Tiedätkö, mikä on Suomen yleisin lintu? Se ei ole talitiainen eikä varis. Se on broileri. Ja samalla ehkä yhteiskuntamme vaietuin eläin. Suomessa tapetaan vuosittain noin 82 miljoonaa broileria. Kyse ei ole yksittäisistä linnuista vaan teollisesti jalostetuista, tuntevista ja kokevista eläimistä, jotka on kasvatettu kasvamaan liian nopeasti ja kuolemaan nuorina. Silti broileri nähdään useimmiten raaka-aineena, ei eläimenä. Animalian Broileribarometri kertoo, että eettisyys on suomalaisille tärkeää. Ainakin silloin, kun siitä puhutaan. Lähes … Lue lisää
Osallistuin Orklan Sustainable Life Barometrin julkistustilaisuuteen. Tutkimuksessa kysyttiin 7000 ihmisen näkemyksiä vastuullisesta kuluttamisesta seitsemässä eri maassa. Suomesta vastaajia oli 1000.
Tutkimusta esitellyt Eirik Ekrann nosti esiin viisi havaintoa, jotka yhdessä piirtävät varsin tutun mutta silti hämmentävän kuvan.
Suomalaiset ovat huolissaan ilmastonmuutoksesta ja vastuullisuudesta, mutta huoli ei ole kasvanut vuoden 2019 jälkeen. Ihmiset haluavat tehdä vastuullisia tekoja, kunhan ne ovat pieniä ja vaivattomia. Ruokahävikin vähentäminen ja jätteiden lajittelu kyllä kiinnostavat, mutta lentämisen tai lihansyönnin vähentäminen selvästi vähemmän.
Ylellä oli juttu lentopalloilija Mikko Eskosta, joka pystyy pelaamaan huipputasolla vielä 47-vuotiaana. Jutun yhteydessä esiteltiin myös hänen treeniviikkonsa.
Aloin laskea määriä.
Viikon aikana treeniä kertyi noin 9 tuntia:
-lajiharjoittelua noin 5,5 tuntia (sisältäen yhden pelin, noin 2 tuntia) -muuta harjoittelua noin 3,5 tuntia -yksi selkeä lepopäivä
Kokonaisuus on yllättävän maltillinen. Ainakin jos mielikuva huippu-urheilijasta on loputon treenaaminen.
Myönnän, että ensimmäinen reaktioni oli: onpa vähän.
Kun vertasin tätä omaan arkeeni, kontrasti oli kiinnostava. Treenaan triathlonia puhtaasti omaksi ilokseni ja hyvinvoinnin vuoksi. Tavoitteenani pysyä terveenä ja jaksaa tehdä työtä ilmaston ja luonnon puolesta niin hyvin kuin pystyn.
Tapasin tällä viikolla henkilön, joka harmitteli lentokoneessa tarjottua epäeettistä broileriannosta. Hän valitti, ettei saanut kasvisruokaa ja että annoksen myötä syntyi turhaa ruokahävikkiä ja muovijätettä. Lentämisen ilmastovaikutuksista hän ei maininnut mitään.
Monia tämä epäjohdonmukaisuus voisi naurattaa. Minua se ei naurattanut.
Ajattelin pikemminkin, että on arvokasta, että keskeneräisenäkin uskaltaa huomata ja sanoittaa epäkohtia. Sillä sitähän kestävässä elämässä usein on kyse. Olemme kaikki keskeneräisiä, ja moni meistä pysyvästi.
Kuuntelin hiljattain tilaisuuden Apatiasta aktivismiin – Syödään niin ettei satu. Tilaisuuden alussa Anna Kontula puhui siitä, miten vaikeaa on perustella eläinten syömistä, jos emme hyväksy ajatusta ihmisten tai vauvojen syömisestä. Ero ihmisen ja muiden eläinten välillä on lopulta yllättävän pieni. Ainakin kyvyssä tuntea, kokea ja kärsiä.
