Oheinen mielipidekirjoituksemme julkaistiin hieman lyhennettynä Vihreässä Langassa (9.3.2012). Tässä teksti kuitenkin alkuperäisessä muodossaan.
Mielipide: Miksi hyvinvoinnin mittaaminen herättää vastustusta?
Taloudellisen eriarvoisuuden kasvaminen ja suomalaisen hyvinvointivaltion tulevaisuus huolestuttavat suomalaisia poliitikkoja, valtion virkamiehiä ja tutkijoita. Viimeksi näihin huolestuttaviin kehityssuuntiin kiinnitti huomiota Tasavallan presidentti uudenvuodenpuheessaan sekä Tarja Halonen ja Jacob Zuma omassa raportissaan.
Kuitenkin käytännön politiikassa ilmaistu huoli on toistaiseksi jäänyt täysin nykyisenlaisen talouskasvun jatkamispyrkimysten varjoon. Näyttää siltä, että taloudellisen eriarvoistumisen pysäyttäminen ja rajallisten resurssien kohdentaminen entistä tehokkaammin hyvinvoinnin tuottamiseen ei herätä päätöksentekijöissä juhlapuheita suurempaa mielenkiintoa. Päinvastoin Suomessa jopa suorastaan aktiivisesti vastustetaan uusia hyvinvointimittareita. Hyvä kysymys onkin miksi mittareita, joita voitaisiin hyödyntää pohjoismaisen Hyvinvointivaltiomme kehittämiseksi meidän kaikkien parhaaksi, halutaan vastustaa?
Johtuuko tämä muutosvastarinta juuttumisesta vanhakantaiseen maailmankuvaan? Vanhakantaisten uskomusten mukaan kun parhaiten hyvinvointia voidaan lisätä alati tuotantoa ja vientiä kasvattamalla. Tämä joidenkin ekonomistien ideaalissa maailmassa ikuisesti jatkuva talouskasvu, jota mitataan BKT:n kasvuna, on kaiken hyvän lähde. Se, että BKT:n laskennassa ei aiheutettuja sosiaalisia ongelmia sekä ympäristöhaittoja ja -tuhoja huomioida, jätetään yleensä mainitsematta, vaikka niiden merkitys ihmisten hyvinvoinnille on suuri, jopa ratkaisevan tärkeä.
Yhteiskunta- ja talouspolitiikkamme ydin tiivistyy ikuisen talouskasvun tavoitteluun, vaikka tiedämme sen mahdottomaksi rajallisella maapallolla. Kansalaisille on kuitenkin tehokkaasti opetettu usko talouskasvun tavoitteluun ja kuluttamiseen, jolla ei enää suurelta osin ole mitään tekemistä tarpeiden tyydyttämisen tai hyvinvoinnin kanssa.
Valitettavasti maailma ei enää toimi niin yksinkertaisesti kuin vanhentuneet talousteoriat uskottelevat. Päinvastoin, talous- ja yhteiskuntapolitiikkamme juuttuminen vanhentuneisiin teollisenyhteiskunnan maailmankuvaan ja käsityksiin, haittaa taloutemme luonnollista kehittymistä jälkiteolliseksi palveluyhteiskunnaksi. Vanhentuneet kansantuote- ja tuottavuuslaskelmat tunnistavat huonosti asiakaslähtöisistä erikoistuotteista ja -palveluista saatavia katteita ja voittoja.
Harva ekonomisti väittäisi, ettei BKT:ta nykyään käytettäisi tänä päivänä ihan muunlaisiin tarkoituksiin kuin mihin sen alun perin oli tarkoitus. Miksi BKT:ta silti käytetään mittaamaan talouden tilaa ja sen tulevaa kehitystä? Ekonomistien yleinen vastaus on: koska parempia vaihtoehtoja ei ole. Vastaus on oikea, mutta samalla vain osatotuus. Vaihtoehtoja ei ole, koska ekonomistit ovat tehokkaasti vastustaneet niiden kehittämistä ja käyttöönottoa. On hämmentävää että, kehityksen vastustajia ovat juuri ekonomistit. Tuloksena on laajamittaista taloudellista tehottomuutta ja niukkojen resurssien haaskausta.
Useat ekonomistit väittävät edelleen virheellisesti, että BKT korreloisi yleisen vaurastumisen tai hyvinvoinnin kasvun kanssa, kuten asian laita oli 20 – 30 vuotta sitten. Lukuisten tutkimusten mukaan, on kuitenkin havaittu, että on olemassa erkaantumiskohta, jonka jälkeen ihmisten objektiivisesti mitattu taloudellinen hyvinvointi alkaa junnata paikallaan, vaikka BKT kasvaa.
