Kansalaistoimintaa ovat perinteisesti leimanneet läheinen kytkentä valtioon, yhdistysmuotoisuus ja hallinnon hierarkkisuus.
Suomi on perinteisesti ollut järjestöjen luvattu maa.
Tänä päivänä ihmisillä on kuitenkin ennennäkemättömät mahdollisuudet vaikuttaa, harrastaa ja ottaa kantaa suoraan esimerkiksi verkon kautta.
Uusien vaikuttamismuotojen luonteena onkin, että ne eivät aina kanavoidu olemassa olevien ryhmien, yhdistysten tai puolueiden kautta. Vaikuttaminen yksilöityy sekä muuttuu hetkellisiksi verkostoiksi ja kampanjoiksi.
Uudesta kansalaistoiminnasta esimerkkinä ovat vaikka ravintolapäivä, siivouspäivä, kaupunkiviljely tai kaljakellunta.
Kun olen käynyt eri järjestöissä puhumassa ja keskustelemassa, nousee esille usein tuttuja haasteita. Uusia sitoutuneita toimijoita on vaikea löytää, päättäjien vakuuttaminen on vaikeaa eikä perustoiminta tunnu kiinnostavan huomiotalouden ehdoilla toimivaa mediaa.
Voisiko koko kuvion kääntää kuitenkin päälaelleen?
Mitä jos hyväksyisimme sen, että ihmiset eivät enää sitoudu yhtä hanakasti kuin ennen? Osa toki sitoutuu, mutta suurin osa ei. Voisimmeko muokata omasta toiminnasta sellaista, että siihen voi tulla mukaan ja lähteä yhtä helposti. Voisiko kansalaistoiminnan rakentaa sen varaan, että se kestää, vaikka ihmisiä vain tulee ja menee.
Aina ei myöskään tarvitse vakuuttaa päättäjiä. Voisiko kansalaistoiminnassa hyödyntää enemmän julkisuuden henkilöitä, asiantuntijoita ja muita portinvartijoita? Demokratiassa päätöksenteko on hajautunutta eikä kenelläkään ole lopullista valtaa viedä asioita yksin eteenpäin. Pitäisikö vaikuttamistyössä sittenkin keskittyä enemmän esimerkiksi muiden ihmisten ja ydinaktiivien vakuuttamiseen?
Entä tarvitseeko kampanjoita aina mitata saavutetulla medianäkyvyydellä tai tykkäysten määrällä? Voisiko palstamillimetrien mittaamisesta ja klikkikiimasta siirtyä oikean vaikuttavuuden mittaamiseen. Saatiinko joku lakimuutos vietyä läpi? Tuliko valtion tai kunnan budjettiin muutosta?
Ja lopuksi se tärkein. Mitä jos uskaltaisimme ylipäätään kokeilla hiukan enemmän? Sen sijaan, että pyrimme linjaamaan ja miettimään strategisia tavoitteita, hyväksyisimme sen, että voimme kokeilla lukemattomia eri juttuja ja epäonnistua. Kun kokeilemme sataa erilaista juttua, voimme hyvällä tuurilla onnistua yhdessä.
Esimerkiksi ravintolapäivä tai kaupunkiviljely ovat lähteneet siitä liikkeelle, että on löytynyt yksittäinen henkilö tai taho, joka on halunnut intohimoisesti kokeilla omaa asiaansa. Kansalaistoiminnassa voitaisiin antaa enemmän tilaa kokeilukulttuurille ja hyväksyä se, että rapatessa roiskuu.
Leo Stranius
Kirjoittaja on Luonto-Liiton toiminnanjohtaja
* * *
Oheinen kirjoitus on julkaistu alunperin 20.12.2014 Vetovoimaa-blogissa.
Olet ryhtynyt käyttämään sanaa ”kokeilukulttuuri”.Se on uusliberalismin tyhjää sanahelinää samalla tavalla kuin hyvnvointivaltiosta etâännyttävät tunnukset ”oma vastuu”,yrittäminen”,kannustavuus” ja ”aktiivisuus”.
Mutta ëlämähän on yhtä kokeilua, epäonnistumista,uudelleen pinnistämistä ! Ei sitä vastaamaan tarvitse keksiä kaunistelevia sanoja, joilla ei ole muuta merkitystä kuin ”American Way of Life”!