4. Ehdottomasti samaa mieltä. Omien pikkulasten kanssa tuli tehtyä ratkihauskoja eväsretkiä 100-500 m päähän. Pääasia oli lähteminen, uusi näkökulma kotinurkkiin, mehu ja voileipien lisäksi muutama pipari:) Joskus jopa notskilla paistettu makkara tai varhaissipuli.

  5. Spontaaneilla ja oman perheen kesken toteutetuilla luontoretkillä on mahdollisuus edetä lapsentahtisesti. Oravanpoikien kiipeilyä saa seurata joko minuutin tai kymmenen moodista riippuen eikä tarvitse kiriä kiinni muuta ryhmää.

    Omat tyttäreni (4 ja 5) saavat vieläkin parhaat luontoelämykset piskuisella pihamaallamme, jossa he saavat paitsi puuhastella nurmikon, lehtien ja oksien kimpussa, myös seurata etanoiden, koppakuoriaisten ja muiden mönkiäisten elämää. Vasta nyt olen alkanut miettimään, pitäisikö lapset oikeasti viedä kesälomalla jonnekin muuallekin kuin mummoloihin tai leikkipuistoon. (Lomailusta olisi mukavaa keskustella enemmänkin.)

    Olin aikanaan innokas harrastelija, ja varsinkin ensimmäisen lapsen kohdalla koin palavaa tarvetta lähteä ”sosialisoimaan”. Nyt kolmannen lapsen syntymän jälkeen minua ei saisi kirveelläkään ulos tästä kodista vauvakarkeloihin. Varsinkin, jos isommat lapset sattuvat olemaan päiväkerhossa tai kylässä. Hiljaisuus ja oma rauha on noussut arvoon arvaamattomaan! Isompien lasten perhekerhoaikana luodut verkostot eivät kuitenkaan ole hävinneet minnekään.

  6. Ohops. Kirveellä ulos kodista kuulostaa aika makaaberilta kielikuvalta juuri tämän hetken perheväkivaltatilastoihin viitaten. Toivottavasti en pahoittanut kenenkään mieltä! Tuo kirvesjuttu on vain niin vakiintunut kieleemme, ettei sitä tule ajatelleeksi ennen kuin sen lukee mustana valkoiselta.

Kommentointi on suljettu.

Voisiko liikuntatavoitteista ammentaa jotain yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen?

Vuoden alussa asetin tavoitteekseni, että vuoden aikana juoksen 1055 km, pyöräilen 8000 km, uin 250 km ja teen 150 tuntia lihaskuntotreeniä. Mielessäni tämä piti sisällään myös sen, että teen vuoden aikana yhden täysmatkan triathlonin, kaksi puolimatkaa, yhden maraton-juoksun ja 10 puolimaratonia sekä sen, että teen joka aamu 7 minuutin lihaskuntotreenin.

Liikuntatavoitteet ovat vähän kuin taloudelliset tavoitteet yrityksille. Niitä on äärimmäisen helppo pilkkoa pieniin osiin ja seurata toteutumista reaaliaikaisesti vuosineljänneksittäin, kuukausittain, viikoittain tai jopa päivittäin.

Riskinä on, että jos alan mitata vaikuttamistyötä käytetyillä tunneilla, kirjoitusten määrällä, somepostauksilla, mielenosoituksilla ja päättäjien tapaamisilla, saatan päätyä optimoimaan juuri niitä asioita, joiden mittaaminen on helppoa. Silloin vaarana on, että alan kirjoittaa enemmän kirjoituksia niiden vaikuttavuuden sijaan. Tai osallistua useampaan tapahtumaan sen sijaan, että käyttäisin aikaa yhteen todella tärkeään kohtaamiseen.

Oma kysymyksensä kuitenkin on, että pitääkö kaikkea mitata numeroiden valossa tai määrän kautta. Eihän liikunnassakaan pelkkä määrä ole se olennainen vaan harjoittelun laatu. Kannattaa olla monipuolista ja vaihtelevaa harjoittelua sekä kiinnittää huomiota ravintoon ja lepoon eli palautumiseen. Vanha sanonta kuuluu kuitenkin, että se mitä ei mittaa, sitä ei voi hallita. 

Vaikuttamistyölle tuskin on löydettävissä yhtä yksittäistä mittaria. Sen sijaan siihen voi soveltaa liikuntaharjoittelusta kolmea periaatetta:

1. Säännöllisyys: vaikuttamista tehdään jatkuvasti, ei vain silloin kun sattuu innostamaan.

2. Monipuolisuus: käytetään erilaisia vaikuttamisen keinoja, kuten kirjoittamista, keskusteluja, järjestötyötä, yritysyhteistyötä ja poliittista vaikuttamista.

