Vieraskynäblogissa Annukka Berg
Olen käynyt siippani kanssa paikoin kipakoitakin keskusteluja siitä, pitääkö läheisten ihmisten kulutustottumuksiin pyrkiä vaikuttamaan. Onko asiasta syytä huomauttaa, jos ystävien tai perheenjäsenten kulutustavat ovat ympäristön kannalta ongelmallisia? Missä menee puuttumisen raja?
Itse olen ollut puuttumisen suhteen melko varovainen. Olen ajatellut, että lähi-ihmisten tehtävänä on ennen kaikkea välittää toisistaan. Suvaitsevainen asenne on tarpeen varsinkin perheissä, jotka usein koostuvat melko erilaisista mutta vahvoin sitein toisiinsa solmituista yksilöistä. Kun perhettä – tai naapureita tai työkavereita – ei voi helposti vaihtaa, ihmisten olisi hyvä tehdä yhteiselosta mahdollisimman siedettävää. Tätä tavoitetta moralisointi ei erityisesti edistä.
Oma linjanvetoni onkin ollut se, että olen puhunut kestämättömistä kulutustavoista lähinnä yleisellä ja yhteiskunnallisella tasolla. Tällöin olen voinut esittää tiukkojakin vaatimuksia. Kulutusongelma on kuitenkin pohjimmiltaan poliittinen, ja siksi siihen pitää vaikuttaa yhteiskunnan rakenteisiin ja kannustimiin puuttumalla.
Samalla on selvää, että läheisen ihmisen tarkkanäköinen huomautus osuu ja uppoaa verrattoman paljon paremmin kuin ympäripyöreä filosofointi. Myös tutkimusten perusteella tiedetään, että esimerkiksi lapset vievät ympäristöviestiä kouluista koteihin. Samoin ihmisten arjen kanssa suoraan tekemisissä olevien portinvartijoiden kuten kauppiaiden ja huoltomiesten on osoitettu olevan avaintekijöitä kulutustottumuksiin vaikuttamisessa.
Jos siis uskotaan, että esimerkiksi ilmastonmuutos on niin vakava tulevaisuuden uhka, kuin tiede meille kertoo, eikö jokaisen velvollisuus olisi katsoa, että ainakin oma lähipiiri käyttäytyy asiallisesti? Emmekö me ole sen verran velkaa ainakin pienille lähi-ihmisillemme, heidän lapsilleen ja lastenlapsilleen? Maistuuko puuttumatta jättämisessä enemmän pelkuruus kuin rakkaus?
Voidaan hyvin väittää, ettei pieni nalkutus sähkönkulutuksesta tai lentomatkailusta voi aiheuttaa kovin syviä traumoja kenellekään. Lisäksi eri perheissä ja piireissä siedetään eri tavoin muiden asioihin puuttumista: toisilla se on suorastaan osa kulttuuria, kun taas toiset lakaisevat isommatkin möröt siististi maton alle.
Onneksi eri ääripäiden välissä on myös kolmas tie, joka on tunnetusti tehokas mutta ei vaadi sen suurempaa suun pieksentää. Kyse on esimerkillä vaikuttamisesta. On yritettävä ensin itse ja oltava avoimesti oma itsensä yrityksineen ja erehdyksineen. Kuten lapsia joskus kasvattaneet hyvin tietävät, käsky ”älä tee niin kuin minä teen – tee niin kuin minä sanon” ei ole koskaan oikein toiminut. Sen vastakohta voi hyvin toimiakin.
Annuka Berg on väitöskirjaansa viimeistelevä ympäristöpolitiikan tutkija ja kansalaisaktivisti.
Kirjoitus on julkaistu myös www.kulutus.fi -sivulla.
Hei!
Paula
Kiitos Annukalle tästä ”synninpäästöstä”: minua on koko ajan vaivannut se, etten saa läheisiäni (en edes omaa perhettäni) toimimaan ekologisesti kestävästi. Hienovarainen vihjailu ei tunnu auttavan, ja esimerkin voima on tuskastuttavan hidas. Omassa kodissa tietenkin voin äitinä pikkuhiljaa lisätä ”kodin sääntöjä”, mutta välillä on käytävä kiivaitakin sanaharkkoja, jotta asia menee perille. Tuntuu pahalta, kun läheiset eivät ajattele samalla lailla, eivätkä aina tunnu edes kunnioittavan tätä minulle tärkeää asiaa.
Mielenkiintoista, olen itsekin miettinyt tätä. Itse inhoan, että mulle tuputetaan tai viisastellaan, ja mielestäni on hankalaa puhua ekoasioista ilman tuota sävyä. Jotta ”sanoma” menisi perille, pitäisi varmaan miettiä mikä kyseiselle ihmiselle on tärkeää ja kuorruttaa sanoma sitten sopivasti. Esim. trenditietoisuus, rahansäästö, ympäristönsuojelu, eläintensuojelu, tehokkuusajattelu, turvallisuus, terveys, teknologia. Noista voi jo valita insinöörille, ekonomille, muotifriikille, terveysfanaatikolle jne sopivia lähestymistaktiikoita… Psykologiaa tms. pitäisi varmaan ympäristöihmisten opiskella enemmän! Jonkinasteinen ongelma on että ympäristötietoiset seurustelee keskenään, kun pitäisi tutustua kaikenlaisiin ja erilaisista taustoista olevien ihmisten kesken positiivisella asenteella.
Hirveän vaikea ja tärkeä asia. Itse olen yleensä ollut puuttumatta, mutta vääjäämättä tulee joskus sanottua tai vihjattua asiasta, en tiedä onko se kuitenkaan koskaan muuttanut mitään. Yhdelle kaverille vihjasin autottomana päivänä autoilusta ja lentämisestä, että voisi tutustua climatefriendlyn päästöjen kompensaatiopalveluun. No, ainakin painoi tykkää-nappia. En itse ole läheskään täydellinen (vrt. Leo tai ”Ekovuosi Manhattanilla” Colin Beavan), jonka vuoksi olen tietyissä tilanteissa sosiaalisen paineen alla osallistunut itsekin mm. lentomatkailuun,vaikka tiedän sen huikean huonon ilmastovaikutuksen todella hyvin. Jos näin on päässyt käymään, en kuitenkaan missään nimessä laita asiasta fb-viestiä muiden lietsomiseksi samoihin paheisiin ja kompensoin toki päästöt, välillä varmuuden vuoksi kaksi kertaa. Monilta osin olen hyvin vihreä (autottomuus, vihreä sähkö, energiaa säästävät hankinnat, kirpparit, kasvispainotteinen ruoka jne.), mutta energiapolitiikassa en esim. ole täysin rinnoin suomalaista ydinvoimaa vastaan, ainakaan jos (reaalipoliittisena) vaihtoehtona on kivihiilen ja maakaasun käyttö niin pitkää, että ilmastojärjestelmä romahtaa lopullisesti tuhoten esim. somalialaisten elinmahdollisuudet kokonaan. Haluaisin oikeasti kokonaan uusiutuvaan energiaan pohjautuvan yhteiskunnan, mutten usko että poliittinen tahto on riittävän nopeasti siihen valmis mm. hinnasta (investoinnit+säätövoima+siirtoverkot) johtuen. Sen mittaluokan rahoja tuntuu löytyvän vain pankkikriisien ratkaisemiseen tai sotateollisuuteen.