Ajatus ei ollut minulle uusi, mutta se muistutti eläinoikeusajattelun ja ympäristöajattelun eroista.
Eläinoikeusajattelussa ei ole lopulta kyse populaatioista tai ekosysteemeistä, vaan yksilöistä. Tuntevista ja kokevista olennoista, joilla on omat oikeutensa. Ihminen on osa luontoa, ei sen ulkopuolella.
Oma havahtumiseni eläinten oikeuksiin ei tapahtunut yhdessä hetkessä.
Ensimmäinen muistikuva on 9. luokalta vuodelta 1989. Koulun seinällä oli Animalian juliste: “Minä en voi elää ilman turkkia… Sinä voit!” Se pysäytti. Tosin vain hetkeksi. Arki jatkui ennallaan.
Kaksoiskäyttöteknologiasta puhutaan paljon turvallisuuspoliittisessa keskustelussa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että yritysten toivotaan kehittävän teknologiaa, jota voidaan käyttää niin aseteollisuudessa kuin siviilikäytössäkin. Klassisia esimerkkejä ovat droonit, kemialliset aineet sekä salaus- ja sensoriteknologia.
Voisiko kaksoiskäyttöteknologian ajatusta soveltaa kestävyysajatteluun? Mieleeni tulee ainakin kaksi näkökulmaa.
Third Rockin toimitusjohtaja viides kokonainen vuosi. Yritysvastuuregulaation lässähdyksestä huolimatta varsin kelvollista ja toivottavasti vaikuttavaa tekemistä noin 100 eri yrityksen tai organisaation kanssa. Saatiin pidettyä toiminta edellisen vuoden tasolla ja työhyvinvointi korkealla. Lyhennetty työviikko täydellä palkalla sai mukavasti huomiota ja herätti paljon kiinnostusta. Lisäksi toteutettiin kotijoukkokysely eli hyvinvointikysely työntekijöiden läheisille ja pyrittiin elämäntilanneystävällisyyteen.
”Tehtävänä on rakastaa enemmän elämää kuin sen tarkoitusta.” Näin minulle vastaa ystäväni Dostojevskiä mukaillen, kun istumme hänen kanssaan syntymäpäivälounaalle.
Täytin vuosi sitten 50 vuotta. Pohtiessani elämän rajallisuutta kirjassani 101 onnen päivää huomasin, että en ollut viettänyt tarpeeksi aikaa läheisten ystävieni kanssa. Syntymäpäiväjuhlien järjestämisen sijaan päätin, että käyn vuoden aikana lounaalla 50 ihmisen kanssa ja keskustelen elämän tarkoituksesta. Nyt vuosi ja 50 lounasta on takana.
Mikä sitten on elämän tarkoitus?
Opin näistä 50 keskustelusta paljon. Paljon enemmän kuin mitä tähän tekstiin pystyn tiivistämään. Muutamia hajanaisia huomioita haluan kuitenkin kirjoittaa vaikka kyse onkin tässä kohtaa pelkästä tajunnanvirrasta.
Ensinnäkin elämän tarkoituksia on yhtä paljon kuin ihmisiäkin. Ihmisen eri elämänvaiheilla on oma tarkoituksensa. Lapsena ja nuorena tarkoituksena on löytää oma paikka maailmassa. Aikuisuudessa eletään ehkä enemmän muita varten ja kannetaan vastuuta. Vanhuudessa tarvitaan hoivaa ja tarkoitus ei voi tulla enää tekemisestä. Elämä näyttää ja tuntuu elämän eri kaaren kohdissa erilaiselta.
