Aiemmin kävin juoksemassa tasaisia 50-60 min/10 km lenkkejä keskimäärin noin 4-5 kertaa viikossa. Esimerkiksi vuoden 2009 aikana juoksukilometreja kertyi 1915 km. Vuoden 2010 aikana juoksukilometrejä on kertynyt tähän mennessä 1325 km.
Kannattaisi kuitenkin juosta hiukan vaihtelevammin. Tämä käsitys on vain vahvistunut, kun olen viime aikoina lukenut Juoksija-lehteä. Juoksija-lehti tarjoaa verkossa tilaajilleen erinomaisen valmennusohjelman. Päätin kokeilla nettivalmentajaa.
Räätälöity juoksuohjelmani näyttää nyt esimerkiksi tällä viikolla tältä:
Maanantai: Tasavauhtinen pitkä (5:10-5:50min/km), 140 min, sykealue, 132-157
Keskiviikko: Vauhtileikki 60 min (3 min kovaa/2min rennosti) + verryttelyjuoksua 10 min ennen ja jälkeen, 80 min, sykealue 147-182
Torstai: Kevyt (5:10-5:50min/km) + hyvä venyttely, 45 min, sykealue 127-147
Perjantai: Kevyt (5:10-5:50min/km), 50 min, sykealue 132-157
Lauantai: Kova 30min (4:00-5:00min/km) + verryttelyjuoksua 15 min ennen ja jälkeen, 60 min sykealue 162-177
Sunnuntai: Kevyt 30 min + 45 min lihaskuntoharjoittelu, sykealue 132-152.
Eli vaihtelua on tullut kummasti. Tällä ohjelmalla (harjoituskertoja keskimäärin 5 per vko) pitäisi pystyä juoksemaan esimerkiksi maraton aikaan 3:15-3:45. Tosin itselläni maraton aikojen sijaan tavoitteena on hyvä olo ja jaksaminen.
Miksi sitten ylipäätään kannattaa käydä juoksemassa? Selitys on yksinkertainen. Liikunta lisää tyytyväisyyttä ja tuo lisää terveitä elinvuosia. Onnellisuustutkimuksissa (ks. esim. Lyubomirsky) yhteinen piirre erittäin onnellisille ihmisille on se, että he harrastavat liikuntaa viikottain tai jopa päivittäin. Kun on fyysisesti hyvässä kunnossa, jaksaa paremmin myös henkistä rasitusta.
Kaikille juoksu ei tietenkään sovi. Silloin kannattaa harrastaa jotain muuta kuntoilua. Alexander Stubb kirjoittaa Juoksija-lehdessä (6/2010) osuvasti: ”Tunti liikuntaa antaa kaksi tuntia lisäenergiaa päivään.”
Kiitos hyvän asian edistämisestä. Sen, joka ei itse satu harrastamaan juoksua tai muutakaan lajia aktiivisesti, voi tosin olla vaikea ymmärtää liikkumisen mielekkyyttä.
”Siellä se taas menee”, toteaa naapuri ihmetellen aamukahvipöytänsä äärestä. ”Mikähän sitä ajaa? Eikö tuo vähempikin riittäisi?” Tai töihin kiiruhtava autoilija säälii tuulessa ja sateessa etenevää juoksijaa tai pyöräilijää. ”Autolla pääsisit mukavammin.” Kasvojen ilmekin saattaa olla keskittynyt, jopa tuima. Tuskainenkin, kun on vauhtileikittelyn kova vaihe menossa. ”Mitä iloa tuossa nyt on?”
Vähäisten kokemusteni mukaan juoksu on urheilulajeista helpoiten riippuvuutta aiheuttava. Vaikein aloitettava, mutta yksinkertaisuudessaan palkitsevin.
Liikkumisen tarve ja ilo ovat kai alkukantaisimpia piirteitämme ihmisinä, niin kuin lapsista näkee. Aikuistuminen saattaa muuttaa tilanteen. Ainakin täälläpäin on normin mukaista edetä aikuisuutta kohti ensin ajamalla minikokoisella mönkijällä omalla pihalla, tiellä ja toisten maalla, kunnes pääsee ihan luvalla ajamaan mopolla tielle. Tämä tiedostetaan vain välivaiheeksi, tosin tärkeäksi askeleeksi kohti yhteiskunnan täysjäsenyyttä. Sitten kevytmoottoripyörään ja autoon. Kyseessä lienee sama alkukantainen liikkumisen riemu.
Motorisoitu liikkuminen varmaankin synnyttää omanlaistaan riippuvuutta, ainakin fyysisen kunnon rapistuessa, ehkä muutenkin. Ehkä on kysymys alkukantaisesta voiman näyttämisen tarpeesta. Syntyyköhän motorisoidussa liikkumisessa eräänlainen psykologinen harha: ajaessaan ihminen kokee itsekin olevansa vahva ja nopea? Olen joskus nähnyt ihmisten käyttäytyvän aivan kuin koneen voima olisi siirtynyt heidän henkilökohtaiseksi ominaisuudekseen. (Moottoriurheilusta, jossa syke nousee ja kuntoa tarvitaan, en pysty sanomaan mitään, sen suhteen olen täysin sanaton.)
Anteeksi tämä vastakkainasettelunomainen kommentti. Juoksu on elämäniloa liikkuipa yksin tai kavereiden kanssa. Iloa voi jakaa myös virtuaalisesti (esim. heiaheia.com).