Mitä sanoisit jos ehtisit lukea tai kuunnella sata kirjaa vuodessa? Olisiko mahdollista lukea tai kuunnella yksi kirja joka päivä?
Tänään 9.4.2020 tuli kuluneeksi tasan 100 päivää tätä vuotta ja vuosikymmentä. Samalla itselläni tuli täyteen 100 luettua tai kuunneltua kirjaa tänä vuonna. Tämä herätti pohtimaan kirjojen kulutustani ja siitä seuraavassa.
Olen siis lukenut tai kuunnellut tänä vuonna yhteensä 100 kirjaa. En olisi aiemmin uskonut, että pystyn joskus ahmimaan 100 kirjaa edes kokonaisen vuoden aikana. Äänikirjat ovat kuitenkin mullistaneet kirjojen kulutukseni. Vuonna 2019 luin tai kuuntelin yhteensä 140 kirjaa ja vuonna 2018 yhteensä 57 kirjaa.
Kuuntelen kirjat pääsääntöisesti 2-kertaisella nopeudella. Perheellämme on käytössä BookBeat-tilaus, josta maksamme 21,80 euroa kuukaudessa. Kirjavalikoima ei ole täydellinen, mutta riittävä ja paranee jatkuvasti. Mukaan itselläni näihin 100 kirjaan mahtuu muutamia paperikirjoja ja e-kirjoja.
Itseä tämä nykyinen kirjojen kulutustahti on samalla hiukan kaihistuttanut. Kannattaako kirjoja ylipäätään ahmia näin kovalla vauhdilla? Eikö kirjasta pidä nauttia kunnolla ja perusteellisesti, pysähtyä välillä pohdiskelemaan kirjan sisältöä? Ehkä kirjoittaa siitä vaikka arvostelu tai jäsentää muuten oppimaansa. Kovasta kirjojen kulutuksesta tulee jopa vähän huono, likainen ja täysi olo. Vähän kuin kertakäyttöesineistä tai roska- ja pikaruuasta. Tulee tunne, ettei arvosta kirjailijaa ja kirjan sisältöä tarpeeksi, kun pysähtyy arvokkaan teoksen äärelle niin lyhyeksi aikaa ennen kuin siirtyy jo seuraavaan.
Toisaalta. Äänikirjojen myötä olen kuunnellut romaaneja, klassikoita sekä höpsöä feelgood-kirjallisuutta enemmän kuin koskaan aiemmin. Olen tutustunut kirjailijoihin ja teoksiin, joihin en olisi koskaan muuten törmännyt tai joita minulla ei olisi ollut aiemmin aikaa lukea sivuakaan. Olen oppinut paljon, lisännyt yleissivistystä ja saanut uusia ideoita. Samalla olen myös jättänyt lukemattomia kirjoja kesken. Muutamia kirjoja taas olen kuunnellut useampaan kertaan.
Lisäksi olen alkanut pitää puolisolleni viikottaisia kirjakatsauksia, jossa kerron kuluneen viikon aikana lukemistani kirjoista ja suosittelen hänelle niitä, joita hänen kannattaisi lukea tai kuunnella.
Mistä olen löytänyt aikaa kirjojen kuuntelulle? Yksi kirja kestää sivumäärästä riippuen äänikirjana noin 4-20 tuntia, keskimäärin ehkä noin 6-10 tuntia. Kun kuuntelen kaksinkertaisella nopeudella, kuluu kuunteluun aikaa puolet tuosta. Kaksinkertaisella nopeudella kuuntelusta on myös se hyöty, että kirjaan tulee keskityttyä intensiivisemmin ja sisältö jää mieleen paremmin, kun ajatus ei lähde laukkaamaan muualle. Kun pari vuotta sitten aloin kuunnella äänikirjoja, oli hämmentävää miten nopeasti kaksinkertaiseen nopeuteen tottui eikä se nykyään tunnu lainkaan erikoiselta.
