Ympäristöasioissa olemme perässähiihtäjiä
Helsingin Sanomien pääkirjoituksen (4. 10.) mukaan Suomen ilmastopolitiikka on muuttunut pelkiksi julkilausumiksi konkreettisten tekojen sijaan.
Suomen saamattomuus ei näytä koskevan vain ilmasto- ja energiapolitiikan alaa vaan laajemmin koko ympäristöpolitiikkaa.
Ympäristöhallinto näyttää toimivan yhä passiivisemmin. Ympäristöhallinnossa toteutetaan toki vanhoja päätöksiä, mutta sieltä ei nouse juurikaan uusia avauksia.
Suomen ympäristöpolitiikka on muuttunut pohjoismaisen veturin vetämisestä Euroopan unionin ympäristöpolitiikan perässähiihtäjäksi, jopa jarruksi.
Esimerkkejä yleisistä harmin aiheista ovat olleet viime vuosina harjoitettu energia-, ilmasto- ja liikennepolitiikka.
Itämeren suojelu ja ekologinen verouudistuskin tuntuvat unohtuneen kestävän kehityksen retoriikan taakse hallitusohjelmassa olevista lupauksista huolimatta.
Ympäristöhallinnon ja Suomen ympäristöpolitiikan aktiivisuuden hiipuminen johtuu nähdäkseni ainakin neljästä keskeisestä tekijästä.
Taustalla vaikuttaa yleisemmin talouden globalisaation mukana syntynyt teollisuuden ja liike-elämän kilpailukyvyn ja työllisyyskysymysten ylikorostuminen.
Toisekseen Suomen ympäristöpolitiikan aktiivisuuden hiipumiseen, ”talvehtimisstrategiaan” ja passiivisuuteen, ovat vaikuttaneet 1990-luvulla tehdyt monet kansalliset ja kansainväliset sitoumukset sekä EU:n ympäristöpolitiikan kautta syntyneet uudet velvoitteet.
Kolmanneksi, myös monet ympäristökeskustelussa aiemmin passiiviset ja konservatiiviset tahot ovat aktivoituneet vastustamaan ympäristönsuojelua julkishallintoon ja yleiseen mielipiteeseen vaikuttamalla.
Neljänneksi, Suomella on viime vuosina ollut passiivinen ympäristöministeri. Tämä ei voi olla näkymättä Suomen ympäristöpolitiikassa. Kun ympäristöministeri ei osoita edelläkävijyyttä, on virkamieskunnan ja hallinnon vaikea nostaa esiin uusia aloitteita.
Joissakin tapauksissa hallinnon eri toimikunnat on jopa pyritty sulkemaan ympäristötoimijoilta, samalla kun ne ovat kuitenkin avautuneet elinkeinoelämän ja talouspolitiikan vaikuttajille.
Voidaan ajatella, että kun ympäristöpolitiikka on pyritty sisällyttämään kaikkiin politiikkalohkoihin, on sen ympäristöulottuvuus heikentynyt, koska peliin ovat tulleet eri intresseistä käsin operoivat toimijat.
Vastaavasti esimerkiksi ympäristöasiantuntijat eivät ole puhumassa tai vaikuttamassa talouspolitiikan tai muiden yhteiskunnallisten sektoreiden ytimissä.
Hallinto pyrkii lisäksi ulkoistamaan oman vastuunsa ympäristökysymysten hoidosta.
Ongelmaksi muodostuu se, että kansalaiset odottavat politiikan hoitavan ongelmat, poliitikot ja hallinto peräävät markkinoita apuun, ja bisnes siirtää aloitteen kuluttaja-kansalaisten niskoille.
Tuloksena on se, että kukaan ei tee mitään.
Ilmassa on kuitenkin hyviäkin merkkejä. Uusi pätkäympäristöministeri Kimmo Tiilikainen on muun muassa Helsingin Sanomien haastattelussa (28. 9.) liputtanut tuulivoiman syöttötariffien, biokaasun ja luomutuotannon puolesta.
Samoin pääministeri Matti Vanhanen on peräänkuuluttanut todellista muutosta Suomen ilmastopolitiikassa ja vaatinut liikenteen päästöjen vähentämistä (HS 6. 10.).
Näyttää siltä, että aktiivisten ympäristö- ja pääministerin myötä suomalainen ympäristöpolitiikka saattaa jälleen piristyä.
LEO STRANIUS
hallintotieteiden maisteri
Helsinki
