Omatoiminen Triathlonin täysmatka eli Ironman 

Se oli kaukainen haave. Täysmatkan triathlonin (3,8 km uinti, 180 km pyöräily ja 42,2 km juoksu) eli Ironman suorittaminen tuntui täysin tavoittamattomalta. 

Olin kyllä käynyt toisinaan uimassa muutaman kilometrin, pyöräillyt pitkiä matkoja ja juossut maratoneja sekä tehnyt yhden puolimatkan, mutta Ironman eli kaikki nuo peräkkäin tuntui utooppiselta ja täysin saavuttamattomalta. 

Sitten löysin syksyllä 2022 Helsinki Triathlon seuran ja hurahdin harjoitteluun. Huomasin, että nautin harjoittelusta suunnattomasti, mutta kilpailu tai tapahtumat eivät kiinnostaneet. Viime kesänä vastoin omia odotuksia tein ensimmäisen täysmatkani (omatoimisesti) juuri alle 50-vuotiaana. 

Tavoitteiden saavuttaminen luo helposti uusia tavoitteita. Odotushorisontti uhkaa karata kauemmaksi. 

Päässäni syntyi ajatus, että olisi kiva olla tehtynä ironman alle viiskymppisenä ja sen lisäksi myös yli viisikymppisenä. Viimeisen vuoden ajan olen harjoitellut vähän kevyemmin, mutta riittävästi ja peruskunto on aika hyvä vuosien harjoittelun myötä. Kesäloman ensimmäisenä päivänä olin taas viime vuoden tapaan uimassa, pyöräillemässä ja juoksemassa. 

Ja se oli siinä! Toinen Käpylä-ironman tehtynä, nyt yli viisikymppisenä. Vaikka harjoittelu itsessään on parasta niin kyllähän tästäkin tulee hyvä olo! Tästä oli hyvä aloittaa loma. 

Miltä homma tuntui? 

Uinti kulki odotetusti hyvin (koska sitä olen tehnyt keväällä enemmän), pyöräily oli tahmeaa (vaikka arkiajokilsoja tulee paljon) ja juoksu kulki yllättäen kaikkein parhaiten (vaikka olin juossut kuluneena vuonna minimalistisen vähän, keskimäärin vain noin 15 km viikossa). 

Tarkemmat ajat:

-Uinti: 3800 m, 1h 22min (2:10/100m), keskisyke 130

-Pyöräily: 180,15 km, 7h 22min 33s (24,46 km/h), keskisyke 120

-Juoksu: 42,22 km, 4h 43min 1s (6:42/km), keskisyke 120

Yhteensä 13 h 20 min 54 s, keskisyke 121 (nettoaika ilman vaihtoja ja taukoja). Aika parani vuoden takaisesta peräti 33 minuuttia vaikka harjoittelin selvästi kevyemmin. Uinnin aika parani noin 5 minuutilla (5:06), pyöräilyn aika noin 12 minuutilla (12:16) ja juoksu peräti 16 minuutilla (15:59).

Näin pitkä suoritus kuluttaa myös aika paljon energiaa. Mitä söin/tankkasin suorituksen aikana?

Tässä lista ja arvio kaloreista:

-banaani, 100 kcal

-nuudeleita soijarouheella, 400 kcal

-4 x vauhtikarkki, 168 kcal

-6 x ruispalaleipää, 438 kcal

-6 x margariini leivän päälle, 210 kcal

-6 x kasvisleikkele leivän päälle, 220 kcal

-pastaa soijarouheella, 600 kcal

-8 dl smoothieta, 720 kcal

-4 dl appelsiinimehua, 180 kcal

-4 x Mariannekarkki, 80 kcal

-suklaajäätelötötterö, 200 kcal

-energiajuomaa 2,25 l, 600 kcal

-nesteyttävä elektrolyyttijuoma 3 l, 21 kcal

-vesi 2 dl, 0 kcal

Yhteensä 3937 kcal, josta nestettä 5,45 litraa + 8 dl smoothieta. 

Lämpötila oli ideaali (noin 20 astetta) kun vuosi sitten oli hellepäivä (yli 30 astetta) ja nestettä kului silloin peräti 9 litraa. 

