Luin Ensi- ja turvakotien liiton Hetki isänä -kuvakirjan suomalaisten miesten isyydestä.
Kirja kertoo kuvin vanhemmuudesta, sen ilosta, surusta ja arjesta.
Kiitos yläkerrassa asuvalle ystäväperheelle, joka oli tiputtanut teoksen postilaatikkoomme.
Kaikkein vaikuttavin kuva kirjassa oli mielestäni ”Meidän tähtemme Luca”.
Kuvassa on viikon ikäisenä kuollut vauva isänsä sylissä. Kuvateksti on seuraava:
”Luca nukkuu turvallisesti isän sylissä viimeisen kerran. Luca menehtyi viikon vanhana vakavaan sairauteen. Niin karulta kuin se kuulostaa, tämä hetki oli yksi maailman ihanimmista, kun oma poika nukkuu sylissäni pois, sillä tiesin, että se on hyvä ja turvallinen paikka, missä nukkua viimeiset unet!”
Parhaimmat kirjat ovat sellaisia, jotka herättävät ajatuksia tai voimakkaita tunteita. Tätä kuvaa katsellessani en voinut olla itkemättä – ja paljon. Kyyneleet valuivat poskillani vielä uudestaan tätä blogitekstiäkin kirjoittaessa.
Vanhemmuus on muuttanut suhtautumistani lapsikuolemiin tai -onnettomuuksiin. Kun kuulen tositarinoita vaikka muutaman viikon tai kuukauden ikäisinä menehtyneistä lapsista, en voi olla itkemättä. Jotenkin sellaiset uutiset koskettavat tällä hetkellä todella syvältä.
Aiemmin vastaavat kuvat ja tarinat ovat menneet arjen vilskeessä ohi. Niitä on käsitellyt osana maailmassa olevaa surua, pahoinvointia ja väkivaltaa. Vähän kuin uutiskuvia tai elokuvaa. Eihän siellä kerrotut tai kuvatut kuolemat kovin paljon arkeamme hetkauta – vaikka kyseessä on aina jonkun lapsi, vanhempi tai läheinen.
Hassua, miten paljon vanhemmuus on muuttanut joidenkin asioiden kokemista.
Edelliset Ekoisi-kirjoitukset ovat luettavissa täältä.
