Postilaatikosta kolahti tällä viikolla Lasten suuri lelukirja.
Kirja oli postitettu meille minun nimelläni. Osoitelähteenä oli Väestötietojärjestelmä.
Kirjan tavoite on vakuuttaa lapset ja heidän vanhempansa lelujen tarpeellisuudesta ja lisätä joulun alla lelujen myyntiä. Kirjassa on myytävänä yli 120 sivua kummallisia vekottimia.
Herää kuitenkin kysymys: Mitä leluja vähän yli yksivuotias tarvitsee? Eikö tavalliset kodin tavarat riitä virikkeeksi?
Pitääkö tosiaan olla legoja, Annoying Monsterita, Shnookseja, Hugmeezejä, Hugoja, Barbapapoja, My Little Ponyja, Brioja, Angry Birdsejä, Fruit Ninjoja, Junior Drivereita, World of WarCraft- ja Star Wars-leluja, Transformerseja ja monia muita?
Aikaisemmin olen kirjoittanut leluista tänne: Kuinka paljon yksivuotias tarvitsee leluja?
Lasten suuressa lelukirjassa on myynnissä jopa leikkiaseita. Esimerkiksi Nerfin Dart Tag Snapfire 8 on puoliautomaattinen, kädessä pidettävä, salamannopeasti laukaiseva Dart Tag -blaster ase. Pitäisikö tuollainen saada yksivuotiaallemme?
Mielestäni ei. Kodin tavalliset tavarat ja mielikuvitus riittävät tässä vaiheessa vallan hyvin. Meidän tapauksessa lapsi tykkää leikkiä kaikkein eniten pölynimurilla, harjalla ja räteillä. Lisäksi innostusta herättävät hiekkalaatikolla haravat ja lapiot – puhumattakaan luonnon antimista, kuten oksista, hiekasta ja kivistä sekä tippuneista lehdistä.
Ylimääräiset lelut kuluttavat luonnonvaroja, maksavat ja vievät tilaa. Kaiken lisäksi ne herättävät lapsessa turhia tarpeita ja haluja. Puolisoni muisteli, kuinka oli lapsena innoissaan ympyröinyt Lasten suuresta lelukirjasta haluamiaan leluja.
Miksi hyväksymme sen, että lapsillemme yritetään tuputtaa moista roskaa?
Älä osta mitään -päivää vietetään 30.11.2012. Alla kutsu osallistua Kultaisen Ostoskärryn Seurakunnan Pyhiinvaelluksen suunnitteluun.
Sinä olet tuote, ja maailma on alennusmyynti!
Te uskossa vahvat lampaat, liittykää laumaan joka kulutuskriittisen satiirin keinoin vaeltaa Helsingin pyhimpiin ostostemppeleihin ylistämään markkinavoimien näkymätöntä kädenojennusta! Kultaisen Ostoskärryn Seurakunta on enemmän kuin parodia uskonnollisesta hihhuliryhmästä, se säteilee mainonnan voimallisen sanan kirkkautta kuin kuuden metrin led-taulu!
Vanhurskauden paloa himmentää kuitenkin luototon uhka! Älä Osta Mitään -päivä uhkaa kahlita 30.11.2012 uskollisten maksuvälineet paratiisillisten heräteostosten arvonannon ulottumattomiin! Meillä on kuitenkin korkeimman kanta-asiakkuuden voima puolellamme, ja sen velvoittamana teemme jälleen pyhiinvaelluksen osoittamaan kysynnän vanhurskautta tarjonnan yltäkylläisyydelle! Tule mukaan kertomaan ostovoimaiselle Suomelle, kuinka vain antaumuksellisen kulutuksen kautta meille suodaan omanarvontunne sekä yhteiskunnallinen hyväksyntä.
Kultaisen Ostoskärryn Seurakunta kokoontuu ennen pyhiinvaellusta hiljentymään mainoskatalogien ääreen sekä suunnittelemaan tulevaa ÄOM-herätysmarssia Helsingissä, M-Cultin toimistossa (Hämeentie 28) 5.11.2012 klo 17-20. Aiempi tietämys yhteiskunnallisesta katuteatterista ei ole tarpeen, tärkeintä on mielipuolisentulenpalava usko ajamaamme asiaan.
