Vieraskynäblogissa Tuure Parkkinen
Kasvuriippuvuus tuhoaa ympäristön – ja estää kasvua
Ympäristöongelmien ratkaisun esteenä ovat jatkuvasti ns. ”talouden realiteetit”: työpaikat, talouskasvu ja kilpailukyky.
Mutta miksi keskitymme luomaan lisää työtä – sen sijaan että miettisimme miksi kysyntä ei kohtaa tarjontaa?
Kun korjaamme pari pientä nykyisen markkinatalouden ”bugia”, saamme kasvuriippumattoman järjestelmän, jossa ympäristöongelmien ratkaisemiselle ei ole perusteltuja esteitä.
Kunhan vaan muistat nämä neljä sanaa: Jobs, jobs, jobs & jobs
Kun kuuntelee poliittista keskustelua vaalien alla (tai oikeastaan milloin vain), pinnalla keikkuu väistämättä yksi sana: ”työpaikat”. Tai jos kärjistetään hieman vähemmän, niin talouspolitiikan ”pyhä kolminaisuus” on työllisyys, talouskasvu ja kilpailukyky.
Hallituksia mitataan muun muassa sen mukaan, miten monta työpaikkaa nämä ovat onnistuneet ”luomaan”. Valtaosaa valtion tuista, verohelpotuksista sekä muista porsaanrei’istä ja piilotetummista tulonsiirroista oikeutetaan ja perustellaan niiden vaikutuksella työllisyyteen ja kasvuun.
Mutta eikö ”työ” pohjimmiltaan ole kustannus, jonka tarvetta tehokkaan talousjärjestelmän pitäisi minimoida? Koneellistuminen, automaatio ja muu tekniikan kehitys mahdollistavat työn tuottavuuden paranemisen – eli suomeksi, ne mahdollistavat saman asian aikaansaamisen vähemmällä työllä. Yritysten välisen armottoman kilpailun tarkoitus on ajaa ne tehostamaan toimintaansa mahdollisimman paljon.
Reilut sata vuotta sitten taloustieteilijät ja yhteiskuntafilosofit elättelivät toivoa tulevaisuudesta, jossa ihmisten ei tarvitsisi tehdä maksettua työtä juuri ollenkaan, vaan suhteellisen korkea elintaso olisi saavutettavissa pienellä ihmispanostuksella. Aikaa jäisi perheelle, harrastuksille ja luovalle maailman parantamiselle.
Se, ettemme elä nykyisin sellaisessa maailmassa ei sinänsä välttämättä ole suuri pettymyksen tai huolen aihe: Toki ihmiset voivat myös haluta vielä korkeampaa ostovoimaa vapaa-ajan sijaan. Erikoistumista voi jatkaa pidemmälle: Ihmiset voivat halutessaan tehdä enemmän palkallista työtä, ostaa enemmän tuotteita ja ”ulkoistaa” isomman osan elämästään muille.
Minkä pitäisi särähtää kaikkien korvaan on se, että nykyisin työstä puhutaan kuin se olisi hyödyke tai resurssi, jota toimivan talousjärjestelmän pitäisi tuottaa!
Seuraava lainaus on varsin tyypillinen:
“Fracking Jobs Cost Twice as Much as Green Jobs” … “The most important is the perception that the $100 billion green stimulus program failed to deliver the jobs it promised.”
Suomessakin vertaillaan erilaisia julkisia ohjelmia sen mukaan miten ”tehokkaasti” ne työllistävät ihmisiä. Hassua, eikö?
Kestävyys alistettu ”talouden realiteeteille”
Kykyämme ratkaista ilmastonmuutosuhan kaltaisia suuria ympäristöllisiä haasteita rajoittaa ratkaisevasti tarve pitää talous kasvamassa hinnalla millä hyvänsä – jotta työllisyys olisi turvattu. Valtaosaan ympäristöongelmista olisi tiedossa tehokas taloudellinen korjausmekanismi ja monesti tarvittavat kestävämmät teknologiatkin ovat jo olemassa. Mutta näitä ei vain ei ole varaa jalkauttaa. Miksi? Koska työpaikat, kilpailukyky ja kasvu.