Huoltopisteenä toimi käytännössä koti. Pyörän mukana, triathlonasussa ja vyölaukussa kulki osa eväistä. Lisäksi kävin juoksun yhteydessä Mustikkamaalla moikkaamassa aftereita viettämässä olleita työkavereita ja join appelsiinimehua. Lisäksi pysähdyin Vanhankaupunginkoskelle jäätelölle. Uinnin tein Kumpulan maauimalassa, pyöräilyn kaupunkiajona mm. Malmin lentokentällä ja Raide-Jokerin varrella sekä Kruunuvuorenrannassa. Juoksu kulki Käpylästä Hakaniemeen, Kalasatamaan, Mustikkamaalle ja Vanhankaupunginlahden ympäri sekä Käpylän ja Oulunkylän seudulla.

Kulutus suorituksen aikana: 

-uinti 903 kcal

-pyöräily 3725 kcal

-juoksu 2750 kcal

Yhteensä: 7378 kcal

Koko päivän aikainen kulutukseni oli Ouran mukaan 11 834 kcal, joista ”aktiivisia” kaloreita oli 9654 kcal.

Miten palauduin triathlonista?

Mielenkiinnosta laitoin heti suorituksen jälkeisenä aamuna Firstbeatin anturit kiinni, jotta näin miten palautuminen lähtee käyntiin. Lisäksi seurailin Ouran ja urheilukellon (Garmin 965) dataa. 

Ja kyllähän se keho tuossa todella koville ja aikamoiseen stressitilaan joutui, vaikka tein suorituksen tietoisesti kevyesti ja kokonaisuudessaan peruskuntoalueella. 

Seuraavana päivänä tein venyttelyt ja 7 minuutin lihaskuntotreenin, osallistuin yhteen tunnin kokoukseen ja tein hiukan työhommia sekä söin ja kävin pienellä kävelyllä. Suurimman osan päivää makasin kuitenkin sängyllä, surffasin netissä ja katsoin elokuvan. 

Superkevyestä päivästä huolimatta keho oli todella kovassa stressitilassa ja palutuminen lähti käyntiin vasta illalla vuorokausi suorituksen jälkeen. Ja seuraavankin yön palautuminen oli vielä puolittaista normaaliin yöhön verrattuna. 

Entä millaisia tuntemuksia kehossa triathlonin jälkeen on ilmennyt. Tässä joitain havaintoja. 

Välittömästi triathlonin jälkeen:

-etova olo eikä ruoka maistunut vaikka energiavajetta oli huomattavasti

-niska oli jumissa

-hiukan huimausta ja näön hyvin lievää sumenemista. 

-sain nukuttua yöllä vain 4 h 35 min.

Seuraavana päivänä:

-kyynärtaipeet olivat kipeät ja käsien suoristaminen sattui (mistä ihmeestä tämä tuli?)

-pää ja niska olivat lievästi kipeät

-etureidet olivat kipeät ja portaiden kävely alaspäin oli tuskallista

-vasemman jalan akillesjänne sattui portaita alas kävellessä 

-oikean jalan etuvarpaan kynsi oli kipeä

-leposyke oli ensimmäisenä aamuna noin 10 lyöntiä normaalia korkeammalla

Toisena päivänä:

-leposyke oli palautunut normaaliksi, mutta kehon lämpötila oli 0,4 astetta normaalia korkeammalla. 

-etureidet, vasemman jalan akillesjänne ja oikean jalan etuvarpaan kynsi olivat edelleen arkoja. 

-aamuvenyttelyt ja 7 minuutin lihaskuntotreeni tuntui jo melkein normaalilta

-pyöräilin kevyesti noin 12 km ja osallistuin Helsingissä Pride-marssiin ja tapahtumaan lapsen ja ystävien kanssa. Jalat ja keho olivat väsyneitä, mutta normaali aktiivisuus ja arki sujui ilman suurempia ponnisteluita.

Garminin urheilukellon mukaan kehon energiatilanne (body battery) oli suorituksen jälkeen seuraavana aamuna vain 17/100 ja harjoitteluvalmius oli 1/100. Toisena aamuna Body battery oli jo 88/100, mutta harjoitteluvalmius edelleen heikko. 

Vielä kolmantenakin iltana oli vaikea saada unta ja nukuin vain 4 h 57 min. Kolmantena aamuna/päivänä olo tuntui jo kuitenkin energiseltä tai ainakin  normaalilta ja sellaiselta, että ihan hyvin voisi lähteä treenaamaan. Tämän myötä kävin uimassa.  

