Riittääkö puoluepolitiikka ratkaisemaan käsillä olevan ilmastokriisin?
Tänä keväänä ilmestyi tärkeä kirja. Viimeinen siirto. Suomalainen ympäristöliike nyt eli kuinka mahdoton tehdään. Kyseessä on Teemu Vaarakallion toimittama teos ja ajankuva suomalaisesta ympäristöliikkeestä.
Itselläni oli etuoikeus kirjoittaa kirjaan artikkeli otsikolla ”Puolueiden kujanjuoksu”.
Omassa artikkelissani pohdin sitä, miksi politiikka ei yksin riitä ympäristö- ja ilmastokriisin ratkaisuun. Tästä on hyvänä esimerkkinä Suomen valtion enemmistöomistama Fortum, joka laajasta vastustuksesta huolimatta avasi Saksassa Länsi-Euroopan viimeisen uuden hiilivoimalan.
Miksi politiikka ei riitä?
Vaikka Suomen tavoite on olla hiilineutraali hyvinvointiyhteiskunta vuoteen 2035 mennessä, Suomen omistajaohjauslinjausten mukaan valtionyhtiöiden tulisi huomioida 1,5 asteen ilmastotavoite ja valtio omistaa Fortumisa 50,1 prosenttia, kivihiilivoimala avattiin.
Poliittiset päättäjät ovat tienneet ihmisen aiheuttamasta ilmaston lämpenemisestä vähintään 50 vuotta Tukholman ympäristökokouksesta vuodesta 1972 lähtien. YK:n ilmastosopimus on tehty lähes 30 vuotta sitten Rio de Janeiron huippukokouksessa vuonna 1992.
Onneksi paljon kuitenkin tapahtuu. Vielä menneinä vuosikymmeninä oma motivaatio olla mukana vauhdittamassa ilmastotoimia perustui pitkälle siihen, että ei ollut juuri ketään muita, jotka asiaa edistivät.
Nyt ilmastokriisistä puhutaan kaikkialla eikä kukaan voi sivuuttaa aihetta katsomalla muualle. Aikaa on kuitenkin hukattu niin paljon, että päästöjen vähentäminen ja siirtyminen hiilineutraaliin ja sen jälkeen hiilinegatiiviseen yhteiskuntaan täytyy tapahtua käytännössä hetkessä. Globaalit päästöt pitää puolittaa vuoteen 2030 mennessä. Nykymenolla ilmakehän hiilibudjetti riittää enää alle 6,5 vuotta, mikäli haluamme pysyä 1,5 asteen lämpenemisen rajoissa noin 66 prosentin todennäköisyydellä.
Onneksi keskustelu ilmastopolitiikasta osana ympäristöliikettä ja puoluepolitiikkaa on muuttunut merkittävästi viime vuosikymmenien aikana. Tässä kehityksessä on nähtävissä ainakin neljä erilaista vaihetta. Nämä tuon esille myös kirjaan kirjoittamassani artikkelissa.
Ilmastopolitiikan neljä vaihetta
- Vaihe: Ilmaston lämpeneminen tutkijoiden huolena. Väittely siitä, onko ilmastonmuutos ihmisen aiheuttama vai ei.
Vielä 1990-luvulla väiteltiin usein siitä, onko ilmaston lämpeneminen ihmisen aiheuttama vai ei. Tätä ennen keskustelu oli pitkälle luonnontieteellistä eikä asia noussut merkittävästi puoluepoliittiselle agendalle tai edes ympäristöliikkeiden vaatimuslistalle. Keskeisintä puhevaltaa käyttivät tutkijat ja tiedettä popularisoivat toimittajat. Tämän keskustelun tuloksena onnistuttiin kuitenkin saamaan aikaiseksi YK:n ilmastosopimus ja siihen liittyvä Kioton pöytäkirja. Se oli laillisesti sitova, merkittävä kansainvälinen sopimus, johon esimerkiksi Suomessa suhtauduttiin vakavasti. Vaikka kansainvälinen ilmastopolitiikka herätti voimakasta kritiikkiä toi se ilmastonmuutoksen ja siihen liittyvät toimenpiteet konkreettisesti niin poliittisten päättäjien kuin yritystenkin pöydälle.
- Vaihe: Ilmastopolitiikka vastaan kustannukset. Väittely siitä, uhkaako päästöjen vähentäminen talouskasvua.
