AAMULEHTI 4.1.2010
Alakerta
Ilmaston pelastamisen täytyy jatkua
Leo Stranius
Kirjoittaja on Luonto-Liiton pääsihteeri ja ilmastoasiantuntija. Hän osallistui Kööpenhaminan ilmastokokoukseen.
Kööpenhaminan ilmastokokous oli vuosisadan pettymys, kirjoittaja kuvaa. Nyt ei ole varaa jäädä odottelemaan seuraavaa kokousta.
Vielä ennen Kööpenhaminan ilmastokokousta – ja periaatteessa viimeiseen kokouspäivään asti – oikeudenmukainen, kunnianhimoinen ja laillisesti sitova ilmastosopimus oli mahdollinen.
Vuoden aikana ilmastokysymystä on käsitelty eri yhteyksissä ennennäkemättömän paljon. Valmistelevia kokouksia oli lukuisia, ja Balilta joulukuussa 2007 alkaneen prosessin oli tarkoitus huipentua sitovaan ilmastosopimukseen Kööpenhaminassa.
Yhdysvallat oli tullut uuden hallintonsa myötä mukaan ilmastoneuvotteluihin ja EU oli jatkanut omaa kunnianhimoista ilmastopolitiikkaansa. Myös nopeasti kehittyvät kehitysmaat olivat esittäneet omia sitoumuksiaan päästöjen vähentämiseksi.
Paikalla oli 192 maan edustajat, ja viimeisenä päivänä kokoukseen saapui 119 valtionjohtajaa, jotka edustivat 82 prosenttia maailman väestöstä ja 86 prosenttia maailman kasvihuonekaasupäästöistä.
Mukana oli 20 maailman suurinta taloutta ja 15 suurinta saastuttajaa. Kaiken piti olla valmista sopimuksen syntymiseen. Sitten kaikki romahti.
Lopputulos oli vuosisadan pettymys. Se vie maailmaa katastrofaalisen ilmastonmuutoksen tielle. Kokouksen aikana julkisuuteen vuotaneen YK:n sihteeristön asiakirjan mukaan eri maiden nykyiset sitoumukset johtaisivat vähintään kolmen asteen lämpenemiseen.
Kansallisten etujen puolustaminen ja teollisuusmaiden kyvyttömyys sitoutua oikeudenmukaisiin ilmastotoimiin on epäonnistumisen perimmäinen syy.
Epäonnistumista seuraava päästövähennysten viivästyminen aiheuttaa joka vuosi 300 000 ihmisen kuoleman. Vääjäämätön yhteiskunnallinen muutos ja sopeutuminen ilmastonmuutokseen käy entistä kalliimmaksi ja vaikeammaksi. Eniten tilanteesta kärsivät köyhät kehitysmaat.
Kokouksen myönteiseksi tulokseksi voi kuitenkin laskea sen, että ensimmäistä kertaa näin laajalla ja korkeatasoisella joukolla sovittiin merkittävistä toimista ilmastonlämpenemisen pysäyttämiseksi.
Kööpenhaminan kokouksen myötä sadat miljoonat tavalliset ihmiset ja kansalaisjärjestöt ympäri maailmaa vaativat päättäjiltä kunnianhimoista ilmastopolitiikkaa. Samalla ilmastopolitiikka on noussut kansainvälisen politiikan kovaan ytimeen, talouspolitiikan sekä ulko- ja turvallisuuspolitiikan rinnalle.
Käytännön järjestelyt Kööpenhaminassa epäonnistuivat. Kokoukseen oli ilmoittautunut arviolta 45 000 edustajaa eri maista, kansalaisjärjestöistä ja tiedotusvälineistä, mutta kokoustiloihin mahtui vain 15 000 ihmistä. Niinpä toisen kokousviikon aikana rajoitettiin dramaattisesti kansalaisjärjestöjen edustusta.
Kahtena viimeisenä päivänä kokouspaikalle päästettiin vain 300 kansalaisjärjestöjen edustajaa. Moni oli tullut paikalle toiselta puolelta maapalloa – ja jonotti koko päivän turhaan sisäänpääsyä. Rajoituksilla haluttiin myös estää näyttävät mielenilmaisut valtionjohtajien puheiden ja keskusteluiden aikana.