Triathlonin jälkeisellä viikolla kävin kerran uimassa, pari kertaa juoksemassa ja pyöräilin lyhyitä arkimatkoja melkein päivittäin (kuitenkin sen verran, että matkaa kertyi yhteensä 207 km). Yhtään kovaa treeniä en tehnyt. 

Täytyy todeta, että palautuminen on oikeastaan aika mahtavaa! Tässä tuntee sen miten oma keho muuttuu ensin aiempaan verrattuna  hyvin raihnaisesta ja osatoimintakykyisestä taas takaisin tunti tunnilta ja päivä päivältä kykenevämmäksi ja parempivointiseksi. Hyvä muistutus siitä, miten iso rooli fyysisellä suorituskyvyllä on omaan jaksamiseen, toimintakykyyn ja mielen hyvinvointiin. 

Iso kiitos valmentaja Kirsi Päiväniemelle ja kaikille muille Helsinki Triathlon Seuran valmentajille unelmien mahdollistamisesta. Kiitos myös kaikille kanssatreenaajille sekä kovasti tsemppiä tuleviin harjoituksiin ja koitoksiin. Vaikka suurimmalla osalla tästä alkaa juuri kaikkein kovin kisakausi, tykkään itse siitä, että voin ajoittaa vuoden ”tärkeimmän” tai kovimman suorituksen juuri kesäloman alkuun ja sitten lomalla voi ottaa rennosti ilman treeniohjelmaa. 

Hyvää kesää kaikille! Mutta mitä seuraavaksi?

Täällä lyhyt kirjoitus vuoden takaisesta omatoimitriathlonista.

Oli kyllä tänään mainiot bileet. Musiikista vastasi linnut, visuaalisista ilmeestä auringonlasku, kuumasta menosta sauna ja viilennyksestä meri. Miten siellä?
Miten vastuullisuudesta puhutaan ja onko sillä väliä?

Se, miten puhumme kestävyydestä, ei ole vain viestintää. Se on myös tapa määritellä, mikä on normaalia.

Erilaisissa sanonnoissa kyse on tietysti pienistä nyansseista ja monien mielestä täysin merkityksettömistä asioista. Samaan aikaan on kuitenkin kuvaavaa, että myös kestävyyskysymyksiin keskittyvät fiksut ja tietoiset ihmiset eivät ole immuuneja sille, että jossain syvällä sisimmässämme tai ainakin kielessä pidämme edelleen normaalina sitä, että ihmiset ajavat fossiiliautolla, sudet ovat ihmiselle vaarallisia, öljyllä rikastutaan, naisen arvon määrittää hänen naimattomuutensa tai kasvispohjainen ruoka on jotain marginaalista vaihtoehtoa.

En usko, että maailma muuttuu kestävämmäksi pelkällä puheella, mutta yksi mittari sille, miten kestävässä kulttuurissa elämme, on se, mitä asioita pidämme normaalina ja millä metaforilla haluamme omaa tärkeää viestiämme alleviivata.

Olisi kiinnostavaa kuulla, mitä kaikkia muita hyviä tai vähemmän onnistuneita esimerkkejä vastuullisuus- ja kestävyyskeskustelussa esiintyy.

Kirjoitin tästä Substackiin. Linkki biossa.
Ylikulutus on aikamme virtahepo olohuoneessa. Me kaikki näemme sen, mutta harva uskaltaa kysyä ääneen: voimmeko todella ratkaista kestävyyskriisin puuttumatta itse kulutuksen määrään?

Usein keskustelu väistetään tarjoamalla ratkaisuksi teknologiaa tai siirtymää palvelutalouteen eli ekotehostamista tai niin sanottua ”aineetonta kulutusta”. Mutta tässä piilee vaarallinen ajatusharha. Todellisuudessa täysin aineetonta kulutusta ei ole olemassa. Jokainen digitaalinen palvelu, jokainen metsämeditaatioon hankittu varuste ja jokainen bitti vaatii fyysistä tilaa, materiaalia ja ennen kaikkea energiaa.

Otetaan esimerkiksi energiankulutus. Teollistumisesta lähtien energiankäyttömme on kasvanut noin 2 prosentin vuosivauhdilla. Se kuulostaa maltilliselta, mutta eksponentiaalinen kasvu on petollista.