Aiemmin kuuntelin juostessa musiikkia, uutisia tai podcasteja. Nyt olen siirtynyt äänikirjoihin. Tämän lisäksi kuuntelen kirjoja esimerkiksi pyöräillessäni, kotitöitä tehdessä, kaupassa käydessä ja nukkumaan mennessä. Pienissä arjen väleissä ja odotusten yhteydessä en avaakaan enää uutisvirtaa tai sosiaalista mediaa, vaan kuuntelen kirjaa. Kun olen lasten kanssa pihalla tai leikkipuistossa ja lapset leikkivät keskenään tai kavereiden kanssa, en räplääkään enää niin usein puhelinta, vaan uppoudun äänikirjaan.
Kirjojen kuuntelun käytetty aika on ollut pois lähinnä siis musiikin ja ajankohtaisohjelmien kuuntelusta, uutisvirran tai sosiaalisen median seuraamisesta, elokuvien ja sarjojen katsomisesta tai vapaasta ajattelusta ja pohdinnasta. Enkä ole katunut. Tuntuu, että kirjassa kirjailija pystyy sanomaan muutamassa tunnissa paljon enemmän kuin mitä podcast-keskustelu, elokuva tai sarja pystyy vastaavassa ajassa antamaan. Ongelmana toki on, että hyvät kirjat saattavat esimerkiksi iltaisin viedä mukanaan ja vaikeuttaa nukkumista. Lisäksi huomaan, että kirjoitan esimerkiksi some-postauksia tai blogeja vähemmän, kun keskityn mielummin kirjojen kuunteluun.
Suosittelen kokeilemaan äänikirjoja. Omalta osaltani se on mullistanut kirjojen käytön viimeisen kahden vuoden aikana. En ole kaivannut kirjan fyysistä tuntumaa tai tuoksua. Pienet kuulokkeet ovat monin verroin käytännöllisempi käyttöliittymä kirjoille kuin se perinteinen paperiliittymä vaikka toki ymmärrän, että se on monille tärkeä siinä missä vaikka fyysinen sanomalehtikin.
Riskinä äänikirjoissa toki on, että niihin jää koukkuun. En pidä tätä kuitenkaan kovin haitallisena rutiinina tai tapana. Kunhan se ei vie ihan kokonaan mennessään.
Tässä vielä 10 viimeisintä kuuntelemaani kirjaa
-Juhana Torkki: Seneca – Elämän lyhyydestä
-Nora Robers: Ensimmäinen vuosi
-Sanna Kiiski: Tinder-päiväkirja
-Steven Kotler & Peter H. Diamandis: Bold
-James Clear: Pura rutiinit atomeiksi
-Tarja Kulho: Räkättimarketin kassa
-Maaret Kallio: Voimana toivo
-Timo Airaksinen: Jäähyväiset uskonnolle
-Katri Syvärinen: Löydä elämän taika
-Anne Frank: Päiväkirja
Ylläolevista suosittelen erityisesti James Clearin tapoihin keskittyvää kirjaa. Se osoittaa, miten pienet muutokset arjen rutiineissa onnistuvat ja muuttavat pitkässä juoksussa elämänkokoisia asioita. Jos taas kaipaat jotain ajankohtaista romaania ja toiveikasta dystopiaa keskelle koronaa, niin Nora Robertsin Ensimmäinen vuosi, joka kertoo siitä, miten kulkutauti tappaa huomattavan osan maailman väestöstä, ei voisi olla ajankohtaisempi.
Ja jos ei muuta luettavaa tai kuunneltavaa keksi, niin voin aina suositella omaa kirjaani eli syksyllä 2019 ilmestynyttä Ekoistin muistelmia (Into Kustannus). Mielelläni kuulen kirjastani myös palautetta.
Entä minkä kirjan sinä olet lukenut tai kuunnellut viimeksi? Mikä on sopiva määrä kirjojen lukemista ja kuuntelua esimerkiksi viikossa tai kuukaudessa?
Mukavia hetkiä kirjojen parissa, miten ikinä niitä nautitkaan!
Kiitos blogista, Leo!