Talouskasvun seuraaminen BKT -mittarin avulla on keskeinen ongelma. Mitä lähinnä talouden liikevaihtoa kuvaava BKT -mittari todellisuudessa kertoo taloudesta ja sen kehityksestä? Oikeastaan aika vähän, sillä BKT laskee yhteen talouden rahamääräiset tulot ja osan menoista sekä unohtaa kokonaan suuren osan menoista. BKT:ta kasvattavat hyödykkeiden tuotannon ohella muun muassa rikollisuus, onnettomuudet, sairaudet sekä ympäristön puhdistaminen saasteista ja jätteistä. BKT on siis mittari talouden rahavirroista, jotka eivät sinällään kerro mitään toiminnan järkevyydestä ja resurssien tehokkaasta käytöstä.
Pelkän liikevaihdon perusteella ei voi sanoa, kuinka järkevää yrityksen toiminta on. Sen määrittää yrityksen tuottama voitto. Yhteiskunnassa tuo voitto on hyvinvointi. Kuitenkaan tätä talouden tuotosta ei mitenkään mitata. Tarvitsemmekin hyvinvoinnin mittaamiseen uuden, jälkiteollisen ajan haasteita vastaavan hyvinvointi-indikaattorin. Valtioneuvoston kanslian esittämä Findikaattori -kokoelma on tarkoitettu ensiavuksi täydentämään BKT:n puutteita. Ongelmana vain on, että muita mittareita käytetään vain BKT:lle alisteisina, jolloin talouden kokonaiskehityssuunnat jäävät hahmottumatta.
Jotta taloudenpitomme olisi järkevällä tolalla, emme saisi elää velaksi. Kuitenkin juuri näin teemme: lainaamme rahaa ympäristöltä ja tulevilta sukupolvilta kiihtyvällä tahdilla, eikä mikään mittari varoita meitä väärästä suunnasta. Yrittäessämme saada lisää talouskasvua, otamme lisää velkaa ja aiheutamme vain lisää sosiaalisia ja ympäristö-ongelmia, joiden hoitamiseen toivomme saavamme talouskasvun kautta lisää rahoitusta. Olemme tottuneet ajattelemaan, että näillä negatiivisilla asioilla ei muka olisi rahamääräistä arvoa, mutta käytännössä niillä kaikilla on sellainen.
Aidon kehityksen indikaattorin (GPI) näkökulma on menneen maailman ekonomistien kannalta mullistava. GPI saadaan kun hyödyistä vähennetään aiheutetut haitat. GPI pyrkii myös huomioimaan, että meillä on seuraavina vuosina mahdollisuus tehdä yhtä paljon tuotosta toisin kuin BKT, jota voidaan yhtenä vuonna paisuttaa seuraavan vuoden kustannuksella. Lopputuloksen pitäisi jäädä plussan puolelle – ja olla mielellään kehittymässä hyvään suuntaan. Jos talouden aktiviteetit eivät lisää yhteiskunnan hyvinvointia, on talouden toiminnan perusteissa jotain pahasti vialla. Valitettavasti asia on näin tällä hetkellä.
GPI:tä vastaan on usein esitetty argumentteja, että se sisältää poliittisesti päätettäviä asioita, jolloin mittari olisi ”poliittinen”, kun taas BKT olisi jotenkin objektiivinen ja puolueeton mittari. BKT ei kuitenkaan sekään ole objektiivinen, vaan päätökset siitä mitä ja miten BKT:hen sisällytetään, ovat yhtä lailla poliittisia. Myöskään BKT:ssa käytetyt hinnat eivät ole objektiivisia markkinahintoja, vaan tilastonlaatijoiden päätöksistä riippuvaisia keskimääräisiä hintoja.
Argumentti että ympäristöpääomaa ja sosiaalista pääomaa ei nykyisellään hinnoitella riittävästi markkinoilla, on sinällään oikea. Kuitenkin, jos ympäristö hinnoitellaan GPI:n metodologian mukaisesti pääsääntöisesti todellisilla kansalaisille ja yhteiskunnalle aiheutuneilla kustannuksilla, ovat kyseessä oikeat rahamääräiset virrat joita emme vain ole tähän saakka huomioineet.
Kestävän kehityksen mukaisesti emme voi enää keskittyä maksimoimaan tuotantoa tässä ja nyt, vaan meidän tulee ottaa huomioon tulevat sukupolvet ja heidän mahdollisuutensa pitää yllä nykyisentasoista hyvinvointia. Tällöin joudumme ottamaan huomioon kustannukset, jotka siirrämme lapsillemme käyttämällä taloustieteellisiin tutkimustuloksiin pohjautuvaa hinnoittelua. Tässä kohden tarvitaan myös poliittista keskustelua, jotta itsekin kirkastamme itsellemme yhteiskunnalliset arvostuksemme.
Jukka Hoffrén, HTT, dosentti, Helsingin yliopisto
Leo Stranius, pääsihteeri, Luonto-Liitto
Kristoffer Wilén, tutkija, Hanken Svenska handelshögskolan