Vieraskynäblogissa Riku Särkkä
Elämää metsässä
Keväällä siirsin maallisen omaisuuteni pienvarastoon, irtisanoin ylikalliin vuokrakämpän ja ostin maastonvärisen yhden hengen teltan. Minusta tuli vapaaehtoisesti asunnoton.
Minulle koti merkitsee turvallisen pesän lisäksi paikkaa, jossa voin helposti suorittaa haluamiani toimintoja, kuten ruuanlaitto, harrastukset ja nukkuminen. Koti toimii myös varastona omistamilleni tavaroille.
Tavaroiden varastoiminen (ne kun eivät maksa vuokraa) on ottanut päähän jo todella pitkään, olenkin viime vuosina pyrkinyt koko ajan karsimaan tavaroita. Aloin pikkuhiljaa kyseenalaistaa myös sen, mitä arkeen kuuluvia toimintoja minun pitäisi pystyä suorittamaan omassa asunnossa, ja mitä voisin ulkoistaa. Entäs se asunnon tuoma suoja – tarvitsenko sitä?
Siispä metsään! Pienellä vaivannäöllä löytyy yllättävän helposti sopivan suojainen, jopa idyllinen, aukea alue, johon painaa päänsä. Pyörämatka lähimmälle metroasemalle noin 15 minuuttia, hyvä ilmastointi ja vuokra nolla euroa (ei sis. vesimaksua).
Toki luovuin myös asunnon tuomasta turvasta, mutta vanhana liftarina olen tottunut olemaan helppo maali murhamiehille. Ja kuten leffoista tiedämme, verenhimoisia psykopaattejahan ovat niin yksityisautot kuin kaiken maailman pusikotkin pullollaan.
Suhtautuminen sekä tavaraan että toimintoihin alkoi pian jalostua.
- Mitä tapahtuu, jos en vaihdakaan sukkia joka päivä?
- Pärjäisinkö vaikkapa joka toisen päivän kypsentämättömillä kasviksilla?
- Mitä teen kahdellakymmenelläviidellä t-paidalla, kun kuitenkin käytän vain viittä?
- Mitä teen posliinisella wc-istuimella, jos minulla on polyamidinen istutuslapio?
Eräs projektini taustalla olevista ajatuksista oli tehdä kotiin jämähtäminen vaikeammaksi. Toden totta, kesän aikana sosiaalinen elämäni sai lisäpotkua, kun pyykit oli pestävä jonkun toisen pesukoneessa ja muutaman kerran lähdin kavereiden sohvalle ihan rehellisesti sadetta pakoon.
Yksi koko homman hienoista puolista oli se, miten tutut kyllä jeesaavat, vaikkakin tässä tapauksessa pyykkikoneeton ahdinkoni oli täysin itse aiheutettua. Itse olen ollut aina altis lainaamaan tavaroitani ja hallinnoimaani tilaa, tämän kokemuksen jälkeen olen entistä alttiimpi.
Entäs luontosuhde sitten? Pidän itseäni luontoihmisenä ja metsä on minulle tärkeä paikka. Olet varmaan kuullut nuo sanat ennenkin. Ei varmaankaan tule yllätyksenä, että kuten useat, jotka näin sanovat, eivät kovinkaan usein vieraile metsässä, ja koko ajatus luontoon lähtemisestä tuntuu kaikkine jalkojen nosteluineen ylitsepääsemättömän vaivalloiselta.
Kuitenkin, kun luonnon helmaan tulee lähdettyä, meno on yllätyksettömästi diippi. Kesän aikana näin varmasti useammat auringonlaskut kun siihenastisen elämäni aikana yhteensä, löysin ihan vahingossa syötäviä keto-orvokkeja, ja oletteko muuten huomanneet, kuinka iloisen ininän juuri ruokittu hyttynen päästää lähtiessään lentoon korvan juuresta? Njauuuuu..!
Syksyn tullen oli aika päättää kokeilu, ja siirtyä taas sisätiloihin. Kokemus oli kaiken kaikkiaan arvokas. Tärkeimmät asiat ja kiitollisuus niistä korostuivat, kun taas turhat asiat jäivät yhä pienempään rooliin. Kun jokainen mukana kuljetettava tavara lisää painoa rinkassa, on helpompaa miettiä prioriteettejaaan. Mitä minä tarvitsen? Mitä minä haluan? Mikä tekee minut onnelliseksi?
En välttämättä suosittele juuri tätä temppua kokeiltavaksi kotona, mutta suosittelen ehdottomasti kyseenalaistamaan omat asenteet tavaroihin, toimintoihin ja turvaan. Ja muista: olit sitten tien päällä tai teiden ulottumattomissa, tie kyllä kantaa.
Riku Särkkä
Kirjoittaja on minimalisti ja ikuinen kyseenalaistaja