Launtaina lueskelin Ilmo Massan toimittamaa artikkelikokoelmaa Vihreä teoria – ympäristö yhteiskuntateorioissa. Pääsin kirjassa vasta puoliväliin, mutta voin jo tässä vaiheessa suositella teosta lämpimästi kaikille ympäristösosiologian teoriakeskustelusta kiinnostuneille.
Erityisesti jäin pohtimaan ekomodernisaatioteorioiden suosioita ympäristöpolitiikassa. Massa tuo hyvin johdantoartikkelissa esille, kuinka modernisaation yleistettävyys kehitysmallina joutui nopeasti kriisiin ja on hylätty yhteiskuntateoriana. Erityisesti tässä valossa on syytä ihmetellä, miksi modernisaatioteorian suosio kuitenkin jatkuu ympäristöteorioissa kun yhteiskuntatieteissa se on yleisesti hylätty.
Puheet ekomodernisaatioista ja kestävästä kehityksestä ovat höttöä, jonka myötä yhteiskunta muuttuu jatkuvasti vähemmän ympäristöystävälliseksi. Timo Järvikoski tuokin omassa artikkelissaan esille sen, että ekologinen modernisaatio uusintaa tuotannon oravanpyörää, joka johtaa helposti Jevonsin paradoksiin (rebound-ilmiö).
Hommaa eivät kuitenkaan ratkaise yksilötkään. Esimerkiksi kuluttajat voivat valita vain tuotteiden välillä, mutta eivät voi juurikaan vaikuttaa itse tuotteiden tarjontaan. Päätökset tuotteista tehdään ennen kuluttajien valintoja. Lisäksi on turha kuvitella, että arvoista tai kulttuuriperimästä seuraisi tekoja. Kari Väyrynen pohtiikin omassa artikkelissaan osuvasti sitä, että kun kiinalaiset ja intialaiset eivät ole valinneet buddhalaista tai taolaista talousetiikkaa, on vaikea kulutella, että he kääntyisivät tulevaisuudessa kohti ekologista askeesia. Ulrich Beckin mukaan etiikan merkitystä ympäristökriisiin voidaan verrata siihen, että käytetään polkupyörän jarruja jumbojetissä.
Helsingin Sanomat julkaisi lauantaina vieraskynäkirjoitukseni kansalaisvaikuttamiseen liittyen. Kirjoitus on luettavissa tästä: Vaikuttaminen siirtyy kabineteista kaduille, verkkoon ja julkisuuteen.
