Valmisteilla olevan ilmasto- ja energiastrategian sähkönkulutusennuste on julkisuuteen tihkuneiden tietojen mukaan 94 – 98 TWh:n välillä. Vuonna 2011 kulutus oli 84,2 TWh.
Strategiassa pitää omasta mielestäni lähteä siitä, että kustannustehokkailla energiasäästötoimenpiteillä sähkönkulutus voidaan pitää nykytasolla tai jopa laskea.
Käytännössä sähkönkulutuksen vähentäminen onnistuu rakennusten, kotitalouksien ja raskaan teollisuuden energiatehokkuutta parantamalla.
Esimerkiksi Helsingin energiankulutus on kääntymässä laskuun vaikka väestömäärä kasvaa.
Ennusteen sijaan hallituksen tulisi miettiä tavoitetta ja keinoja sähkönkulutuksen vähentämiseen. Lisäksi ilmasto- ja energiastrategiassa tulee sitoutua kivihiilestä ja muista fossiilisista polttoaineista luopumiseen.
Tutkijoiden mukaan ilmakehään voidaan päästää maailmanlaajuisesti hiilidioksidia 565 gigatonnia vuosisadan puoliväliin mennessä, mikäli lämpeneminen halutaan pitää kahden asteen tuntumassa. Tämäkin tarkoittaisi neljää mahdollisuutta viidestä. Tätä vauhtia kiintiö täyttyy kuitenkin seuraavan 16 vuoden aikana. Samaan aikaan yhtiöiden hallussa olevat tunnetut fossiilivarannot riittävät noin 2795 gigatonnin päästöihin. Näillä mennään helposti jopa kuuden asteen lämpenemiseen.
Ongelma ei siis ole öljyn ja fossiilisten polttoaineiden riittävyys vaan se, miten varmistamme, että nykyisiä tunnettuja varoja ei käytetä. Tämä onnistuu siten, että energian- ja sähkönkulutus saadaan nopeasti laskuun.
Jos varsinaisena tavoitteena on hiilidioksidipäästöjen minimointi eikä sähkönkulutuksen itseisarvoinen vähentäminen, kannattaisi varmaan näitä energiaratkaisuja miettiä kokonaisuuksina eikä pelkästään sähkönkulutuksen kautta.
Mielestäni käydyssä keskustelussa on nyt taas vakavana vaarana likinäköinen jumittuminen sähkönkulutuksen vähemmän merkitseviin numeroihin – pitäisikö sen olla 90 vai kenties 94. Sen sijaan pitäisi puhua esimerkiksi siitä, että Suomen kokonaisenergiankulutus on tällä hetkellä noin 400 TWh, josta pelkästään öljystä tulee noin 100. Miten tämä vähennetään ja korvataan on se, mikä ratkaisee CO2-tavoitteisiin pääsemisen.
Tällä hetkellä ja nähtävässä tulevaisuudessa on niin, että polttamiseen perustuvan energiantuotannon korvaaminen tapahtuu lähinnä vaihtamalla esimerkiksi prosessi sähköön perustuvaksi. Jos tätä halutaan – ja kuten sanoin, jos CO2-tavoitteisiin halutaan päästä, niin pitäisi haluta – niin edullinen, riittoisa ja vähäpäästöinen sähkö on korvausprosessin avaintekijä.
Jos sen sijaan tuijotetaan vain myooppisesti tuota yhtä indikaattoria, sähkönkulutusta, voi käydä jopa niin, että päästöt vain lisääntyvät. Otetaan yksi esimerkki: Maan Ystävien ilmastoraportissa pari vuotta sitten esitettiin kaunis toive siitä, että esimerkiksi metalliteollisuus pudottaisi huomattavasti sähkön kulutustaan. Hieno homma, mutta entäpä jos esimerkiksi Suomen metalliteollisuuden käyttämät raaka-aineet tuotettaisiin samassa raportissa esitetyllä kestävällä tavalla, fossiilisten käyttö minimoiden?
Käytännössä tämä tarkoittaisi vähintään yhden ja luultavasti kahden Tornion terästehtaan rakentamista lisää. Kun tämmöinen vekotin kuluttaa – siitä huolimatta, että prosessi on jo tehokkuudeltaan lähellä teoreettista huippuaan – sähköä suunnilleen saman verran kuin koko Suomen muu metalliteollisuus yhteensä, niin voi helposti päätellä, että sähkön säästö ja ympäristön säästö voivat tietyissä tapauksissa olla keskenään ristiriitaisia tavoitteita.
Jos energiastrategioissa jumiudutaan pyörimään sähkönkulutuksen ympärille, ollaan jo lillukanvarsissa. Pitäisi osata puhua vaikkapa primäärienergiasta!