”Luonto tarvitsee tilaa ja ihminen tarvitsee luontoa.” Näin tiivisti Suomen ympäristökeskuksen Jenni Lehtimäki Lahden Luontofoorumissa tällä viikolla. Ajatus jäi mieleen, koska siinä kääntyy tavallaan tutun luontokeskustelun asetelma ympäri.
Luontofoorumin avaavassa paneelikeskustelussa tarkasteltiin metsien käytön kipupisteitä. Nuorten luontodelegaatti Anton Riihelä muistutti ylisukupolvisesta vastuusta: ”Kun puolustetaan luontoa, kiittäjiä näkyy kyllä pitkälle tulevissa sukupolvissa.” Suomen luontopaneelin puheenjohtaja Janne S. Kotiaho puolestaan pohti, onko vapaaehtoinen suojelu jopa perustuslain vastaista, sillä vastuu luonnosta ja sen monimuotoisuudesta, ympäristöstä ja kulttuuriperinnöstä kuuluu kaikille.
Ratkaisuiksi paneelissa nostettiin muun muassa luontolaki, luonnonarvomarkkinoiden edistäminen sekä yhteistyön vahvistaminen yli sektorirajojen. Kaikki tarpeellisia asioita, mutta samalla jäin miettimään, miten helposti luonto edelleen näyttäytyy keskustelussa jonain meidän ulkopuolellamme olevana asiana, jota me ihmiset käytämme, suojelemme, ennallistamme, mittaamme ja hallinnoimme. Ehkä olisi hyvä välillä muistaa, että me itsekin olemme luontoa.
Luonto ja terveys
Luonnon terveyshyödyt pitäisi nähdä yhtä perustavanlaatuisina kuin ruoka, uni ja liikunta. Ihminen ei ole erillinen yksilö vaan elosysteemi, joka kuhisee elämää. Kehossamme elää valtava määrä muita eliöitä, ja olemme jatkuvasti vuorovaikutuksessa ympäristömme kanssa. Luonto ei ole vain paikka, jossa käymme virkistäytymässä, vaan yksi niistä olosuhteista, joiden varassa elämämme on mahdollista.
Siksi luontoa pitäisi ajatella myös kansanterveyden näkökulmasta. Jos vauvat ja taaperot kasvavat kosketuksissa monimuotoiseen lähiluontoon, sillä voi olla merkittäviä vaikutuksia myös terveyteen. Luontoympäristö ei ole pelkkä harrastuspaikka tai maisema ikkunan takana, vaan osa ihmisen hyvinvoinnin perustaa.
Tämä on myös yksi syy siihen, miksi luontokato pitäisi ottaa paljon nykyistä vakavammin. Kyse ei ole vain siitä, että menetämme lajeja tai että jostain metsästä tulee vähän yksipuolisempi. Kyse on samalla oman elinympäristömme köyhtymisestä, oman oksamme sahaamisesta.
Kuva: “Green City Farm on Perho Liiketalousopiston Malmin kampuksella sijaitseva ekologinen opetuspelto, jossa yhdistyvät kestävä gastronomia, puutarhatuotanto ja yhteisöllisyys. Pelto tarjoaa opiskelijoille ja yhteistyökumppaneille mahdollisuuden oppia vastuullista viljelyä ja ruoanvalmistusta sekä kestävää toimintaa käytännön kautta.”
Elintarvikeala on suuren muutoksen kynnyksellä
Elintarviketeollisuusliitto julkaisi keväällä 2026 luontokäsikirjan, jonka tavoitteena on pysäyttää alan aiheuttama luontokato vuoteen 2040 mennessä. Upea tavoite. Toivottavasti sen toteutumista myös seurataan ja siitä raportoidaan avoimesti vuosittain.
Ainakin alan suurimpien yritysten on syytä tehdä omat luontotiekarttansa. Pelkkä tehtaiden tonttien viherryttäminen ei riitä, vaikka sekin voi olla hyvä asia. Suurin osa elintarviketeollisuuden luontovaikutuksista syntyy paljon kauempana tuotantolaitoksista, koko ruokajärjestelmän alkupäässä. Siksi myös ruoantuotannon perustaa on siirrettävä enemmän kasvispohjaiseksi.
Viherkatto, niitty tehtaan ympärillä tai hyönteishotelli ovat hyviä asioita. Mutta jos samaan aikaan yrityksen raaka-aineketjut ylläpitävät luonnon monimuotoisuuden köyhtymistä, kokonaisuus jää pahasti vajaaksi.
Mittaaminen ei ole niin vaikeaa kuin miltä se kuulostaa
Luontofoorumin yrityssessiossa pohdittiin sitä, miten liiketoimintaa voidaan harjoittaa luonnon kantokyvyn rajoissa. Keskustelu pyöri pitkälti sen ympärillä, miten vaikeaa luontotavoitteita on konkreettisesti mitata. Moni tekee hienoa luontotyötä, mutta kokonaiskuva puuttuu ja raportointi koetaan haastavaksi.