2000-luvulle tultaessa keskustelu siirtyi yhä enemmän siihen, pitäisikö meidän toimia. Huomattiin, että ilmasto kyllä lämpenee ja se aiheutuu ihmisen aiheuttamasta hiilidioksidipitoisuuden lisääntymisestä ilmakehässä. Tämän keskustelun keskeisinä kiihdyttäjinä olivat ilmastotutkijat ja heitä kuuntelevat kansalaisyhteiskunnan toimijat, jotka asettivat luontoarvot talousintressien edelle. Poliittisella kaistalla ilmastotoimien nähtiin kuitenkin aiheuttavan niin merkittäviä taloudellisia kustannuksia ja muita haittoja, ettei toimiin ryhdytty tosissaan, saati ajoissa.
- Vaihe: Miten päästöjä kannattaa vähentää. Väittely siitä, onko tuulivoima, aurinkoenergia tai ydinvoima ratkaisuja ilmastokriisiin.
Kolmannessa vaiheessa keskustelun sävy muuttui, kun keskeiset taloustieteilijät osoittivat, että vaikka ilmastonmuutoksen torjuminen maksaakin, on toimettomuuden hinta moninkertainen. Erityisen tärkeässä roolissa oli Nicholas Sternin raportti. Tämä toi ilmastokysymyksen valtiovarainministeriöiden, yritysten ja poliittisten päättäjien pöydälle. Erityistä huomiota tässä vaiheessa sai se, millä keinoilla päästöjä kannattaisi vähentää. Riittäisivätkö uusiutuvat energialähteet vai tarvitaanko lisää ydinvoimaa? Tästä merkittävästä tietoisuuden noususta huolimatta maailman johtajat epäonnistuivat vielä vuonna 2009 Kööpenhaminan ilmastokokouksessa saamaan kansainvälistä ilmastosopimusta eli jatkoa Kioton pöytäkirjalle.
- Vaihe: Ilmastohätätila. Väittely siitä, kuinka nopeasti muutos pystytään tekemään, jotta se on sosiaalisesti oikeudenmukainen.
Viimeisimmässä ja neljännessä vaiheessa on siirrytty keskusteluun siitä, kuinka nopeasti pystymme toimimaan. Tätä keskustelua pohjusti ensin erityisesti Pariisin ilmastosopimus 2015 ja kiihdyttivät IPCC:n raportti vuonna 2018 ja Greta Thunbergin käynnistämä nuorten ilmastoliike. Kyse ei ollut enää kasvihuoneilmiön voimistumisesta tai kaukana tulevaisuudessa olevasta ilmastonmuutoksesta, vaan juuri päällä olevasta ilmastokriisistä ja ilmastohätätilasta, jossa olemme menettämässä sen aikaikkunan, jossa voimme vielä toimia ja estää ilmastonmuutoksen kaikkein pahimmat seuraukset.
Puoluepoliittisen koneiston näkökulmasta kyse ei enää ole siitä, pitäisikö meidän toimia, vaan siitä, miten nopeasti ja millä keinoin toimimme ilman, että vaurioitamme yhteiskunnan muuta toimintaa kohtuuttomasti. Tällä hetkellä kaikki eduskuntapuolueet Suomessa pitävät ilmastonmuutosta merkittävänä poliittisena kysymyksenä, jolle myös täytyy tehdä jotain.
Käsitykset toimenpiteistä ja niiden kiireellisyydestä toki vaihtelevat. Osa puolueista ja poliittisista päättäjistä on vielä kiinni 2000-luvun alun keskusteluissa. Ajatellaan, että toimiin kyllä pitää ryhtyä, kunhan ne eivät maksa mitään. Samaan aikaan toiset puhuvat kunnianhimoisten ilmastotavoitteiden puolesta vaikka yksikään puolue ei ole vielä ilmastotieteen ja IPCC:n viitoittamalla tiellä, jossa siirtyminen hiilineutraaliin kiertotalouteen on tehtävä niin nopeasti kuin mahdollista.
Riittääkö puoluepolitiikka vai tarvitaanko vielä ilmasto- ja ympäristöliikettä vauhdittamaan toimia?
