Vieraskynäblogissa Antti Alaja
Degrowth on saavuttanut kasvavassa määrin suosiota ympäristöliikkeen keskuudessa.
Kasvukriitikot katsovat ekologisen modernisaation ja kestävän kehityksen nimissä tehdyt ympäristöpolitiikan toimet riittämättömiksi keventämään riittävästi länsimaalaisten ekologista jalanjälkeä tai kääntämään globaalia luonnonvarojen kulutusta absoluuttisesti laskuun.
BKT-kasvu katsotaan poliittiseksi ongelmaksi, sillä kasvua ei katsota voitavan kytkeä irti ympäristöhaitasta tai ainakaan se ei näytä todennäköiseltä. Toisaalta talouspolitiikassa yksinomainen keskittymisen BKT-indikaattoriin katsotaan ohjaavan politiikkaa kestämättömille urille.
Mikä ihmeen degrowth? Johdatus kasvukritiikin uuteen aaltoon raportissa yritin ottaa selvää siitä, minkälaista ympäristöpolitiikan vaihtoehtoa kasvukriitikot oikeastaan hahmottelevat? Debatissa on monenlaisia suuntauksia, mutta degrowth-ajattelijoita yhdistää käsitys siitä, että ympäristökriisiä ei voida ratkaista pelkästään ekotehokkuuden ja talouden laadullisen muutoksen kautta.
Degrowth-liikehdinnän ansio on siinä, että se on onnistunut nostamaan julkisuuteen kysymyksen siitä, että nykyisenkaltainen talous on ylittänyt tai ainakin ylittämässä maapallon rajat. Politiikan suunnan on muututtava radikaalisti. Kasvukritiikkiä arvioitaessa on kuitenkin tärkeää kysyä, onko BKT:n kehitys – suuntaan tai toiseen – olennaisin kysymys ympäristöpolitiikan onnistumisen kannalta? Kääntävätkö kasvukriitikot ainoastaan talouskasvun hyveen etumerkin? Supistuva BKT saattaa olla jossain tapauksessa radikaalin ympäristöpolitiikan seuraus, mutta BKT:n supistuminen ei ole missään nimessä onnistuneen ympäristöpolitiikan ja päästöjen vähentymisen edellytys. BKT ei kerro meille laajemmin yhteiskunnallisista valtasuhteista. Yleisesti degrowth-genressä vallitsee kaksi ristiriitaistakin näkemystä BKT:stä. Vauraiden maiden negatiivinen kasvu nähdään kestävyyden edellytyksenä, mutta toisaalta meidän tulisi luopua BKT-mittariin tuijottamisesta.
Kommentissaan raporttiin degrowth.fi -sivuston Paavo Järvensivu korosti, että hänen mielestään BKT-kasvun supistamiseen tähtäävä politiikka ei ole degrowthin hengen mukaista. Degrowth tähtää Järvensivun mukaan pikemminkin kasvu-uskon ja kasvupolitiikan kyseenalaistamiseen. Kasvukriitikoiden pitäisi pikemminkin suosia ”rentoa” suhtautumista BKT-mittariin, jota voidaan myös kuvata käsitteellä `agrowth`. Tulkitsen Järvensivun agrowthin niin, että yhteiskunta- ja ympäristöpolitiikassa päätettäisiin yksinkertaisesti tehdä tarvittavat politiikkatoimet eikä BKT-mittaria pidettäisi enää onnistuneen politiikan mittarina. Minusta agrowth-lähestymistapa tarjoaa rakentavamman lähestymistavan talous- ja ympäristöpolitiikkaan kuin kasvun negaation ympärille rakentuva degrowth. Nykyinen talous- ja työllisyyskriisi tarjoaa havainnollisen esimerkin sellaisen ajattelun ongelmista, joka asettaa BKT:n negatiivisen kehityksen politiikkatavoitteeksi.
Paavo Järvensivu pitää todennäköisenä, että BKT ei kasvaisi ainakaan lyhyellä aikavälillä, jos ympäristöpolitiikkaa toteutettaisiin niin voimakkaana kuin olisi välttämätöntä. Toisaalta YK:n vihreän talouden -aloitteen ajattelussa katsotaan, että toimet (verotus, säätely, investoinnit) talouden ekologisen rakennemuutoksen edistämiseksi tulevat pitkällä tähtäimellä edistämään talouskasvua. Ympäristöpoliittista keskustelua pitäisi mielestäni viedä enemmän siihen suuntaan, että mietittäisiin toden teolla keinoja energia- ja resurssitehokkuutta parantavan tuotantorakenteen muutoksen edistämiseksi. Saksassa on tässä yhteydessä käyty keskustelua `ekologisesta elinkeinopolitiikasta`. Milloin kannattaa jättää asioita markkinoiden hoidettaviksi ja milloin tarvitaan valtion voimakkaampaa väliintuloa? Mitkä talouden toimialat saastuttavat liikaa, ja mitkä sektorit voisivat kasvaa?
Antti Alaja toimii projektikoordinaattorina Kalevi Sorsa -säätiössä. Alaja julkaisi hiljattain raportin Mikä ihmeen degrowth? Johdatus kasvukritiikin uuteen aaltoon.
Hyvä kirjoitus! Pitääkin muistaa myös Paavoa onnitella hyvän sanan lanseeraamisesta.
Omat pähkäilyni ovat päätyneet aina siihen, että lopputuloksena täytyisi olla suurelta osin ns. suljetun kierron talouteen perustuva järjestelmä, jossa raaka-aineet kiertäisivät lähes täysin. Tälläisellä järjestelmällä hyväksyttävin ympäristövaikutuksin saavutettavissa oleva taloudellinen toimeliaisuus tai materiaalinen hyvinvointi riippuu lähinnä käytettävissä olevan energian määrästä.