Monella tapaa kestämättömiä fossiilisia polttoaineita ei voida verottaa pois käytöstä, koska pienikin öljyn hinnan nousu saattaisi hidastaa talouskasvua ja ajaa länsimaiset kansantaloudet lamaan. Monissa maissa niitä jopa subventoidaan!
Lisäksi monia ympäristöllisesti haitallisia ja korkeariskisiä hankkeita (esim. Talvivaara, Belo Monte:n suurpato Brasiliassa, liuskekaasuporaukset luonnonsuojelualueilla) oikeutetaan jatkuvasti näiden työllistämisvaikutuksella. Talvivaaran tapauksessa poliitikot pitivät aikaansaatua ympäristökatastrofia lohdun, ellei jopa ilon, aiheena. Sen vuoksi kyseisen hukkareissun ”työllisyysvaikutus” ei heti loppunutkaan. Työministeri Ihalaisen sanoin:
”Työministeri Lauri Ihalaisen (sd) mukaan pieni lohtu työllisyystilanteeseen on, että sadat työpaikat eivät katoa kerralla.
– Kun ympäristö- ja muista syistä tätä toimintaa pitää jatkaa, niin se ei välittömästi johda näin suuriin työpaikkojen menetyksiin.
Kuten Henry Hazlitt kirjoitti vuonna 1946 (p. 38 & 18):
“Jokainen älykäs työmies pyrkii vähentämään tälle annetun tehtävän aikaansaamiseksi tarvittavaa vaivaa.” … “Kun työllistämisestä tulee päämäärä, tarpeesta tulee toissijainen huolenaihe.” (vapaasti käännetty englannista)
Ehkä vuosisadan päästä ihmiset (ne muutamat ympäristökatastrofeista selviytyneet) nauravat sille miten järjetön idea ”työn luominen” oikeastaan oli ja miten pitkään tämä paradigma hallitsikaan yhteiskunnallista keskusteluamme. Ehkä he kirjoittavat satiireja ja farsseja siitä, miten pienistä väärinkäsityksistä ja hölmöistä oletuksista johtuva kasvuriippuvuus ja täysin tuottamaton taloussota pitivät kansantalouksia taantumissa ja olivat vähällä ajaa ihmiskunnan tuhoamaan selviytymismahdollisuutensa rajallisella planeetallaan.
Työn määrä ≠ työllisyys – Loisitko sinä lisää tiskejä?
Ei niin, etteikö työttömyys olisi vakava ongelma. Pekka Tiainen Työ- ja Elinkeinoministeriöstä arvioi jokaisen työttömän kustannukseksi valtiolle noin 20 000 e pelkästään sosiaalietuuksina ja menetettyinä verotuloina. Mutta nämä tulonsiirtokustannukset ovat pieniä verrattuna työttömyyden varsinaisiin taloudellisiin ja sosiaalisiin kustannuksiin: Juuri mikään ei ole niin lannistavaa ja masentavaa kuin kokemus tarpeettomuudesta – tilanne, jossa ei koe pystyvänsä tekemään mitään toisille arvokasta. Sitä vastentahtoinen työttömyys käytännössä on. Vaikka sosiaaliturva estää ruumista nääntymästä nälkään, se ei ravitse sielun nälkää tarpeellisuuden tunteelle.
Yhteiskunta, jossa kaikilla on riski ajautua pitkäaikaistyöttömäksi vastoin tahtoaan ja täysin ilman omaa syytä (puhtaasti rakenteellisista ja suhdanteellisista syistä) ja jossa samalla ”onnekkaat” työlliset palavat loppuun jatkuvasti tiukentuvien vaatimusten alla, on paljon enemmän “pahoinvointiyhteiskunta” kuin “hyvinvointiyhteiskunta”. Tutkimusten mukaan nuoret pelkäävät nykyisin sekä työttömyyttä että työelämää lähes yhtä paljon (erityisesti ”uraputkeen juuttumista”).
On tärkeää, että kaikki pääsevät osallistumaan tuottavaan ja merkitykselliseen työhön. Markkinataloudessa tämä on välttämätöntä, koska markkinatalous edellyttää yksilön ansaitsevan oikeutensa nauttia tuotannon lopputuloksista (hyödykkeistä ja palveluista) tienaamalla ostovoimansa tekemällä jotain tuottavaa.
