Pyöräilin aamulla ympäristöministeriöön kokoukseen Hollannin kestävän kehityksen arviointiprosessista. Kävimme läpi kokemuksiamme ja näkemyksiämme vertaisarvioinnista. En näe mitään syytä, että Suomi haluaisi itsestään vastaavaa arviota juuri tällä hetkellä. Asia saattaisi tulla ajankohtaiseksi esimerkiksi seuraavan kestävän kehityksen strategian päivitysprosessin yhteydessä. Asiaa kuitenkin käsitellään eri tahoilla vielä.
Tajusin vihdoin myös, mikä minua harmittaa Suomen kestävän kehityksen työssä. Ongelma ei ole niinkään kestävän kehityksen prosessi tai metodologinen pohja. On hienoa, että Suomessa kestävän kehityksen toimikuntaa vetää aina kulloinenkin pääministeri ja toimikunnassa on laaja edustus sekä hallituksen istuvista ministereistä että eri sidosryhmistä. Lisäksi on hyvä, että kestävän kehityksen toimikunnalla on eri ministeriöiden edustajista koostuva sihteeristö, joka vastaa käytännön koordinaatiosta. Ongelma on pikemminkin kestävän kehityksen politiikan ympärillä käytävä sisällöllinen keskustelu. Talous- ja kilpailukykypolitiikka määrittelee ympäristöongelmien ja luonnonvarojen sijaan kestävän kehityksen diskurssia Suomessa.
Hallitusneuvottelut ja ministeripörssi käy kuumana. Suurin jännityksen aihe omalta osaltani on tietysti se, kenestä tulee ympäristöministeri. Salkku on keskustalla. Itse asiassa on samalla sekä huolestuttavaa että mielenkiintoista, että kaikki luonnonvarojen käyttöön liittyvät ministeripaikat ovat keskustalla – ympäristöministeri, maa- ja metsätalousministeri sekä elinkeinoministeri. Ympäristöjärjestöjen tulee seuraavan neljän vuoden aikana sopeutua entistä tiukemmin keskustelemaan keskustavetoisten ministeriöiden kanssa eri luonnon- ja ympäristönsuojelukysymyksistä. Lisäksi keskustan ministerivärisuoralla olisi mahdollisuus viritellä laajempaankin luonnonvarasuperministeriötä. Mahdollisuutena tässä olisi luonnonvarojen kestävän käytön edistäminen ja maa- ja metsätalousministeriön uudistaminen. Pelkona on kuitenkin se, että ympäristöministeriön vastuualueita siirretään maa- ja metsätalousministeriölle sekä elinkeinoministeriölle.
Iltapäivällä olin luennoimassa Tampereella ympäristöpolitiikan kurssilla aiheesta ympäristöpolitiikan muotoutuminen ja ympäristöliikkeet. Kävin läpi aika pitkälle pro gradu -työni tuloksia (http://tutkielmat.uta.fi/tutkielma.phtml?id=16103). Keskustelu oli mielestäni antoisaa ja luennointi oli mukavaa! Toivottavasti opetustehtäviä siunaantuu jatkossa enemmänkin. Kurssin jälkeen istuimme teellä Sini Harkin ja Riitta Savikon kanssa.
Tampereelta suuntasin takaisin Helsinkiin ja Luonnonsuojeluliiton toimistolle Kotkankadulle. Ehdin juuri ja juuri Luonnonsuojelijalehden toimitusneuvoston kokouksen lopputunnelmiin keskustelemaan mahdollisesta tulevasta lehtiuudistuksesta. Kokouksen jälkeen jäimme keskustelemaan liiton viestintäpäällikkö Matti Niemisen kanssa mahdollisesta piirin ja liiton yhteistiedotteesta koskien hallitusneuvotteluiden tuloksia. Keskustelimme muutenkin liiton viestinnästä ja tiedottamisesta. Liiton tulisi mielestäni olla aktiivisesti ja salamannopeasti tiedottamassa silloin kun jotain merkittävää tapahtuu (esimerkiksi hallitusohjelmasta päästään sopuun). Ehkä olisi paikallaan ottaa käyttöön liitossa viikottaiset viestintäpalaverit, jossa pienellä porukalla suunniteltaisiin liiton tiedottamista tulevien viikojen aikana, ettei asioita aina tarvitsisi tehdä myöhässä tai viimetipassa.
Pyöräillessäni kotiin törmäsin vielä naapuriini ja Dodon puheenjohtaja Aleksi Neuvoseen, joka oli ulkoiluttamassa koiraansa. Vaihdoimme ajatuksia tulevasta hallitusohjelmasta ja uusista ministereistä. Illan päätteeksi valmistelin asioita seuraavana päivänä pidettävään Luonnonsuojeluliiton energia- ja ilmastovaliokunnan kokoukseen.
Saa nähdä miten uuden hallituksen kanssa käy. Lainatakseni erästä suurta ajattelijaa: ”Pahuus vallitsee. Sitä päin!”