Mittaisin oman kehon kuormitusta, palautumista ja unta kesän aikana yhteensä viisi kertaa Firsbeatillä. Käytännössä siis pidin sykettä ja sykevälivaihtelua mittaavia antureita kehossa kiinni viitenä eri ajankohtana kolmen vuorokauden ajan. Tänään reilun kolmen kuukauden jakso päättyi, ja oli aika käydä läpi tuloksia. Ensimmäisen mittauksen tein kesäkuussa keskellä tiukkaa työrupeamaa. Tulokset olivat erinomaiset eli tarkemmin 85/100. Opin tästä sen, että aamut, lounaat ja ilta-aika kotona ovat stressaavaa ja toimistolla työskentely palauttavaa aikaa. … Lue lisää
Huomaan, että viime aikoina monilla työnantajilla on kasvanut halua saada työntekijät takaisin toimistoille. Monet ovat pyrkineet uudistamaan toimistoja tai ottaneet käyttöön erilaisia enemmän vai vähemmän sitovia suosituksia tehdä töitä toimistolla vähintään tietty määrä päiviä tai tietty prosentti työajasta.
Itse havahduin asiaan kunnolla kun huomasin kesäkuussa sattumalta osana Firstbeat-mittausta, että työskentely toimistolla tuntui olevan keholleni palauttavampaa ja vähemmän stressaavaa kuin kotona. Tähän on itselläni luonnollinen syy. Kotona huomiosta kilpailee moni muukin asia, kuten kotityöt, harrastukset ja vapaaehtoistyö, liikunta ja lasten asiat. Toimistolla voi keskittyä itse asiaan ja kollegoihin.
Kesän jälkeen päätin kokeilla miltä tuntuisi siirtyä etätöistä takaisin toimistolle. Vuosikausia olen työskennellyt siten, että olen käynyt toimistolla ehkä keskimäärin kerran parissa viikossa. Olemmehan rakentaneet koko Third Rockin työskentelykulttuurin paikkariippumattomaksi keskellä koronan etätyövuosia. Nyt kesäloman jälkeen olen käynyt toimistolla käytännössä joka ikinen työpäivä. Takana uutta käytäntöä on tätä kirjoittaessa kuusi viikkoa.
Vietin eilen 12-vuotiaan syntymäpäivää ”kyllä-päivän” hengessä. Käytännössä vanhemman (eli minun) piti vastata lapsen kaikkiin kysymyksiin aina kyllä!
Miten päivä sitten sujui. Hämmästyttävän arkisesti.
Aamulla synttärisankari herätettiin klo 7.00 onnittelulaululla ja tuomalla herkkuja sänkyyn. Aamupäivällä lapsi halusi ottaa rennosti ja pelailla serkkunsa kanssa puhelimella. Itse kävin juoksemassa.
Lounaaksi toiveena oli pyöräily Pasilan Triplaan ja Luckiefuniin syömään. Ruokailun jälkeen hengailimme hiukan Triplassa ja kävimme ostamassa lapselle pienen pussukan ja yhden suklaapatukan. Tämän jälkeen kävimme tutustumassa pyörillä Keski-Pasilan uusiin rakennuksiin ja palasimme kotiin.
Myöhemmin iltapäivällä oltiin kotona. Lapsi halusi syödä nuudeleita soijarouheella. Välipalan jälkeen pyöräilimme lähimetsään (kalliometsä, tietäjät tietää), jossa lapsi on viettänyt paljon aikaa päiväkotiaikoina. Kiipeilimme puissa (tai siis lapsi kiipeili ja itse ihastelin/kauhistelin ja pidätin hengitystä). Käpylän/Kumpulan lähimetsistä pyöräilimme lähiravintolaan ja lapsen toiveesta ostimme kotiin vietäväksi massaman curryn tofulla.
Illalla tehtiin vielä popcorneja ja käytiin ostamassa lähikaupasta jäätelöä ja limsaa sekä katsottiin yhdessä Cancel-elokuva. Tämän jälkeen iltatoimet ja nukkumaan.
Lasten toiveet ovat lopulta aika arkisia ja saavutettavia.