Oma kokemuksemme luontovaikutusten mittaamisesta on toinen. Olemme Third Rockissa pystyneet toteuttamaan luontojalanjälkilaskentaa hyvinkin jouhevasti Jyväskylän yliopiston, Sitran, S-ryhmän ja kumppaneiden kehittämällä mallilla. Jos päästölaskenta on tehty huolella, on luontojalanjälkilaskennan tekeminen sen rinnalla yllättävän suoraviivaista.
Toki luontovaikutusten mittaamiseen liittyy vielä paljon epävarmuuksia ja kehittämistarpeita. Mutta täydellistä mittaria ei mielestäni kannata jäädä odottamaan. On parempi aloittaa siitä, mitä voidaan tällä hetkellä mitata, kuin käyttää mittaamisen vaikeutta syynä olla tekemättä mitään.
Aika siivota höttöiset termit pois
Luontofoorumissa kuuli valitettavasti edelleen viherpesuun helposti taipuvia termejä, kuten ”luontopositiivinen” tai ”luontoystävällinen”. Näitä kannattaa siivota omista aineistoista ja verkkosivuilta viimeistään nyt, kun kuluttajansuojaa koskeva sääntely kiristyy ja ympäristöväittämien perustelemiseen kiinnitetään entistä enemmän huomiota.
Yrityksen ei tarvitse väittää olevansa luontoystävällinen. Paljon kiinnostavampaa on kertoa avoimesti, missä sen suurimmat luontovaikutukset syntyvät, mitä niille tehdään ja missä vielä epäonnistutaan. Ehkä vastuullisuusviestinnässäkin voisi siirtyä hieman vähemmän täydellisyyteen ja enemmän todellisuuteen.
Kuinka kuolla vähemmän?
Luontofoorumia ennen olin kuunnellut ystäväni suosituksesta Aura Raulon luennon ”Kuinka kuolla vähemmän” Puistokatu 4:ssa. Luennon ajatus vei saman teeman hiukan toiseen suuntaan.
Raulon pääviesti oli se, että me ihmiset olemme tietysti myös osa elämän verkkoa ja yksilön raja on paljon häilyvämpi kuin yleensä ajattelemme. Jäkälät, korallit, puut, sienet ja lukemattomat muut eliöt muodostavat keskenään jatkuvasti muuttuvia kokonaisuuksia. Myös ihminen on osa monen lajin kokonaisuutta. Meissä lymyää kokonainen ekosysteemi.
On oikeastaan hassua puhua yksilöistä, kun emme ehkä ole niin yksilöitä kuin kuvittelemme. Ajatus tuntuu kiinnostavalta myös luontokadon ja ympäristöahdistuksen näkökulmasta. Jos ihminen nähdään luonnosta erillisenä yksilönä, luonnon tuhoutuminen voidaan helposti nähdä jonain meidän ulkopuolellamme tapahtuvana asiana. Jossain siellä kuolee lajeja, metsät pirstoutuvat ja ekosysteemit köyhtyvät.
Jos taas ajattelee olevansa itse osa tätä verkkoa, asetelma muuttuu. Silloin luontokato ei ole vain luonnon ongelma. Se on myös meidän ongelmamme, koska emme lopulta ole luonnosta erillisiä.
Raulo puhui myös kuolemasta osana elämää. Kuolema mahdollistaa uusiutumisen ja sopeutumisen muuttuviin olosuhteisiin. Kuolema antaa alustan uudelle elämälle. Elämä ja kuolema eivät ole kaksi vastakkaista asiaa, vaan saman jatkuvan prosessin eri puolia.
Tässä on jotain lohdullista myös ekologisen surun näkökulmasta. Jos identifioituu osaksi elämän verkkoa, kaikkea ympäristöahdistusta ei tarvitse kantaa yksin. Luontoahdistus ja ekologinen suru eivät ole vain yksilön henkilökohtaisia tunteita, vaan ne syntyvät suhteessa johonkin itseä paljon suurempaan.
Luonnossa oleminen ei siksi ole vain virkistäytymistä, terveydenhoitoa tai harrastamista. Se on myös muistutus siitä, ettemme ole täällä yksin emmekä irrallisia muusta elämästä. Luonto tarvitsee tilaa. Ja ihminen tarvitsee luontoa.
Pitäisikö meidän puhua luonnon suojelemisesta hieman vähemmän jonkin ulkopuolisen asian pelastamisena ja hieman enemmän oman elämänverkkomme puolustamisena?
Jos kiinnostaa, Aura Raulon ”Kuinka kuolla vähemmän” -luennon voi kuunnella tästä:
https://www.youtube-nocookie.com/embed/FifEp9x8AhY?rel=0&autoplay=0&showinfo=0&enablejsapi=0