Hienoa, että olet paneutunut lukemiseen kunnolla tänä vuonna (olin joskus huolissani siitä, että luet vain ns. ammatti-ympäristö-ilmasto-tietokirjoja).
Se, että luet …tai kuuntelet äänikirjoja ei ole ihan sama asia kuin oikeasti LUKEA ja yrittää ymmärtää lukemansa, mutta tekstisi perusteella kyllä nyt, jo vähän aikaisemminkin, alan hyväksyä metodin. Sen sijaan ns. kiireisen monitoimitoimijan metodia eli totuttelua pikkuoravat-2x-nopeuteen, on vaikea edes kuvitella kun itse lueskelen kirjoja (pääosin kaunokirjallisuutta, mutta usein myös elämäkertoja ja hist.teoksia) makuuasennossa tai nojatuolissa. Voisi ajatella, että 2x nopeudessa aivot pakotetaan toimimaan ja sulattamaan asioita ylikierroksilla, jolloin stressivaikutus lisääntyy? No, ei mulla ole tästä mitään tutkimusfaktaa sinänsä…
Olen aika nopea lukija itsekin, mutta silti kirjaan menee usein päivä tai kaksi, kun sulattelen ja mietiskelen ja kuvittelen ja arvioin tekstiä samalla (=kirjoitan paljon kirja-arvioita). Kirjoista on myös mukava puhua/keskustella läheisten kanssa, Totta! Luen yleensä pari kolme kirjaa viikossa, joskus useita teoksia yhäaikaa, mistä tulee 100-150 opusta vuodessa. Se on ollut keskiarvo jo pitkään. Koska olen myös elokuvien ja kirjoittamisen suurkuluttaja, on vaikea lisätä lukemisen määrää. Jostakin silloin täytyy tinkiä, esim unesta , mikä ei näin eläkeläisenä enää houkuttele.. Kuntoliikuntaakin pitää harrastaa enkä sen aikana pistä kyllä korvilleni mitään vempaimia. Luonnon äänet ja kuntosalin ähkiminen & keskustelut kaverien kanssa piisaavat hyvin!
Olisi mukava saada koko lista lukemistasi kirjoista, muuten..? Verrata vaikka omiin mieltymyksiin, joista muutamat löytyvät kirja-arvioina netistä tai päivälehtien arkistoista (esim agricola-lista, aleksanteri-lista, Öisinajattelija-blogi, Karjalainen, Keskisuomalainen, Etelä-Suomen Sanomat jne)
Joka tapauksessa: antoisia kuunteluhetkiä kirjojen parissa – LUKEMINEN KANNATTAA AINA!
SUSIRAJAN ÖISIJATTELIJA
Lukeminen kannattaa aina, mutta kannattavuus riipuu paljon siitä,miten ja millä vauhdilla lukee. Kohtuus on lukemisessakin suositeltavaa. Mielestäni paperikirjan lukeminen ennen nukkumista on rentouttavaa ja nukahtamista helpottavaa, äänikirjan kuunteleminen ei ole ehkä yhtälailla rauhoittavaa.
Pentin lukemisvauhdin vielä ymmärtää ottaen huomioon hänen elintapansa ja eläkeläisen ” ammattinsa ”. Pentin asunto on, tai oli ainakin siellä viimeksi käydessäni, todellinen kirjallisuuden aarreaitta. Vierailuni aikana luin siellä silmät kipeiksi asti monenlaista tekstiä mitä erilaisemmista aiheista. Harvoin tulee luettua niin suurta kirjamäärää niin lyhyessä ajassa….kun ei ollut oikein muutakaan tekemistä. Oli oltava päivät pitkät sisällä pakkasella …teiden ja kävelyreittien ollessa peilijäässä. Kannatti ennemminkin lukea kuin lähteä lenkille luitansa katkomaan.