Toivottavasti yhä useampi muistaisi, että tämä pieni, hauras ja sininen piste keskellä pimeää tyhjyyttä on ainoa kotimme. Erimielisyydet näyttävät tästä perspektiivistä tuskaisen turhilta. Olisipa meillä taitoa nähdä toisemme tällä samalla lempeydellä ja ymmärryksellä myös täällä alhaalla. Meillä on vain toisemme ja tämä yksi, korvaamaton planeetta, jolla matkustamme läpi äärettömyyden. 💚🌍
Olen pitänyt ovessani “Ei mainoksia, kiitos” -tarraa vuosikymmeniä. Se on ollut itsestäänselvyys. Pieni arkinen valinta, jolla estää turhan paperin kertymisen eteiseen ja ehkä myös turhien tarpeiden syntymisen.
Maaliskuussa päätin kokeilla, miltä maailma näyttää ilman sitä. Mitä ihmisten postilaatikoihin nykyään oikeasti jaetaan? Onko tilanne sama kuin ennen?
Irrotin tarran ja valmistauduin siihen, että eteinen täyttyy viikon aikana tarjouslehdistä, pizzamainoksista ja satunnaisista katalogeista. Olin valmis laittamaan tarran takaisin heti, jos määrä karkaisi käsistä.
Kolme viikkoa myöhemmin tilanne on tämä: ei yhtäkään mainosta. Ei ainoatakaan.
Pieni kokeilu, mutta yllättävän suuri lopputulos. Onko tässä käynyt niin, että paperinen suoramainonta on kadonnut? Ainakin omasta arjestani. Ilman, että olen varsinaisesti huomannut sitä. Vai onko kyse siitä, että mainostenjakajat ohittavat oveni lihasmuistilla. Tuleeko kenellekään muulle vielä paperimainoksia?
Mainonta ei tietenkään ole hävinnyt. Se on vain siirtynyt muualle. Sähköpostiin, sosiaaliseen mediaan, hakutuloksiin ja verkkokauppoihin. Fyysisestä tilasta näkymättömämpään, personoidumpaan ja jatkuvampaan muotoon. En enää kanna mainoksia roskikseen. Ne seuraavat minua taskussa.
Paperinen mainos on helppo tunnistaa. Se on konkreettinen, rajallinen ja usein helppo jättää huomiotta. Digitaalinen mainonta toimii toisin. Se sulautuu sisältöön ja mukautuu käyttäytymiseen. Se ei tule kotiin yhtenä nippuna kerran viikossa, vaan pieninä annoksina pitkin päivää.
Siksi sitä on vaikeampi huomata ja ehkä myös vaikeampi vastustaa. “Ei mainoksia, kiitos” -tarra toimi ennen rajana. Nyt vastaavaa rajaa on vaikeampi piirtää. Milloin saan itse päättää, mitä mainontaa minulle näytetään?
Olisiko mahdollista, että digitaaliseen ympäristöön syntyisi yhtä selkeä ja yksinkertainen tapa kieltäytyä? Yksi valinta, joka oikeasti toimii. Koska tällä hetkellä näyttää siltä, että mainokset eivät ole kadonneet. Ne ovat vain muuttuneet näkymättömämmiksi tai oikeastaan niin jatkuvaksi osaksi uutis- ja somevirtaa, että emme edes huomaa niitä tietoisesti.
Anna Abreun keikalla oli tänään mahdollista bailata kaksi tuntia ilman liharuokavaliota esiintyvän taiteilijan toiveesta. Niin upeaa Anna @iamabreu ! Vastaavaa Suomessa ei ole varmaan ennen nähty.
Valitettavasti Veikkaus Areenan ravintolapalvelut onnistuivat kuitenkin tuottamaan pettymyksen. Kyllähän tarjolla oli vegaanihampurilaista, ranskalaisia sekä erilaisia herkkuja ja juomia, mutta suuri osa ruokatarjoiluista ei ollut täysin kasvispohjaisia vaan niissä oli mukana jotain eläinperäistä. Montako vegaanista pizzaa näet tuossa viimeisessä kuvassa? Ei onneksi kuitenkaan lihaa.