Poliittisille päättäjille ilmastoliikkeen radikaalit vaatimukset ovat toisinaan kiusallisia. Niitä ei voi ohittaa eikä sivuuttaa eikä niiden nujertaminen auta, kun aina nousee uusia liikkeitä. Pikkuhiljaa kansalaisliikkeiden ja ympäristöjärjestöjen aluksi radikaaleilta tuntuvista näkemyksistä on tullut valtavirtaa. Näin tulee todennäköisesti olemaan jatkossakin. Poliitikot myös tarvitsevat kansalaisliikkeiden kautta tulevia uusia aloitteita.
Ympäristöliike ja ilmastoaktivistit ovat olleet tutkijoiden ohella edelläkävijöitä nostamassa ympäristö- ja ilmastohuolta yleiseen tietoisuuteen. Se, mikä nyt näyttää radikaalilta, on todennäköisesti vuosikymmenen kuluessa valtavirtaa. Viimeistään siinä vaiheessa, kun nykyisistä aktivisteista tulee asiantuntijavaikuttajia, opettajia, toimittajia, yritysjohtajia ja poliittisia päättäjiä.
Voisiko politiikkaa riittää sittenkin?
Poliitikot ja puolueet siis epäonnistuivat, ja Saksassa avattiin Länsi-Euroopan viimeinen hiilivoimala laajasta vastustuksesta huolimatta. Toisaalta monessa Euroopan maassa on onnistuttu sopimaan poliittisella päätöksellä kivihiilen käytön lopettamisesta energiatuotannossa. Voisiko politiikalla olla sittenkin toivoa ja Datteln 4 jäädä viimeiseksi epäonnistumiseksi?
Kun ympäristöliikkeessä on aiemmin pyritty esittämään kunnianhimoisia ilmastotoimia, on usein törmätty siihen, että päättäjät ovat todenneet ne utopioiksi ja käytännössä mahdottomiksi toteuttaa. Usein myös taloudelliset arvot ovat jyränneet ympäristönäkökulmia.
Vuonna 2018 IPCC:n ja Greta Thunbergin myötä sekä tämän jälkeen keväällä 2020 jotain kuitenkin muuttui. Kun koronapandemia levisi ympäri maailmaa, onnistuttiin demokratioissa tekemään ennennäkemättömiä rajoituksia esimerkiksi ihmisten vapauksiin ja yritysten toimintaan liittyen. Tämä kaikki tapahtui suhteellisen hallitusti ilman merkittäviä poliittisia kriisejä tai konflikteja. Nämä rajoitustarpeet nousivat poliittisten päättäjien pöydälle tällä kertaa tutkijoilta eikä kansalaisaktivisteilta.
Kun ympäristöliikkeessä oli aiemmin esitetty esimerkiksi lentoveroa, oli sitä pidetty mahdottomana. Kun olimme vaatineet saastuttajia maksamaan, oli pelätty työpaikkojen puolesta. Nyt poliittisilla päätöksillä ihmisten terveyden turvaamiseksi pysäytettiin lentomatkustaminen lähes kokonaan ja tiettyjen toimialojen toiminta kiellettiin suoraan poliittisilla päätöksillä. Kun olimme aiemmin esittäneet rahoitusta puhtaaseen teknologiaan, ei siihen ollut varaa. Nyt valtioiden tekemä elvytyspolitiikka laittoi massiiviset investoinnit liikkeelle.
Kun koronapandemiaa oli poliittisessa järjestelmässä alettu käsittelemään kriisinä, muutos tapahtui ei ainoastaan kuukausissa, vaan viikoissa ja päivissä. Samaan aikaan kriisitietoisuus myös ilmastokriisin osalta on lisääntynyt ympäri maailmaa. Poliittisilla päättäjillä on nyt tarve lisätä yhteiskuntien resilienssiä ja tehdä systeemitason muutoksia. Yksilöiden ja yritysten osalta valmiutta kunnianhimoisempaan ilmastopolitiikkaan on jo olemassa. Tämä herättää toivoa. Ehkä poliittinen järjestelmämme sittenkin taipuu tosi paikan edessä kohti oikeudenmukaista hiilineutraalia kiertotaloutta, jossa luonnon monimuotoisuus vahvistuu.
Viimeinen siirto on kirja, joka tarjoaa hienon läpileikkauksen ympäristö- ja ilmastoliikkeeseen. Kirjan parasta antia ovat tarkat aikalaiskuvaukset esimerkiksi Climate Move & Ilmastoveivi -kampanjoista, nuorten koululakkoilusta ja Elokapinasta sekä ekoanarkismista, globaalista ilmasto-oikeudenmukaisuudesta ja syväekologisesta ympäristöliikkeestä.