Sain kuin sainkin luettua maaliskuussa loppuun asti yhden suomalaisen tunnetun kirjailijan teoksen, jonka kannesta kanteen lukemisessa ei ollut onnistunut yksikään aikaisemmin sitä yrittänyt tuttavani. Se lähetettin minulle testiksi. Kirja kun on nähtävästi kirjoitettu vain helsinkiläisslangia ja nykyajan kielivenkkurointia ymmärtäville. Ainakin puolet tekstistä jäi minullekin käsittämisen osalta pimeäksi ja se jätti melko tyhjän tunteen. Mietin , että mitähän varten tämäkin kirja on kirjoitettu.
Suomalaisista kirjoista teki minuun suuren vaikutuksen helmikuussa lukemani Tommi Kinnusen ” Pintti ”, joka kuvaa tehdaskylän pienoismaailmaa, ihmisten kohtaloita ja heidän keskinäisiä suhteitaan sodanjälkeisessä Suomessa. Oli kuin olisin palannut lasuuteeni ja varhaisnuoruuteeni syntymäkylässäni Keski-Pohjanmaalala. Siellä tosin lasitehtaan sijasta oli suuri saha, joka piti kylää elinvoimaisena ja vilkkaana. Kylä näivettyi kun saha lopetettiin ja tilalle rakennettiin liikerakennuksia, tietysti Alko….
Hyvin mukavan leppoisan tunteen jätti toinen vasta lukemani kirja nimeltä ” Mandala ”, jonka on kirjoittanut eestiläinen Tonu Onnepalu. Tämä oli ensimmäinen lukemani eestiläisen kirjailijan kirjoittama kirja. Myönteinen lukukokemus. Luin sen suomenkielisenä. Tietenkin se tuntui minusta mukavalta ja rentouttavalta jo sen takia, että sen tarina sijoittuu eestin maaseudulle ja siinä pääosaa esittävät tarinan kertojan ( kirjailijan ) kaksi adoptoitua kissaa.
Talvella tulee luettua enemmän oikeita paperikirjoja useilla kielillä, mutta minulle riittää varsinkin näin lämpimään vuodenaikaan kirja kuukaudessa Kaupungissakin riittää monenlaista touhua, mutta maalla on paljon paljon muuta mielekästä tekemistä. Suuri osa siitä on välttämätöntä elämisen järjestämistä. Osa on oikeasti rentouttavaa luonnossa tekemistä ja liikkumista sekä eläinkavereideni kanssa ” seurustelua ” ja puuhailua.
Kierrätän suurimman osan lukemistani kirjoista eteenpäin, jotta kulttuurista pääsevät osallisiksi nekin ihmiset , joilla ei ole varaa ostaa kirjoja. Kirjastoja kun ei ole valitettavasti täälläpäin enää ihan joka nurkalla.
Leolle :
Teet vastoin puheitasi. Puhut liiallisesta kuluttamisesta ja sen haitoista, ja samalla kasaat tavaraa ahmatin tavoin.
Mitä välttämätöntä tarvetta on hankkia ja ahmia ennätyksellinen määrä kirjoja ? Kenen kanssa kilpailet vuosittain luetusta ja kuunnellusta kirjamäärästä ? Taidat kilpailla itsesi kanssa ennätyksestä …
Muistutan sinuakin vielä siitä, että hirveää kiirettä pitävä, jatkuvaa armotonta kilpailua ylläpitävä ja performanssia palvova yhteiskunta on mätänemiseen ja tuhoon tuomittu Koronavirus on tästä yhtenä vakavana muistutuksena.
Mieleenjäävässä teoksessaan ” Pintti ” Tommi Kinnunen kirjoittaa : ” On lasinteräviä hetkiä , jotka viiltävät menneet ajat irti nykyisistä. ne karkottavat varmuuden ja havahduttavat huomaamaan, että sellainen on mahdollista, mitä ennen ei osannut todeksi kuvitella”.
Tämä pätee nykyhetkeen. Nyt on sellainen lasinterävä hetki. Nyt on viimeistään hetki pysähtyä miettimään sitä, miten ja millä vauhdilla mennään tästä eteenpäin.
Kirjoista voitaisiin keskustella ja väitelläkin loputtomiin.