3. Palautuminen: kaikkea ei tarvitse tehdä koko ajan, eikä vaikuttamisen pidä kuluttaa tekijäänsä loppuun.

Silti kaipaisin jotain niin helppoa ja yksinkertaista mittaria myös vaikuttamistyöhön kuin mitä yrityksillä on tulostensa seuraamiseen ja minulla liikuntatavoitteiden mittaamiseen.
Monet ajattelevat, että täydenmatkan triathlon eli 3,8 km uinti, 180 km pyöräily ja 42,2 km juoksu on rankka suoritus. Se ei ole kuitenkaan niin rankka kuin systemaattinen harjoittelu, joka vaaditaan sellaiseen kuntoon pääsemiseksi, että tuo on ylipäätään mahdollista. 

Itselle kestävä hyvinvointi rakentuu yksittäisten suoritusten, kilpailujen tai tulosten sijaan pitkäjänteisestä tekemisestä. Jos jaksaa harjoitella vuosia ja vahvistaa peruskuntoa, ei yksi ”suoritus” ole siinä kokonaisuudessa enää lopulta kovin merkittävä. 

Mikä sitten on rankkaa eli miltä tämmöisen tavallisen triathlon-kuntoilijan ”vaativa” liikunta-arki oikeastaan näyttää? 

Tällä viikolla kävin tekemässä kolme uintitreeniä, kaksi juoksutreeniä sekä kaksi kuntosaliharjoitusta. Tein myös joka aamu hiukan venyttelyä ja 7 minute workout -treenin sekä arkipyöräilin keskimäärin 18 km joka päivä (yhteensä 128 km). Lisäksi tein 1,5 tunnin kuntokartoituksen, jossa tehtiin maksimipyörätesti, kehonkoostumismittaus ja lihaskuntokartoitus. Yhden uintitreenin yhteydessä tein myös uintitestin. 

Yhteensä liikuntaa tuli viikon aikana noin 18 tuntia. Ajallisesti tästä noin puolet oli treeniä ja puolet arkiliikuntaa. Normaalisti viikkoon olisi kuulunut myös 1-2 pyörätreeniä, mutta nyt ne jäi väliin kun pidin treeneistä yhden ”lepopäivän” ennen maksimipyörätestiä.
Syksyllä luvassa muutamia kirjastovierailuja. Ensimmäinen niistä Kallion kirjastossa Helsingissä. Lämpimästi tervetuloa kuulemaan ti 20.10. klo 17-18 miksi päästöjen vähentäminen tekee meidät onnellisiksi! 

1,5 astetta parempi arki - miksi päästöjen vähentäminen tekee meidät onnellisiksi

Tietokirjailija ja toimitusjohtaja Leo Stranius kertoo kirjatapahtumassa kirjastaan ”1,5 astetta parempi arki – miksi päästöjen vähentäminen tekee meidät onnellisiksi” (Gummerus 2025). 

Miksi päästöjen ja kulutuksen vähentäminen auttaa meitä valitsemaan viisaammin ja voimaan paremmin? 

Miksi tiivis asuminen, kohtuullinen kuluttaminen, kasvispainotteinen ruokavalio ja muut ilmastoystävälliset valinnat eivät merkitse raskasta tai kurjaa elämää, vaan tekevät hyvää meille itsellemme?

Tervetuloa kuuntelemaan aiheista lisää!
Viiankiaapa 💚🌍

Välillä näyttää siltä, että yhä useampi on ymmärtänyt luonnon ja sen monimuotoisuuden merkityksen koko elämän perustana. Sitten välillä vaikuttaa siltä, että tästä ymmärryksestä ei seuraa konkreettista toimintaa ja johtopäätöksiä. 

Yhtenä esimerkkinä tästä skitsofreenisesta toiminnasta on Viiankiaapa. Sodankylässä on noin 10 000 vuotta vanha suo, joka toimii monien uhanalaisten lajien elinympäristönä. Luontoarvoiltaan arvokas suo on suojeltu Natura-ohjelmassa ja soidensuojelualueena. 

Joidenkin mielestä olisi kuitenkin fiksumpaa riskeerata tuo suo ja rakentaa sinne kaivos. Asetelma kääntyy helposti siihen, onko tärkeämpää suojella luontoarvoja vai kaivosyhtiön liiketoimintaa. Itselle valinta on aika selvä. 10 000 vuoden aikana muodostuneet yleiset luontoarvot ovat tärkeämpiä kuin yhden yrityksen taloudellinen voitto ja yksittäinen hanke. Ylisukupolvisten suojeluarvojen yli ei tule kävellä silloin, kun yhdelle yhtiölle iskee mineraalikiima. 

Erityisen ongelmalliseksi tilanteen tekee, että tämä ei ole ainoa tapaus. Jonossa on monia muitakin yrityksiä, jotka hamuavat arvokkaiden ja suojeltujen luontokohteiden luonnonvaroja. On irvokasta, että ympäristöjärjestöjen pitää puolustaa jo useaan kertaan suojeltuja kohteita. 