Teemu Vaarakallio on kirjoittanut teokseen erinomaisen johdannon, välitekstit ja johtopäätökset.
Kirjan kirjoittajiin kuuluvat:
-Teppo Eskelinen
-Sini Harkki
-Eleonoora Karttunen
-Sonja Nielsen
-Marja Li Raudaskoski
-Tuulia Reponen
-Toni Ruuska
-Sanna Ryynänen
-Leo Stranius
-Teemu Vaaraallio
-Amos Wallgren
Vahva suositus ja kiitos Kustantano S&S:lle siitä, että tarttui tähän kirjaideaan!
Leo,
hyvin mietitty ja kirjoitettu artikkeli taholtasi !
Paitsi, että en vieläkään usko ( jätti) yritysten vakuutuksiin päästöjen vähentämisestä. Käytäntö osittaa, ettei se toimi vakuutusten mukaan. Lupaukset ovat jääneet lupauksiksi Pahin ”koronakierroskaan” ei ole pysäyttänyt ahnehtimista., vaan se jatkuu entiseen tyyliin maapallon luonnonvaroja riistäen ja monimuotisuutta tuhoten. Muutaman upporikkaan ” avaruuden valloitus ” ei pelasta ihmiskuntaa ( se ole kovin ekologista), eikä yksinomaan uusi teknologia ja kiertotalouskaan riitä planeettamme elämän säilyttämiseksi.Ne on sisällytettävä planeettamme elämälle suotuisemman järjestelmän selviin rajoituspuitteisiin. Puhut systeemitason muutoksen tarpeesta.Tilanne vaatii pikaista syvällistä yhteiskunnallis-taloudellista kokonaismuutosta. Meidän kaikkien on opittava elämään ekologisella tavalla,. Puolue-ja etenkin hallituspolitiikalla on edelleenkin tämän välttämättömän muutoksen aikaansaamisessa suuri osuus ja vaikutus. Riippuu siitä, millaista politiikkaa ne haluavat. IPCC:n viimeisin raportti pakottaa nopeaan toimintaan…jollaista ei kuitenkaan kaikista varoituksista huolimatta ole näkyvissä ! Edelleenkin puuttuu poliittista tahtoa …Suomenkin hallitusvastuussa olevilta puoluepoliitikoilta ! Jupatellaan ihan joutavia puoluepoliittisista syistä silloin , kun pitäisi toimia kollektiivisesti jo kiireesti. Mitä ” ihmettä ” vastuullisessa asemassa toimivat poliitikot odottavat kaikille tuhoisan suunnan kääntämiseksi ?
Tunnettu ranskalainen ekonomisti Thomas Piketty toteaa esitellessään, uutta meillä 26.08.21 ilmestyvää teostaan ” Une brève histoire de l’égalité ” ( Lyhyt tasa-arvoisuuden historia ) , että systeemin muutokseen päästään nojaamalla poliittiseen toimintaan . Hänen mielestään on absurdia snoa, ettei kapitalismille ole vaihtoehtoa. Hän ehdottaa hylkäämään tämä kuolettava visio, joka haluaisi meidän olevan teljettynä yhden ainoan systeemin sisään.
Piketty sanoo, että suurissa kapitalistimaissa on ryhdytty miettimään vaihtoehtoisia järjestelmiä , uusia ekososialismin muotoja. Piketty haluaa rakentaa uudenlaisen maailman, ideaalin taloudellis-poliittisen systeemin. Hän puhuu tällöin ” yleismaailmallisesta suverenismista ”, joka tarkoittaa lähtökohtana olevan poliittiset yhteisöt , jotka ovat rakentuneet historiankulun aikana ja tulleet kansalaisten hyväksymiksi . Tarkoituksena on vähentään sosiaalista epätasa-arvoisuutta niin pohjoiesessa kuin etelässäkin maailmanmitassa.Kyse on demokraattisen sosialismin muodosta, joka on hajautettua, osallistavaa, itsehallintoista, feminististä , etnistä ja ekologista.
Piketty uskoo ilmastonmuutoksen johtavan todelliseen muutokseen ainakin sinä päivänä , kun avaruusturismilla huvittelevat ja yksityisjeteillä lentelevät teknomiljardöörit eivät naurata enää ketään, koska ilmastonmuutoksen konkreettisuus koskettaa vakavasti kaikkia.