Jos jatkamme samalla uralla, kulutamme noin 450 vuoden kuluttua enemmän energiaa kuin mitä koko maapallo vastaanottaa auringosta. Tässä vaiheessa emme törmää vain raaka-aineiden loppumiseen, vaan termodynamiikan seinään.

Yksilön eliniän näkökulmasta 450 vuotta voi tuntua ylettömän pitkältä ajalta ja energiankulutuksen kasvu triviaalilta kysymykseltä. Tässä piilee kuitenkin polkuriippuvuuden vaara. Jos rakennamme koko sivilisaatiomme perustukset fysiikan vastaiselle oletukselle, emme pysty kohta enää muuttamaan suuntaa.

Ihmislaji on tallustellut tällä planeetalla vasta noin 300 000 vuotta. Olemme planeetan historiassa tuore tulokas. Vertailun vuoksi:

- Lehtimuurahaiset ovat harjoittaneet menestyksekästä maanviljelyä noin 50 miljoonaa vuotta.
- Dinosaurukset hallitsivat maapalloa 180 miljoonaa vuotta.
- Karhukaiset ovat selvinneet viidestä joukkosukupuutosta 530 miljoonan vuoden ajan.

Nämä lajit ovat osoittaneet, että pitkäaikainen kestävyys ei löydy eksponentiaalisesta kasvusta, vaan sopeutumisesta ja tasapainosta. Olemmeko me todella ”viisain” laji, jos olemme ajamassa päin seinää jo muutaman tuhannen vuoden jälkeen, kun muut ovat pärjänneet kymmeniä tai satoja miljoonia vuosia?

Fysiikan lakien edessä mielipiteillä ei ole merkitystä. Rajallisella planeetalla loputon kasvu on sula mahdottomuus. Meidän on uskallettava sanoa se ääneen. Vähemmän on yksinkertaisesti vähemmän.
Mitä jos puhuisimme ekosysteemipalveluiden sijaan ekosysteemivastavuoroisuudesta? Niin kauan kuin puhumme luonnosta palveluntuottajana, kohtelemme helposti sitä myös sellaisena. Voisimmeko lopettaa ajattelemasta, että luonto on täällä meitä varten ja alkaa kysyä mitä me olemme täällä tekemässä luonnon hyväksi?
Pyöräily Kruunuvuorensillalla!
Viikonlopun suunnitelma Vierumäellä: Urheile. Syö. Nuku. Toista.
Lisää kauneutta. Jotta muistaisimme mikä on kaikkein tärkeintä ja osaisimme toimia oikein oikeiden asioiden puolesta 💚🌍

Kuva: Nasa.
Mitä tapahtuu kun lapselle ei sanota lainkaan ei? 

Vietin eilen 12-vuotiaan syntymäpäivää ”kyllä-päivän” hengessä. Käytännössä vanhemman (eli minun) piti vastata lapsen kaikkiin kysymyksiin aina kyllä! 

Miten päivä sitten sujui. Hämmästyttävän arkisesti. 

Aamulla synttärisankari herätettiin klo 7.00 onnittelulaululla ja tuomalla herkkuja sänkyyn. Aamupäivällä lapsi halusi ottaa rennosti ja pelailla serkkunsa kanssa puhelimella. Itse kävin juoksemassa. 

Lounaaksi toiveena oli pyöräily Pasilan Triplaan ja Luckiefuniin syömään. Ruokailun jälkeen hengailimme hiukan Triplassa ja kävimme ostamassa lapselle pienen pussukan ja yhden suklaapatukan. Tämän jälkeen kävimme tutustumassa pyörillä Keski-Pasilan uusiin rakennuksiin ja palasimme kotiin.

Myöhemmin iltapäivällä oltiin kotona. Lapsi halusi syödä nuudeleita soijarouheella. Välipalan jälkeen pyöräilimme lähimetsään (kalliometsä, tietäjät tietää), jossa lapsi on viettänyt paljon aikaa päiväkotiaikoina. Kiipeilimme puissa (tai siis lapsi kiipeili ja itse ihastelin/kauhistelin ja pidätin hengitystä). Käpylän/Kumpulan lähimetsistä pyöräilimme lähiravintolaan ja lapsen toiveesta ostimme kotiin vietäväksi massaman curryn tofulla. 