Mielenosoitus Viiankiaavan puolesta keräsi Helsinkiin noin 3500 mielenosoittajaa. Mielenosoituksen aluksi Greenpeacen Touko Sipiläinen muistutti myös laajemmasta ulottuvuudesta. Suomessa on mineraaleja, joita halutaan ja tarvitaan, täällä on uusiutuvaa energiaa ja viileä ilmasto. Tämä on houkutteleva ympäristö esimerkiksi datakeskuksille. Juuri siksi on tärkeää näyttää, että täällä kunnioitetaan myös luontoarvoja.
Mikä on mielestäsi elämän tarkoitus? 

Huimaa! Tämä taitaa olla ensimmäinen haastattelu ja julkinen ulostulo mun 50-vuotissynttäreistä eli elämän tarkoitus -projektista.

Viisi syytä elää – ympäristövaikuttaja Leo Stranius on kysynyt elämän tarkoitusta jo noin 90 ihmiseltä

”Tässäkö tämä nyt oli?” Leo Stranius mietti täyttäessään viisikymmentä. Hän päätti kysyä itselleen tärkeiltä ihmisiltä heidän suurimmista unelmistaan ja siitä, mitä he haluaisivat vielä elämässään tehdä.
Kolme tuntia tanssia Kaapelitehtaalla! Niin energisoivaa ja voimaannuttavaa. 

Kiitos @orkidea ja @faithlessofficial sekä kaikki Tanssijat!
Tänään oli ilo olla puhumassa Uudenmaan vihreiden kesäpäivillä tehokkaasta ajankäytöstä (eduskuntavaalikampanjassa). 

Mietin, että voisinkohan olla tällä tavalla avuksi myös muille ilmasto-, luonto- ja eläinoikeuksia sekä planetaarista kestävyyttä ajaville ehdokkaille? 

Vinkkaa tai kerro, jos joku hyviä asioita ajava taho kaipaisi ajanhallintaa! 

Kuva: @heidblom
Niin ihanaa ja energisoivaa! 

Yhteensä 3,5 tuntia pelkkää tanssia maailmanluokan tahtiin. Ulkona auringonlasku ja pimenevä syysilta. Jengi vain tanssii ja tanssii. 

Kiitos @cnnctfestival ja @arminvanbuuren
Oulu-Hailuoto on kyllä pyöräilijän unelmareitti. Tasaista ja laadukasta pyörätietä 25 km Hailuodon sillalle asti ja senkin jälkeen hyvää tilaa pyöräillä. Tuossa saa halutessaan ihan tosi hyvän 50-100 km pyörätreenin. Muutenkin Oulu on pelkkää pyöräilijän paratiisia!
Kesäloman aluksi triathlonin täysmatka ja nyt kesäkauden päätteksi puolimatka.

Uinti Mäkelänrinteen uimahallissa sujui hyvin. 1,9 km meni aikaan 37:53. Keskisyke 119. Siitä suihkun, saunan ja pukkarin kautta pyörän selkään. Vaihdossa meni yhteensä 12 minuuttia. Samalla söin banaanin ja join 6 dl vettä ja appelsiinimehua. 

Pyöräilin Helsingissä Raide-Jokerin vartta ja Malmin lentokentällä. 55 km kohdalla söin pari eväsleipää. Pyöräillessä join litran pullon vettä (jossa oli Nosht poretabletti) ja 0,75 litraa urheilujuomaa. Viimeiset 30 kilsaa vaivasi harmillisesti pyöräilijän (vai juoksijan) polvi ja vauhti piti tiputtaa todella minimiin. Pyörään tuhrautui aikaa yhteensä 3h 42min. Keskisyke oli 117. 

Pyörä kotiin, särkylääkettä ja lautasellinen tofu-tomaattipastaa sekä 4 dl vettä. Vaihto meni plörinäksi, koska jäin miettimään, että kannattaako kipeällä polvella lähteä juoksemaan. Syömiseen ja pohdintoihin meni yhteensä 40 minuuttia. 

Juoksin niin rauhallisesti kuin osasin. 14 km kohdalla kävin ostamassa Alepasta jäätelön. Lisäksi söin kolme vauhtikarkkia. Rauhallinen 21,1 km juoksu aikaan 2h 22min. Keskisyke oli 115.
 
Uintia lukuunottamatta ei oikein kulkenut. Tämä oli elämäni seitsemäs puolimatka ja varmasti kaikkien aikojen hitain ja tuskaisin sellainen. Yhteensä aikaa meni vaihtoineen ja taukoineen melkein kahdeksan tuntia.
Seuraa minua Instagramissa