Ostan sen!
”Jos ei sitä nyt osta, tulisiko sitä koskaan ostettua mitään?” -Forum
Edelliset Ekoisi-kirjoitukset ovat luettavissa täältä.
No no… eivät mainostajat sentään tee erikseen lelukirjoja eri ikäisille lapsille. Teille tulee tuo samainen opus vielä kymmenenkin vuoden päästä ja silloin tuskin pölynimuri on enää se suosikkilelu.
Lelukirja tulee nimelläsi eikä lapsen nimellä, jotta voit heittää sen suoraan paperinkeräykseen. Meillä lelukirjat luetaan puhki. Vaikka paha kapitalisti haluaa kasvattaa myyntiä, niin lapsille lelukirja on ennen kaikkea kuvakirja, jota katsellaan. On aika paljon kiinni aikuisten asenteesta, miten lapset ko. opukseen suhtautuvat.
Heippa taas Leo ja kiitokset hyvästä keskustelunavauksesta! Sehän on päivänselvä juttu, että 1-vuotias ei tarvitse lelukirjojen tuotteita. Meillä astiakaappi on ollut taaperoikäisen paras virike. Siellä kelpaa penkoa, kun vanhempi häärää keittiössä!
Leluongelma saa kuitenkin uusia sävyjä, kun lapsi saa ikää. Perheeseeni tuli tuo samainen lelukirja, mikä teillekin. 6-vuotias ei avannut koko kirjaa, 4-vuotias osoitti suurta suosiota ja vauva halusi todennäköisesti repiä sen. Minusta olisi hienoa, että lapsistani tulisi jokseenkin immuuneja kaikelle mainonnalle. Olisi upeaa, jos he oppisivat saamaan nautintoa vaativimmista asioista kuin rahan iskemisestä sinne ja tänne. Olen kuitenkin nykyisellään vakuuttunut, että immuuniksi mainonnalle tullaan siten, että lapsi saa kohdata mainosten, lelukirjojen ja krääsän maailman omaehtoisesti, mutta aikuisen lempeällä opastuksella.
Minusta ei ole mitään pahaa, jos lapsi saa nautintoa kauniiden kuvien katselusta enkä näe siinäkään mitään pahaa, että lapsi ympäröi lelukirjasta tavaroita, joista hän haaveilee. Haaveillaanhan me aikuisetkin milloin mistäkin.
Mutta miten lapseen onnistuisi istuttamaan jonkunlaisen käsityksen siitä, mikä on tarpeellista? No, se ei ole vielä välttämättä leikki-ikäisen kehitystehtävä. Tietyssä vaiheessa, mikäli lapsi käy jossakin vertaisryhmässä, leikit ja yhteistoiminnot perustuvat tiettyihin leluihin. Jos lapsen sulkee pois ryhmästä siten, että hänelle ei anneta ollenkaan kyseisiä leluja – meillä hittinä ovat Littlest Pet Shopit – hyvä tarkoitus voi kääntyä itseään vastaan. Mutta se on taas eri asia, tarvitaanko kyseisiä leluja kokonaisen sarjan verran vai riittääkö muutama.
Tällä kokemuksella yritän luottaa kohtuuteen ja kohtuullistamiseen niin tavaran hankkimisessa kuin kulutuksesta puhumisessa. Jos aikuiset antavat lapselle viestin, että kulutus on perkeleestä ja lelukirjasta tehdään suuri numero*, voi homma alkaa saada suorastaan herätysliikemäisiä piirteitä. (Vaihdetaanpa vaikka edelliseen lauseeseen kulutus-sanan paikalle viina tai seksi.) Lopputulosta ei ole vaikeaa ennustaa.
Iloisin terkuin Hanna
* En väitä, että Straniuksen perheessä tehdään näin, se oli vain karrikoiva esimerkki. 🙂