Hääjuhlahumun jälkeen edessä oli heti aktiivinen arki. Minut oli kutsuttu ympäristötutkijoiden ja ympäristöhallinnon virkamiesten yhteiseen seminaariin. Olin päivän pääpuhuja aiheenani ympäristöjärjestöjen kriittinen arvio ympäristöhallinnosta. Esitykseni perustui viime syksynä hyväksyttyyn pro gradu -tutkielmaan (http://tutkielmat.uta.fi/tutkielma.phtml?id=16103), jossa ympäristöliikkeen keskeiset toimijat kritisoivat Suomen ympäristöpolitiikkaa.
Olen kirjoittanut aiheesta jo aiemmin mm. STT:n asiantuntija-artikkelipalveluun ja YM:n Ympäristö -lehden vieraskynään. Ympäristöhallinnon ja Suomen ympäristöpolitiikan aktiivisuuden hiipuminen johtuu järjestötoimijoiden mukaan ainakin neljästä keskeisestä tekijästä. Taustalla vaikuttaa yleisemmin talouden globalisaation mukana syntynyt teollisuuden ja liike-elämän kilpailukyvyn ja työllisyyskysymysten ylikorostuminen. Toisekseen Suomen ympäristöpolitiikan aktiivisuuden hiipumiseen, ”talvehtimisstrategiaan” ja passiivisuuteen, ovat vaikuttaneet 1990-luvulla tehdyt monet kansalliset ja kansainväliset sitoumukset sekä EU:n ympäristöpolitiikan kautta syntyneet uudet velvoitteet. Kolmanneksi syytetään heikkoa ympäristöministeiä. Näljänneksi myös monet ympäristökeskustelussa aiemmin passiiviset ja konservatiiviset tahot ovat aktivoituneet vastustamaan ympäristönsuojelua julkishallintoon ja yleiseen mielipiteeseen vaikuttamalla (imperiumin vastaisku).
Voidaan ajatella, että kun ympäristöpolitiikka on pyritty sisällyttämään kaikkiin politiikkalohkoihin, on sen ympäristöulottuvuus heikentynyt, koska peliin ovat tulleet eri intresseistä operoivat toimijat. Vastaavasti esimerkiksi ympäristötoimijat eivät ole puhumassa tai vaikuttamassa talouspolitiikan tai muiden yhteiskunnallisten sektoreiden ytimissä.
Hallinto pyrkii lisäksi ulkoistamaan oman vastuunsa ympäristökysymysten hoidosta. Ongelmana muodostuu se, että kansalaiset odottavat politiikan hoitavan ongelmat, poliitikot ja hallinto peräävät markkinoita apuun ja bisnes siirtää aloitteen kuluttaja-kansalaisten niskoille. Tuloksena on se, että kukaan ei tee mitään.
Keskustelu seminaarissa oli innostavaa ja kiinnostavaa. Pro gradu -työni sai hyvin kriittisen arvion ympäristöministeriön ylijohtaja Pekka Jalkaselta. Lienee selvää, että ympäristöministeriö ei hyväksy ajatusta siitä, että Suomen ympäristöpolitiikka olisi viime vuosina ottanut takapakkia. Yleisesti voi kuitenkin todeta, että tutkielmani on ainakin saanut aimo annoksen huomiota. Harvasta gradusta pääsee niin paljon kirjoittamaan, puhumaan ja keskustelmaan korkeiden virkamiesten ja tutkijoiden kanssa. Siihen voi olla aika tyytyväinen.
Ympäristöministeriöstä pyöräilin pikapikaa töihin ja kokouksiin. Hääjuhlahumu painoi edelleen ja iltapäivä oli aika rankka. Olisi pitänyt ehkä varata juhlien jälkeen yksi vapaapäivä, jolloin olisi ehtinyt palautua kunnolla. Nyt ymmärrän, miksi ihmiset lähtevät aina häämatkalle.
Vastaa