Oheinen kirjoitukseni on julkaistu Tekniikka&Talous -lehden Energia-blogissa 20.11.2013.
Mitä Talvivaaran jälkeen?
Viime viikkojen aikana keskustelu Talvivaaran kaivosyhtiön ympärillä on kiihtynyt.
Eikä syyttä. Talvivaara on valitettavan moniongelmainen yhtiö. Käytetty tekniikka (bioliuotus) ei ole toiminut odotetulla tavalla, kaivos on aiheuttanut vakavia ympäristöhaittoja ja viime kuukausien aikana on käynyt selväksi, että myöskään taloudellisia toimintaedellytyksiä ei oikein ole.
Ympäristön kannalta olisi parasta, jos kaivos saataisiin suljettua ja ajettua alas mahdollisimman nopeasti. Näin rikkihapon, raskasmetallien ja kemikaalien pumppaaminen ympäristöön loppuisi ja kaivoksen jätevesipäästöt vähenisivät. Kaivoksen sulkemisen myötä melu-, pöly- ja hajuhaitat loppuisivat ja kuormitus Oulunjokeen ja Vuoksen vesistöön hiljalleen vähenisi.
Käytännössä kaivoksen pysäyttäminen ei kuitenkaan suju nopeasti, helposti eikä halvalla. Bioliuotusprosessin pysäyttäminen kestää vuosia ja on vaikeaa. Alasajon kustannukset nousevat vähintään kymmeniin miljooniin euroihin. Samalla osakkeenomistajat menettävät sijoitustensa arvon. Satoja tai tuhansia työpaikkoja menetetään.
Prosessi pitää osata pysäyttää
Kaivoksen bioliuotusprosessien pysäyttäminen kuitenkin onnistuu ja prosessissa olevat metallit saadaan kyllä hyödynnettyä. Kyse ei ole ikiliikkujasta. Talvivaaralla pitää ympäristöluvankin mukaan olla suunnitelma siitä, miten kaivoksen toiminta ajetaan alas, kun sen käyttö loppuu. Olen itse esittänyt kolmen kohdan suunnitelman siitä, miten prosessi olisi järkevä pysäyttää.
Entä kuka kaiken maksaa? Käytännössä pienen osan kuluista kattaa Talvivaaran vakuutukset (toivottavasti sellaisia on olemassa), loppu jää osakkeen omistajille sekä viime kädessä meille kaikille eli valtiolle ja sitä kautta veronmaksajille.
Kun valtio joutuu todennäköisesti ottamaan tilanteen haltuun, saa se samalla omistukseensa kuitenkin nikkeliesiintymän, joka kannattaa jättää odottamaan parempia aikoja. Kallisarvoisista metalleista saattaa olla iloa tulevaisuudessa kun raaka-aineet ja luonnonvarat käyvät yhä niukemmiksi. Tulevat sukupolvet saattavat hyödyntää nykyistä paremmalla tekniikalla näitä metalleja, ellei sitten metallien tehokkaampi uudelleenkäyttö korvaa kaivoksia.
Toisaalta voidaan ajatella, että jos nykyiset ongelmat saadaan nyt lisärahoituksella kuntoon, voi kaivos vielä tuottaa omistajilleen myös taloudellista voittoa. Siitä ei ole kuitenkaan juuri nyt merkkejä. Jos toimintaa jatketaan nykyisen mallin mukaan, ympäristöongelmat todennäköisesti lisääntyvät, sillä vesien kierto ei ole täysin suljettu prosessissa, joka toimii avoimen taivaan alla.
Selvää on, että jos kaivostoiminta loppuu, alueella menetetään paljon työpaikkoja. Käytännössä valtion olisi kuitenkin halvempi palkata esimerkiksi 500 ihmistä suoraan siivoamaan Talvivaaran kaivoksen sotkuja kuin työllistää heidät Talvivaaran kautta sotkemaan lisää ympärillä olevaa luontoa ja vesistöjä. Työllisyyttä voidaan helpottaa esimerkiksi edistämällä luontomatkailua tai perustamalla Talvivaaran kaivoksen paikalle cleantech-keskus. Erityistoimia tarvitaan, se on varmaa.
Valvonta kuntoon
Mitä sitten pitäisi tehdä seuraavaksi, ettei vastaavia tapauksia ilmenisi tulevaisuudessa?
