Helsingin Sanomat uutisoi 30.1.2015 tutkimus- ja innovaationeuvoston raportista “Uudistava Suomi: tutkimus- ja innovaatiopolitiikan suunta 2015–2020” (pdf), jossa ehdotetaan muutoksia ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen toimintaan.
Neuvosto on ehdottanut esimerkiksi yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen yhdistämistä, yliopiston tutkijoiden vähentämistä ja sitä, että tutkijat voisivat kokeilla yrittäjyyttä ja palata sen jälkeen takaisin yliopistoon. Listalla on myös yhteistyö teollisuuden ja liike-elämän kanssa sekä lukukausimaksujen laajempi kerääminen.
Suomi tarvitsee sosiaalisia innovaatioita ja vihreää teknologiaa. Tätä varten tarvitaan tutkimusta. Suomen tulevaisuus on osaamisessa ja sen tarjoamassa mahdollisuuksissa eri toimijoille, kuten kestävästi toimiville yrityksille.
Ohessa muutama huomio neuvoston ehdotuksista.
Opiskelijaliitot SYL ja SAMOK tyrmäsivät ajatuksen korkeakoulujen hätäisestä yhdistämisestä tuoreeltaan. Siitä ei tässä yhteydessä enempää.
Suomessa on viime vuosien aikana tehty uudistuksia, joilla on haluttu vahvistaa tutkimuksen ja päätöksenteon yhteyttä. Politiikkarelevanttia tutkimusta on haluttu vahvistaa Valtioneuvoston tutkimus-, ennakointi-, arviointi- ja selvitystoimintaa koordinoivalla työryhmällä (TEA-työryhmä).
Tämän lisäksi Suomen Akatemiassa toimii strategisen tutkimuksen neuvottelukunta, joka pyrkii jakamaan tutkimusrahaa siten, että niin sanottuihin ilkeisiin ongelmiin saadaan vastauksia. Julkisuudessakin usein peräänkuulutetaan tietoon perustuvaa päätöksentekoa.
Neuvoston ehdotus siitä, että yliopistojen pitäisi vähentää tutkijoita on kummallinen.
Esimerkiksi yhteiskuntatieteellisellä alalla tutkijana yliopistossa työskentelevät henkilöt ovat ulkopuolisella rahoituksella. Tutkija tai tutkimusryhmä hakee itse omat palkkarahansa ja hoitaa hallintokulut. Tavatonta ei ole, että projektirahasta puolet menee palkkoihin, puolet yliopiston muuhun toimintaan.
Apurahatutkijat puolestaan maksavat työtilastaan ja kaikki heidän julkaisunsa lasketaan yliopiston tulokseen. Tutkijat osallistuvat opetukseen ja tutkimushankkeissa on usein väitöskirjan tekijöitä ja varttuneempia tutkijoita, joka mahdollistaa oppimista. Tutkimus- ja innovaationeuvosto haluaa siis lakkauttaa nämä ulkopuolisella rahoituksella olevat tutkijan paikat.
Yliopistossa palkkatyösuhteessa on lähinnä professoreita ja yliopisto-opettajia. Näistä jälkimmäisillä on yleensä varattu yksi periodi tutkimukseen, muut opetukseen. Jos halutaan tutkimukseen perustuvaa opetusta, tämä lienee minimivaatimus.
Neuvoston ehdotus kannustaa tutkijoita yrittäjiksi yrittäjävapailla siten, että he voisivat palata takaisin tutkijoiksi esimerkiksi vuoden jälkeen, ei toimi käytännössä.
Kuten edellä on jo todettu, tutkijan työpaikkoja ei ole yliopistolla mitenkään vakituisesti. Siten ei ole myöskään toimia, joihin palata. Apurahan voi usein toki laittaa jäihin toviksi ja käydä yrittäjävapaalla. Yhteistyö yritysten kanssa on kannatettavaa, kunhan muistetaan että esimerkiksi yhteiskuntatieteellinen ala voi tuottaa pikemmin sosiaalisia innovaatioita.
Tutkimuksen julkisuus ja yrityssalaisuudet eivät myöskään aina sovi yhteen. Jos yliopistojen rahoitus halutaan yrityksiltä, jäävät sellaiset alat vaille rahoitusta, joilla ei ole kaupallisia intressejä. Innovaatioiden synnyttämiseen mahdollisimman laaja julkisuus ja monen ihmisen osallistuminen on usein otollisempi vaihtoehto.
Tutkimuksen ja yritysten yhteistyötä voidaan vahvistaa rahoitusinstrumentein. Tästä TEKES on toimiva esimerkki. Ei toki niin, etteikö sen toimintaa voisi parantaa.
Lukukausimaksujen keräämisen hyödyistä ei oikein löydy näyttöä, mutta siitä huolimatta niitä halutaan laajentaa, jotta yliopistot voisivat myydä opetusta ulkomaille.
Tässä vaiheessa ehdotukset näyttävät ristiriitaisilta. Tutkimus halutaan poistaa ja opetuksella tienata lisää rahaa. Korkeakoulujen opetus on kuitenkin perinteisesti perustunut tutkimukseen ja tutkimustietoon.
Ilman laadukasta tutkimusta ei ole laadukasta opetusta. Ilman laadukasta opetusta ei ole sivistystä.