Jokapäiväisen ahertamisen ja vakavan miettimisen vastapainoksi olen lukenut ison pinkan nk.kevyempää kirjallisuutta, romaaneja. Olen niiden kautta saamissani mielikuvissa matkustellut ympäri maailmaa. Matkani ovat suuntautuneet ajassa taaksepäin Aasian, Australian, Uuden Seelannin, Yhdysvaltojen ja Kanadassa sijaitsevan ranskankielisen Québec’in historiaan. On hyvä tietää muistitietojen ja kertomusten perusteella millä tavoin ihminen on levittäytynyt maapallollemme aikojen kuluessa. Ja mitâ siitä on seurannut eri puolilla planeettaa.
Olen lukenut dekkareitakin,joita kutsuttiin ennenvanhaan salapoliisiromaaneiksi.. Niiden kirjoittajista mieluisimmat ovat minulle tällä hetkellä islantilaiset kirjailijat. Heidän kuvauksensa ovat yleensä niin vaikuttavia, että pienen pohjoisen saarivaltion äärimmäiset sää-ja elinolosuhteet nousevat ihon pintaan ikäänkuin olisin itse paikan päällä ne kokemassa. Muistuu näistäkin kirjoista mieleen varsinkin Suomessa viettämäni lumiset ja kylmät talvet…joista ei enää ainakaan etelämmässä ole kuin hituset jäljellä.
Tilasin juuri kirjakerhostani vasta ilmestyneen nuoren marokkolaistaustaisen menestyskirjailijan Leïla Slimanin uusimman teoksen nimeltä ” ¨Le Pays des Autres ” ( Toisten maa ) Siinä kirjoittaja kertoo ranskalaisen isoäitinsä muutosta Marokkoon toisen maailmansodan jälkeen rakastuttuaan Ranskaa sodassa palvelleeseen marokkolaissotilaaseen. Kirjailija kuvaa teoksessaan päähenkilön kotoutumista ” toisten maahan ”. Hän kertoo siitä kulttuurishokista, jonka eurooppalainen isoäitinsä kohtasi uudessa elinpiirissään, siitä kahden kulttuurin välisestä ”repivyydestä ” , jollainen vaikeuttaa ihmisen sopeutumista uusiin oloihin. Slimani käsittelee aihetta varsinkin senaikaisen naisen kannalta katsottuna. Kirja on varmaan hyvin mielenkiintoinen oman ” vieraaseen maahan muuttaneen ” historiani , naisen näkökulmasta. Posti on meillä nyt koronapandemian takia hidastanut jakeluaan. Odotan kuitenkin Slimanin kirjaa innolla Pâäsiâisen jälkeen. Se on seuraava luettavani.
Hyvää Pääsiäistä kaikille…rajoituksista huolimatta !
Suurempaan keskittymistä ja aprikoitia vaativaa tietokirjallisuuttakin on tullut luettua jonkin verran.. Sekin on liittynyt enimmäkseen ihmisen historiaan ja levittäytymisen seurauksiin.
Käväisin viime vuonna myös eteläisessä Afrikassa mielikuvituksellisella maailmanympärimatkallani parin romaanin muotoon kirjoitetun kirjan mukana. Ensimmäinen niistä , ranskalaisen Alain Dubos’in kirjoittama ”La Ferme de Bonne -Espérance”- ”Hyvän Toivon maatila” kertoo ajoista, jolloin englantilaiset yrittivät ottaa väkipakolla haltuunsa Etelä-Afrikan ensimmäisiltä valloittajilta buureilta maan kulta-ja timanttikaivokset ja näiden raivaamat maatilat ja kyläyhteisöt. Maaperän ja maankäytön sekä em.rikkauksien omistuksesta käytiin valloittajien kesken verisiä tappeluita, ja siinä ohessa alueen alkuperäisväestö ajettiin ahdinkoon sulkemalla se keskitysleireille ja reservaatteihin.