Talvivaaran myötä on ilmeistä, että ympäristöhallinnon lupa- ja valvontaresurssit tulisi saada kuntoon. Käytännössä tämä tarkoittaa lisää rahaa alueelliselle ympäristöhallinnolle. Toisekseen Talvivaaran tapaus paljastaa, että vastuuvakuutukset eivät ole olleet kohdillaan, kun ongelmat uhkaavat kaatua valtion niskaan. Tarvitaan korotuksia kaivosmaksuihin sekä pakolliset ja rajoittamattomat vastuuvakuutukset, joiden kautta voidaan huolehtia mahdollisista ongelmista. Laajemmin herää kysymys siitä, pitäisikö koko kaivoslaki ottaa vielä uudelleen tarkasteluun.
Talvivaaran kaivoksen tapauksessa kyse on lopulta perinteisten ympäristöperiaatteiden noudattamisesta. Varovaisuusperiaate tai saastuttaja maksaa -periaate eivät ole toteutuneet. Tämä on erikoista 2010-luvun ympäristötietoisessa Suomessa. Samalla vastakkain on klassisesti taloudellinen voitontavoittelu sekä luonnolle, yhteiskunnalle ja tuleville sukupolville ulkoistetut ympäristöhaitat. Mitä voimme hyväksyä taloudellisen voitontavoittelun nimissä?
Ja lopulta Talvivaarassa kyse on myös energiapolitiikasta. Talvivaara ilmoitti kohun keskellä, että se jatkaa noin kolmen prosentin osuudellaan Fennovoiman osakkaana. Yrityssaneerauksessa tai konkurssissa tämä tuskin on enää mahdollista. Tällä hetkellä Fennovoiman Voimaosakeyhtiö SF:n omistajayritykset ovat varanneet mahdollisen ydinvoiman tuotannosta vasta vain niukasti yli puolet. Talvivaaran mahdollinen konkurssi saattaa olla viimeinen naula myös Fennovoiman arkkuun.
Leo Stranius on Luonto-Liiton toiminnanjohtaja (hoitovapaalla) ja ympäristöbloggaaja. Hänen ajatuksiaan voi seurata osoitteesta www.leostranius.fi
Heikki Turunen oli haastateltavana televisiossa ja voivotteli luonnon kohtaloa, mutta piti kaivoksen tuomia työpaikkoja tärkeämpinä, koska kauneus ei hänen mielestä elätä. Tosiasissa maailmassa lienee montakin, jotka elävät pelkän kauneuden varassa ja luonto elättää, jos joku vain ryhtyy tuotteistamaan. Luonto menettää kauneuttaan globaalissa mitassa joka vuosi, joten jos vain jättää omansa rauhaan, niin siitä tulee vuosi vuodelta arvokkaampi. Nyt vain on paha yrittää saada turisteja alueelle, jonka maine on mennyt ja vesistöt pilalla. Jos elinkeinotoiminta kasvaa hitaasti paikallisin ehdoin ja mittakaavoin, eikä yhden muualta työntekijöitä houkuttelevan suuren varassa, niin kunta ei myöskään päädy suureen pulaan, jos toiminta ei menesty.
Ylipäätään on kunnilta typerää heittäytyä yhden kortin varaan, joka maksattaa kunnalla ja valtiolla infran sun muut, mutta tuottoa tulee ehkä hetken aikaa myöhemmin, mutta lopulta kuitenkin kaivostoiminta lakkaa ja sen varassa oleva kunta jää pulaan mahdollisine velkoineen. Samalla sen ylläpitämät muutkin työpaikat katoavat ja ihmisten asunto-omaisuus menettää arvonsa yhdessä yössä kun tulijoita ei ole, mutta velallisten on muutettava pois työn perässä. Jos samalla on tuhottu muut mahdollisuudet elinkeinotoimintaan, kuten vaikkapa kalastusmatkailuun joka olisi pysyvä elinkeino kunhan vesistöt pitäisi kunnossa, niin kunta on aika pahassa tilanteessa. On kuin kunta olisi pumpannut itsensä täyteen stereoideja, houkutellut ihmisiä muuttamaan muualta ja kasvanut liian nopeasti, mutta kaivostoiminnan loppuessa ilma lähtee lihaksista ja entinen lihaskasa on pelkkää luuta ja nahkaa, mutta velkojen kanssa.
Kaivoslaki on saatava sellaiseksi, joka hyödyttää yhteiskuntaa. On valitettavan tätä päivää, että firmojen tulisi saada hyötyä yhteiskunnan omaisuudesta, mutta yhteiskunnan ei tulisi saada määrätä sille edes hintaa tai valvoa miten toimintaa tehdään. Laki ja ympäristövalvonnan rahoitus kuntoon, jottei lakikin ole vain teksitiä paperilla, jota kukaan ei käske noudattamaan ajoissa.