Hänen mukaansa jatkuva ,ikuinen , yksiulotteinen talouskasvu talouskasvun takia ei ole järkevää.Sille on luonnonvarojen ja ympäristön asettamat rajat.
PS.
Piketty arvostelee jyrkästi ajattelematonta kolonialismia, jota edustaa mm.philanthrooppimiljardööri Bill Gates Afrikassa. Piketty ironisoi Gatesin pelastavan Afrikan yksin, joten ei tarvitakaan enää hallituksia eikä julkista terveydenhoitopolitiikkaa,..ei tarvetta maksaa verojakaan tai jakaa tuloja etelän maiden kanssa !
Leo,
kirjoitat ilmastotoimien sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta ja yhteiskunnan ” kohtuuttomasta haavoittamisesta ”.
Kiinnostaa tuo näkemyksesi yhteiskunnan kohtuuttomasta haavoittamisesta. Keitä ei mielestäsi saisi haavoittaa ” kohtuuttomasti ” ? Yhteiskunnan instituutioitako , vai tavallisia ihmisiäkö , jotka yrittävät omin avuin vähentää hiilijalan-ja kädenjälkeään ? Suuryrityksiäkö, jotka vakuuttelevat vähentävänsä päästöjään, mutta eivät pidä lupauksiaan ?
Tulee eittämättä mieleen yksi harvoista maailman rikkauksien omistajista, joka puhuu perustamansa jättiyrityksen päästöjen vähentämisestä, ja joka säätiönsä kautta jakaa avustusta muka ilmastonmuutoksen vastustukseen…( ? ) ,mutta joka samanaikaisesti rakennuttaa itselleen yli 500 dollaria maksavaa 127 metrin pituista saastuttavaa jahtialusta .Sama joka teki heinäkuussa pienen hyppäyksen avaruuteen välittämättä avaruusseikkailunsa tuottamasta valtavan suuresta hiilidioksidimäärästä… jota pitäisi vähentää. Siis se sama perustamansa suuryrityksen johtaja, joka amerikkalaisen Pro Publica- kotisivujen mukaan onnistui välttämään verojen maksua vv. 2007 ja 2011. Kyse on samasta henkilöstä, jonka ammatillinen omistus on kasvanut 85 miljardia dollaria koronapandemian alusta lähtien saavuttaakseen 190 miljardia kokonaisuudessaan, samasta jonka omaisuuden arvo maaliskuusta 2020 lähtien on pullistunut n.165 mijoonalla eurolla…vuorokaudessa !
Mielestäni Ilmastonmuutoksen torjunnassa päästään sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen ja yhdenvertaisuuteen rohkeiden poliittisten perustavanlaatuisten valintojen kautta. Nykyisten yhteiskunnan epäoikeudenmukaisten instituutioiden ja toimintatapojen hävittäminen ei riitä. Niiden tilalle on rakennettava uudenlaiset oikeudenmukaisemmat instituutiot ja toimintatavat. Tämä tapahtuu politiikan ja yhteiskunnan kollektiivisen aktiivisuuden kautta. Tämän muutoksen toteuttamiseen ympäristöjärjestöjen ja kaikkien muiden ilmastonmuutoksesta välittävien pitää tietenkin ottaa osaa .Ja poliittisten päättäjien on kuunneltava tätäkin tahoa.
Kiitos kommenteista! Kyllähän tuolla kohtuuttomalla haavoittamisella tarkoitan ensisijaisesti niitä yksilöitä ja yhteiskuntia sekä ekosysteemejä ja lajeja, joiden elämän edellytykset murenevat ilmastokriisin seurauksena.
korjaus:
uo em.jahtialuksen hinta ei ole vain 500 dollaria, vaan 500 miljoonaa dollaria.
Kiitos selityksestäsi ! Sen mukaan suuntasi asiassa on mielestäni niinkuin ensisijaisesti pitääkin olla. Eri asia onkin sitten se minkälaisilla menetelmillä todelliseen sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen päästään, ja se miltä Suomi ja maailma näyttää muutoksen jälkeen.
Pitääpä yrittää hankkia tuo suosittelemasi kiinnostavalta tuntuva kirja…ei kuitenkaan Amazonin avulla !