Valitettavasti samalla loukattiin YK-järjestelmän luonnetta, jonka mukaan kaikilla keskeisillä sidosryhmillä on mahdollisuus osallistua ja vaikuttaa neuvottelujen kulkuun.
Eikö YK:n ilmastokokouksen sihteeristölle tullut etukäteen mieleen, että tulee ongelmia, jos 15 000 ihmisen tilaan yritetään sovittaa 45 000 ihmistä?
Kokouksen yhteydessä järjestettiin monia mielenosoituksia ja varjotapahtumia. Joulukuun 12. päivän suurmielenosoitukseen osallistui järjestäjien arvion mukaan noin 100 000 ihmistä.
Mitä Kööpenhaminan sitoumuksessa sitten sanotaan? Osallistujamaat pääsivät yhteisymmärrykseen niin sanotusta Kööpenhaminan sitoumuksesta (Copenhagen Accord). Maat toteavat, että lämpeneminen ei saisi nykyisen ilmastotieteen valossa ylittää kahta astetta.
Käytännössä se tarkoittaa merkittäviä, Hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneelin (IPCC) neljännen arviointiraportin mukaisia päästöleikkauksia.
Aikataulua tai takarajaa ei aseteta sille, mihin mennessä maailmanlaajuiset päästöt tulee kääntää laskuun. Vuosina 2010-2012 teollisuusmaat sitoutuvat rahoittamaan kehitysmaiden sopeutumista ja päästövähennystoimia 30 miljardilla dollarilla.
Vuoteen 2020 mennessä vuosittainen rahoitus nostetaan 100 miljardiin dollariin. Sitä ei kuitenkaan tarkemmin määritellä, mistä tämä rahoitus tulee.
Maat ilmoittavat mahdollisesta mukaantulostaan ja omista päästövähennystavoitteistaan YK:n ilmastosopimuksen sihteeristölle 31.1.2010 mennessä. Keskustelut jatkuvat seuraavassa kokouksessa Meksikossa joulukuussa 2010.
Siinä kaikki. Tämän muutaman sivun mittaisen paperin takia maailman maat ovat siis käyneet kiihkeitä neuvotteluja kaksi vuotta. Tämän takia Kööpenhaminassa väännettiin yötä päivää kaksi viikkoa ja lopulta kokoonnuttiin 119 valtionjohtajan joukolla sopimaan asioista.
Maailma pidätti hengitystä. Odotukset olivat lievästi sanottuna korkeammalla kuin saavutettu tulos.
Toisaalta vasta tulevina vuosina nähdään, millainen merkitys Kööpenhaminan kokouksella lopulta oli.
Mitä nyt pitäisi tehdä?
Emme voi jäädä odottelemaan seuraavaa ilmastokokousta ja Kioton pöytäkirjan jälkeisen ilmastosopimuksen viimeistelyä. Toimeen katastrofaalisen ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi pitää ryhtyä heti. Muuten haasteeseen vastaaminen käy mahdottomaksi.
Kööpenhaminan pettymyksen jälkeen vastuu kunnianhimoisen ilmastopolitiikan edistämisestä jää yhä enemmän yksittäisille valtioille, kunnille, yrityksille ja ihmisille.
Suomi, suomalaiset kunnat, yritykset ja yksilöt voivat näyttää esimerkkiä. Suomen tulisi ottaa käyttöön ilmastolaki vuosittaisista viiden prosentin päästövähennyksistä.
Yhä useamman kunnan tulisi luoda omia ilmastostrategioita päästöjen vähentämiseksi lähelle nollaa. Yritykset voivat rohkeasti olla edelläkävijöitä ja luoda vähähiilisiä innovaatioita.
Yksittäisten ihmisten kannattaa muuttaa elämäntapaansa erityisesti asumisen, liikkumisen ja ruokatottumusten suhteen. Tarjolla olevia mahdollisuuksia ei siis kannata hukata. Toimeen on syytä ryhtyä jo tänään.
NOSTO:
Kööpenhaminan jälkeen vastuu kunnianhimoisesta ilmastopolitiikasta jää yhä enemmän yksittäisille valtioille, kunnille yrityksille ja ihmisille.
Yksi kommentti artikkeliin ”Ilmaston pelastamisen täytyy jatkua”