Tänään (20.6.) alkaa YK:n Rio+20-konferenssin korkean tason vaihe.
”Tämä sukupolvi elää kuin viimeistä päivää – ja jätämme massiivisen laskun tuleville sukupolville ja yhteisen planeettamme ympäristölle. Rion kokouksessa voidaan vihdoin kääntää suuntaa”, toteaa kokoukseen osallistuva ympäristöministeri Ville Niinistö ministeriön tiedotteessa.
Mistä homma sai alkunsa? Worldatch-instituutin julkaisema Maailman tila 1992 esipuhe alkaa seuraavasti:
”20 vuotta on tullut kuluneeksi siitä, kun Tukholmassa järjestettiin vuonna 1972 Yhdistyneiden Kansakuntien ihmisen ympäristöä käsitellyt konferenssi, joka virallisesti käynnisti kansainvälisen ympäristöajan. Tänä Tukholman kokouksen juhlavuotena järjestetään Rio de Janeirossa kesäkuun alkupuolella YK:n ympäristö- ja kehityskonferenssi. Tässä ”maapallon huippukokouksessa”, kuten kokousta on alettu kutsua, keskitytään olennaisiin ympäristökysymyksiin, kuten ilmaston vakauttamiseen ja maapallon biologisen monimuotoisuuden säilyttämiseen.”
Tuo Maailman tila -kirja ja Rion konferenssi olivat keskeisiä vaikuttimia omalle ympäristöherätykselleni. Tuolloin 17-vuotiaana havahduin siihen, että ihminen on omalla toiminnallaan tuhoamassa nopeasti elämän edellytyksiä maapallolla. Jotain pitäisi tehdä.
Rion kokous oli kansainvälisen ympäristöyhteistyön merkkipaalu. Kokouksessa sovittiin ilmastonmuutosta koskevasta puitesopimuksesta ja solmittiin kansainvälinen biodiversiteettisopimus. Rion kokouksen sykähdyttävämpiä hetkiä oli myös Severn Suzukin puheenvuoro: The girl who silenced the world for 5 minutes.
20-vuotta myöhemmin Maailman tila 2012 -kirjan alkusanat alkavat seuraavasti:
”Rion maailmankonferenssista 1992 on kulunut kaksi vuosikymmentä, joiden aikana maailma on muuttunut paljon. Maapallon väkiluku on kasvanut 1,5 miljardilla ihmisellä. Nopeasti globalisoitunut talous, valtava siirtolaisuus ja tietotekninen kumous ovat liittäneet maapallon asukkaat entistä lähemmin toisiinsa.”
On kuljettu neljä vuosikymmentä kansainvälistä ympäristöpolitiikkaa. Päästöt ilmakehään ovat nousseet ennennäkemättömälle tasolle, lajien sukupuuttoaalto on kiihtynyt tuhatkertaiseksi ja seitsemän miljardin kokoinen ihmiskunta kuluttaa luonnonvaroja enemmän kuin koskaan aiemmin janoten yhä kiihkeämmin talouskasvua.
Samalla Rio+20-konferenssin tavoitteet ovat kutistuneet kansainvälisen ympäristöhallinnon vahvistamiseen ja vihreän talouden edistämiseen sekä mahdollisiin uusiin kestävän kehityksen tavoitteisiin. Pari vuosikymmentä sitten sovittiin sentään vaarallisen ilmastonmuutoksen torjumisesta ja lajikadon pysäyttämisestä.
On vaikea uskoa, että kokouksessa saavutettaisiin mitään uusia sitovia tavoitteita – varsinkin kun jo kokouksen alla valtioiden johtajat ovat nostaneet kätensä ylös ja tavoittelevat nyt sitovien sopimusten sijaan pelkkää poliittista julistusta. Greenpeacekin on julistanut jo lähtevänsä ”sotajalalle”.
Kansainvälistä ympäristöpolitiikkaa nyt 20 vuotta seuranneena herää vääjäämättä kysymys, tarvitaanko suuria ympäristökokouksia. Onko YK oikea paikka ratkaista ympäristöongelmia?
Ohessa on Steinar Andresenin ja Arild Underdalin kiinnostava kirjoitus aiheesta: We do not need more global sustainability conferences.
Kokousten sijaan tarvittaisiin tavoitteiden ja päätösten toimeenpanoa. Tekeminen on sanomisen korkein muoto.
Taas terävä ja näkeväkirjoitus. Mutta mistä saada toimeenpano, jos ei ole yhdessä aikaansaatua sopimusta?
Sen sopimuksen aikaansaaminen YK:n, no hieman raskaalla rakenteella, on haasteellista.
Yksilötason vaikuttaminen (kaiken median kautta toki) pakottaa ja legitimoi politiikan ja liike-elämän vaikuttajia muutokseen.
Terveisin Riosta.