Viime aikoina lukemistani kirjoista kaikkein suurimman vaikutuksen minuun on tehnyt pitkään humaanitäärisessä kehitysyhteistyössä toimineen ranskalaisen lääkärin ja diplomaatin Jean-François RUFIN’in teos ” Le Collier Rouge ” ( ” Punainen kaulapanta ” ). Kirja ei ole paksu, mutta sitäkin puhuttelevampi. Se kertoo punaista kaulapantaa kantavan mustan sekarotuisen sotakoiran ja sen kanssa eläneiden ihmisten tarinan ensimmäisen maailmansodan ajoilta. Kirja on sodanvastainen kertomus sodan kauheuksista ja seurauksista ihmisten ja eläinten näkökulmasta katsottuna..
Kirjat siis puhuvat, vaikkeivät ne tee sitä suureen ääneen !
Englantilaisten ja buurien välisessä sodassa tykit ja hevoset olivat raskainta sotakalustoa. Nykyään Suomikin aikoo hankkia kymmeniä miljardeja maksavia hävittäjiä muka ” puolustukseen ”…ja aseiden kalistelu senkun jatkuu.
Menneestä ajasta ei ole otettu juuri mitään opiksi. Eipä ole ihmisen käytös niistä valloitussotien ajoista paljonkaan muuttunut. Nytkin kinastellaan ja soditaan enimmäkseen ihan samoista taloudellisista ja geopoliittisista syistä kuin ennenkin: luonnonrikkauksien ahnehtimisesta ja omistuksesta sekä taloudellis-poliittisen valta-aseman varmistamiseen tarvittavista alueista. Sotimiseen ja sodanvalmisteluun sijoitetaan miljardeja, joita tarvittaisiin kipeästi ihmiskunnan todellisiin tarpeisiin.
Toinen lukemani Katherine Scholtesin kirjoittama romanttinen kirja ” Les fleurs sauvages des bougainvilliers ” ( Ihmeköynnöksen villit kukat ” ) on kertomus 1940-luvun Tanganjikasta ( ent.Saksan alusmaa ja brittien hallintoalue vv.1920-1946 , nyk .itsenäinen Tansanian tasavalta v.sta 1964 ), jossa suomalaisetkin lähetyssaarnaajat kävivät ahkerasti viemässä alkuperäisille asukkaille kristinuskoa ja nk. ”edistystä ”….
..
Korjaus :
” Le Collier Rouge ”-kirjan kirjoittaja on Jean-Christophe Rufin, eikä Jean-François Rufin.
Lukeminen on ihan kivaa muutenkin, ei tarvitse laskea montako kirjaa on lukenut. Lukea kannattaa aina, kun siltä tuntuu.
PS.:
”La Ferme de Bonne-Espérance ” ( Hyvän Toivon maatila )- kirjan tekijä Alain Dubos on hänkin lääkäri, lastenhoitoon erikoistunut pediatri. Hän on Lääkärit Ilman Rajoja – avustusorganisaation ( Médecins sans frontières ) entinen varapresidentti Pitkä kokemus lääkärinä hunanitaarisessa työssä on inspiroinut häntä kirjoittamaan useita aihetta sivuavia teoksia. Lukemani ” Hyvän Toivon maatila ” -kertomuksen päähenkilönä on Punaisen Ristin avustustyössä toimiva sairaanhoitaja
Buurit asuttivat Etelä-Afrikkaa v.:sta 1652 lähtien. Heidän jälkeläisensä ( Afrikaners ) muodostavat nykyisin Etelä-Afrikan valkoihoisen väestön enemmistön. Buurien ja englantilaisten välillä käyty nk. Buurien sota vv. 1899 – 1902 oli ainut raaka väkivaltakonflikti planeetallamme XX-vuosisadan koitteessa. Se päättyi englantilaisten voittoon johtaen Etelä- Afrikan Unionin perustamiseen.
Vähän ennen valkoihoisia buureja eteläiseen Afrikkaan saapuneet alkuperäiset asukkaat zulut ja xhosat joutuivat ennemminkin kärsimään sodasta kuin osallistuivat siihen. Loppujen lopuksi he maksoivat kalliisti pelkästään siitä, että olivat palvelleet ankarasti puurtaen buureja ja brittejä näiden aputyöntekijöinä.
.