Luin Jussi Viitalan ja Atena Kustannuksen Miten maailma loppuu? -kirjan. Teosta voi lämpimästi suositella kaikille, paitsi heikkohermoisille ja maailman uhkakuvista ahdistuville.
Viitala käy kirjassaan läpi erilaisia maailmanlopun skenaarioita. Uhkia aiheuttavat tietysti luonnolliset prosessit ja toisaalta ihmisen oma toiminta.
Maailman loppu voi tulla monella tapaa:
– asteroidin tai komeetan törmäys maahan
– jättiläismäinen supertulivuoren purkaus
– taudit ja virukset
– väestön liikakasvu
– ilmastonmuutos
– merien kohtalo ja happamoituminen
– ydinsota
Viitalan mukaan maailman loppu ”riippuu todennäköisesti ennen muuta siitä, saneleeko ratkaisut mielenrakenteeseemme kuuluva anteeksianto ja koko ihmiskuntaan ulottuva yhteisöllisyys vai meissä asuva ahneus ja nurkkakuntainen erilaisuuden pelko. Näistä riippuu, saammeko väestönräjähdyksen pysäytettyä, opimmeko käyttämään luonnon resursseja oikein ja pystymmekö torjumaan ilmastonmuutoksen ja ydinsodan.”
Ainoa asia, joka on kuitenkin suhteellisen varmaa, on se, että maapallon loppu on edessä viimeistään viiden miljardin vuoden kuluessa. Silloin aurinko nielaisee planeetat tuliseen kitaansa ja pölläyttää höyrystyneet jäänteet ulos.
Sitä ennen olisi hyvä löytää tapoja vaihtaa maisemia.
Niinpä niin.
Kannattaa huomata, että merien happamoitumisen ja ilmastonmuutoksen välillä on yhteys: hiilidioksidipäästöillä on merkittävä rooli kummassakin.
Huomasin tuolta uutisista toisaalta, että ajatte voimakkaasti EU:n energiatehokkuusdirektiiviä. Se on hyvä asia. Oletko kuitenkin perillä siitä, että nyt toinen kätenne antaa, toinen ottaa: Saksan ydinvoimapäätös nimittäin nollaa tuon tehokkuusdirektiivin vaikutukset kymmenen vuoden ajalta. Näin siis, jos optimistinen ennustus uusiutuvien rakentamisnopeudesta ja energiansäästöstä toteutuu. Pahimmassa tapauksessa takapakkia otetaan 15 vuotta.
Tässä suhteessa siis ympäristöväen viimeaikaiset toimet Euroopassa näiden maailmanloppujen välttämiseksi ovat olleet yksi askel taakse, ehkä yksi eteen.
Et sinä tietenkään asemassasi voi koskaan julkisesti todeta, että ehkä olisi ollut fiksumpaa vastustaa ja sulkea ensin hiilivoimaloita ja sitten vasta niitä ydinvoimaloita. Mutta toivoisin, että silti ajattelisit asiaa.
Kiitos kommentista J. M. Korhonen! Kyllä me yritetään ympäristöjärjestöissä tehdä kaikkemme fossiilisten polttoaineiden käytön vähentämisksi sekä energiansäästön, energiatehokkuuden ja uusiutuvien energialähteiden lisäämiseksi.
Leo, minä en epäile yritystänne tai vilpittömyyttänne ollenkaan. Mutta luonto ei jaa palkintoja hyvästä yrityksestä. Eikä se kuuntele selityksiä muutenkaan.
Jos jätetään nämä tunteita herättävät sanat pois ja ajatellaan vain, että joku maa tai organisaatio vähentäisi päästöjään toisaalla mutta lisäisi niitä saman verran tai enemmän toisaalla, samaan aikaan toitottaen ympäristötekoaan, sinäkin olisit kriitikoiden joukossa. Otetaan nyt vaikka Neste esimerkiksi: kyllä he myös vähentävät autoilun päästöjä sillä palmuöljyhumpallaan. Silti sitä kritisoidaan, aiheesta.
Ymmärrätkö, mitä ajan takaa, vai olenko selvittänyt asian epäselvästi?
Hei Leo,
miten kommentoisit liiketutkijana tuota Viitalan väitettä siitä, että maailman loppu ”riippuu todennäköisesti ennen muuta siitä, saneleeko ratkaisut mielenrakenteeseemme kuuluva anteeksianto ja koko ihmiskuntaan ulottuva yhteisöllisyys vai meissä asuva ahneus ja nurkkakuntainen erilaisuuden pelko.”
Vastaako kirja tähän kysymykseen jotenkin paremmin, jos kerran asia riippuu ihmis(i/e)stä?
Kirja ei valitettavasti syvällisesti vastaa tuohon Viitalan lopussa esittämään, mielestäni osuvaan, huomioon. Pikemminkin kirja vain kuvaa noiden listattujen katastrofien seurauksia..
”Kyllä me yritetään ympäristöjärjestöissä tehdä kaikkemme fossiilisten polttoaineiden käytön vähentämisksi sekä energiansäästön, energiatehokkuuden ja uusiutuvien energialähteiden lisäämiseksi.”
Suosittelen kaikille ympäristöjärjestöissä toimiville luettavaksi James Hansenin kirjaa Storms of My Grandchildren. Hansenin poliittista järjestelmää ja ympäristöjärjestöjä kohtaan esittämä kritiikki on yleispätevää eikä koske ainoastaan Yhdysvaltoja. Kirjassa usein esiintyvän sanan Washington voi mielessään vaihtaa miksi tahansa pääkaupungiksi.
Yksi riskeistä voi olla mielikuvien lukkiutuminen muuttuvassa maailmassa. Monenlaiset asiat muuttuvat toisiinsa liittyvästi ja osin kiihtyvällä vauhdilla. Mukana kehikossa on niin ilmastonmuutosta, energiayhtälöitä kuin luonnon monimuotoisuuden hupenemistakin. Samalla niin väestö kuin kuluttava elämäntapakin lisääntyvät.
Kun ihmisiä on paljon ja luonnon kantokyky hupenee, on tuskin löydettävissä ratkaisuja pelkästään hyvillä puolilla. Uudenlainen ja laaja yhteisöllisyys voisi olla yksi avain toimivaan tulevaisuuteen. Maapalloistumiseen tarvitaan uudenlaisia näkökulmia.
T: Olli