Illalla tehtiin vielä popcorneja ja käytiin ostamassa lähikaupasta jäätelöä ja limsaa sekä katsottiin yhdessä Cancel-elokuva. Tämän jälkeen iltatoimet ja nukkumaan. 

Lasten toiveet ovat lopulta aika arkisia ja saavutettavia.
Missä kaikki mainokset ovat?

Olen pitänyt ovessani “Ei mainoksia, kiitos” -tarraa vuosikymmeniä. Se on ollut itsestäänselvyys. Pieni arkinen valinta, jolla estää turhan paperin kertymisen eteiseen ja ehkä myös turhien tarpeiden syntymisen.

Maaliskuussa päätin kokeilla, miltä maailma näyttää ilman sitä. Mitä ihmisten postilaatikoihin nykyään oikeasti jaetaan? Onko tilanne sama kuin ennen?

Irrotin tarran ja valmistauduin siihen, että eteinen täyttyy viikon aikana tarjouslehdistä, pizzamainoksista ja satunnaisista katalogeista. Olin valmis laittamaan tarran takaisin heti, jos määrä karkaisi käsistä.

Kolme viikkoa myöhemmin tilanne on tämä: ei yhtäkään mainosta. Ei ainoatakaan.

Pieni kokeilu, mutta yllättävän suuri lopputulos. Onko tässä käynyt niin, että paperinen suoramainonta on kadonnut? Ainakin omasta arjestani. Ilman, että olen varsinaisesti huomannut sitä. Vai onko kyse siitä, että mainostenjakajat ohittavat oveni lihasmuistilla. Tuleeko kenellekään muulle vielä paperimainoksia?

Mainonta ei tietenkään ole hävinnyt. Se on vain siirtynyt muualle. Sähköpostiin, sosiaaliseen mediaan, hakutuloksiin ja verkkokauppoihin. Fyysisestä tilasta näkymättömämpään, personoidumpaan ja jatkuvampaan muotoon. En enää kanna mainoksia roskikseen. Ne seuraavat minua taskussa.

Paperinen mainos on helppo tunnistaa. Se on konkreettinen, rajallinen ja usein helppo jättää huomiotta. Digitaalinen mainonta toimii toisin. Se sulautuu sisältöön ja mukautuu käyttäytymiseen. Se ei tule kotiin yhtenä nippuna kerran viikossa, vaan pieninä annoksina pitkin päivää.

Siksi sitä on vaikeampi huomata ja ehkä myös vaikeampi vastustaa. “Ei mainoksia, kiitos” -tarra toimi ennen rajana. Nyt vastaavaa rajaa on vaikeampi piirtää. Milloin saan itse päättää, mitä mainontaa minulle näytetään?

Olisiko mahdollista, että digitaaliseen ympäristöön syntyisi yhtä selkeä ja yksinkertainen tapa kieltäytyä? Yksi valinta, joka oikeasti toimii. Koska tällä hetkellä näyttää siltä, että mainokset eivät ole kadonneet. Ne ovat vain muuttuneet näkymättömämmiksi tai oikeastaan niin jatkuvaksi osaksi uutis- ja somevirtaa, että emme edes huomaa niitä tietoisesti.
Viikonlopun suunnitelma. Urheile. Syö. Nuku. Toista. @finntriathlon @vierumaki
Tiedättekö sen tunteen, kun haluat lähettää lohtua ja lämpimiä ajatuksia sun ystävälle, että kaikki kyllä järjestyy. Huomaat sopivasti ulkona oheisen julisteen, otat siitä kuvan ja laitat viestin. Sitten ihmettelet miksi se sun ystävä reagoi viestiin kakkaemojilla.
Uusi ruokatrendi on täällä. 

SIPULIVESI!

Pilko sipulia ja laita kylmään hanaveteen. Juo hitaasti nautiskellen. Tarvittaessa voit antaa sipuliveden olla hetken jääkaapissa. 

Sipulivesi antaa kivan terveysboostin! Se on vanhan kansan perinne, jota itsekin nautin usein lapsena. Mahdollisia hyötyjä ovat antioksidantit, vastustuskyvyn paraneminen, ruansulatuksen tuki ja antibakteerinen vaikutus. 

Sipulivesi ei luonnollisesti puhdista kehoa myrkyistä, polta rasvaa tai korvaa lääkitystä tai monipuolista ruokavaliota. 

Milloin tätä saa kaupoista tai ravintoloista? 😅
Seuraa minua Instagramissa