Pisteet asenteesta upealle artistille ja miinukset areenan ruokatarjonnasta vastaaville.
Tiettävästi kukaan ei lihan puutteen takia kuollut tai joutunut sairaalaan.
Pilko sipulia ja laita kylmään hanaveteen. Juo hitaasti nautiskellen. Tarvittaessa voit antaa sipuliveden olla hetken jääkaapissa.
Sipulivesi antaa kivan terveysboostin! Se on vanhan kansan perinne, jota itsekin nautin usein lapsena. Mahdollisia hyötyjä ovat antioksidantit, vastustuskyvyn paraneminen, ruansulatuksen tuki ja antibakteerinen vaikutus.
Sipulivesi ei luonnollisesti puhdista kehoa myrkyistä, polta rasvaa tai korvaa lääkitystä tai monipuolista ruokavaliota.
Jes! Vegemesuilta löytyi ihan mielettömän helppo lasagneresepti ja päätettiin heti kokeilla tehdä sitä 11-vuotiaan kanssa, joka teki kokkailustamme myös tämän videon.
Salaisuus tässä se, että valkokastike tehdään tofusta, hummuksesta ja kaurakermasta. Toimii todella hyvin!
Huh. Olen tehnyt seitsemän minuutin lihaskuntotreenin nyt joka ikinen aamu yhteensä 1050 kertaa peräkkäin.
Tammikuun alussa vuonna 2020 aloitin tekemään seitsemän minuutin lihaskuntotreeniä joka aamu. Tätä aiemmin olin tehnyt jumpan tyypillisesti muutaman kerran viikossa.
Ehdin tuolloin tehdä lihaskuntotreenin joka aamu yhteensä 1022 päivää putkeen kunnes 19.10.2022 olin kuumeessa (38,5) ja jumppa jäi tekemättä.
Tämän jälkeen olen taas jatkanut treenin tekemistä automaattisesti ja säännöllisesti. Vasta nyt havahduin miettimään ja laskemaan kuinka monta päivää on kertynyt sitten lokakuun 2022. Huomasin, että päivittäinen putki onkin jo venynyt uuteen ennätykseen.
Treeniä on tehty kodin lisäksi mm yöjunan hytissä, hotellihuoneissa, ystävien ja sukulaisten luona sekä mökkien pihoilla ja laitureilla. Pääsääntöisesti treeni on tehty kotona olohuoneessa, kuten tänään. Myös niinä päivinä kun olen juossut puolimaratonin, maratonin tai suorittanut täydenmatkan triathlonin tai meditoinut muuten koko päivän. Välillä energisenä ja välillä vähän väsyneenä.
Yhdistävä tekijä on se, että treeni on tehty aina joka aamu ja olen siitä erittäin tyytyväinen. Sillä saan aina pienen aktivoinnin, lisäbuustin ja energiaa päivään. Onni on myös se, että matkalle ei ole sattunut vakavia sairastumisia tai loukkaantumisia. Muutenhan tämä ei olisi ollut mahdollista.
Vuosien myötä tästä treenistä on tullut automaattinen tapa. Sellainen rutiini, jossa aika työskentelee puolestasi eikä sinua vastaan. Tarvitsisi nähdä erityistä vaivaa, jotta osaisin enää jättää treenin tekemättä. Pienellä investoinnilla voi tehdä ajan kanssa suuria asioita.
Ranskan ympäriajon videopätkiä katsellessa huomasin, että ammattipyöräilijä Tadej Pogacarilla oli pyörässä aina Hulk-tarra antamassa tsemppiä polkemiseen.
Sain itsekin omaan pyörään nyt lapselta Leo-leijona-tarran. Saa nähdä nousevatko keskinopeudet.