Mutta miksi se, että kaikki pääsevät osallistumaan työn tekemiseen, edellyttää sitä, että työtä pitää aina olla jokin tietty määrä? Miksi se edellyttää, että työtä pitää ”luoda” lisää aina kun joku keksii tavan tuottaa asioita tehokkaammin?
Edellyttääkö kaikkien osallistumismahdollisuus kotitöihin kotitaloudessa, että ihmisten täytyy alkaa likaamaan enemmän astioita, jos kotitalouteen hankitaan tiskikone? Toki tiskikone mahdollistaa helpommin viiden ruokalajin illallisten järjestämisen, mutta sen ei pitäisi millään tavalla edellyttää niitä. Vaikka kotitöiden määrä vähenee, voidaan silti kaikkien antaa osallistua jäljelle jäävään työhön – ja siten ansaita oikeutensa asua ko. asunnossa.
Johan nyt on markkinat – Miksi kysyntä ei kohtaa tarjontaa?
Entäs koko kansantalouden ”tiskivuorot”? Miksi ne eivät jakaudu ihmisille näiden ansaintatarpeiden mukaan?
Teoriassa kysyntään ja tarjontaan perustuvan markkinatalouden pitäisi ohjata resursseja kohti tehokkainta mahdollista käyttöä. Samoin sen pitäisi ohjata työ niille, jotka sen osaavat parhaiten tehdä JA jotka kaikkein epätoivoisimmin tarvitsevat tuloja.
Miksi näin ei tapahdu käytännössä? Miksi vähentynyt kokonaiskysyntä jättää osan ihmisistä kokonaan markkinoiden ulkopuolelle, eli johtaa työttömyyteen?
Väitän, että esteenä on muutama pieni mutta merkittävä markkinavääristymä. Väitän myös että nämä vääristymät olisivat melko helposti korjattavissa:
- Korkojen nollaraja estää pitämästä kokonaiskysyntää ja tarjontaa tasapainossa: org/Ns3
- Työnjakamisen kannattamattomuudesta seuraa tilanne, jossa ihmisillä ei ole realistista mahdollisuutta tehdä vähemmän töitä ilman pitkäaikaistyöttömyyden pelkoa: org/Ns5
- Verottamaton maan yksityisomistus polarisoi tuloeroja ja saa kiinteistöt kuplaantumaan erityisen pahasti matalilla korkotasoilla.
Näiden ongelmien tiedostaminen ohjaisi talouspoliittista keskustelua ratkaisevasti rakentavammille urille.
Pakko ei auta – Kasvuriippuvuus myös estää kasvua
Tavoite ylläpitää tiettyä kokonaiskysyntätasoa vain jotta kaikki pääsisivät osallistumaan talouteen on varsin huvittava. Se on oireidenhoitoa sille, että kysyntä ei oikeastaan ole koskaan kohdannut tarjontaa yksilötasolla työmarkkinoilla – sille että työ on kvantittunut ”työpaikoiksi”, eli että käytännössä ihminen on työn yksikkö.
Jos kysyntä ja tarjonta saadaan oikeasti kohtaamaan kokonaiskysynnästä riippumatta, meillä on kasvuriippumaton talousjärjestelmä, joka myös mahdollistaa juuri niin paljon kasvua kuin ihmiset oikeasti haluavat. Ironisesti, nykyinen kasvuriippuvuutemme, jatkuva pitkäaikaistyöttömyyden pelko sekä sen aiheuttama taloudellinen epävarmuus ovat suurimpia esteitä kasvulle! (Alkoholisteilla ei ole parhaat bileet, eikä epätoivoisuus noin ylipäänsä lisää onnistumismahdollisuuksia.)
Kasvuriippumattomassa talousjärjestelmässä ei ole mitään esteitä asettaa ympäristöhaitoille sopivia haittaveroja ja huutokaupata kestäviä määriä rajallisten luonnonvarojen käyttöoikeuksia.
Tällöin ei myöskään ole tarvetta nykyiselle taloussodalle, jossa valtiot yrittävät pitää toisiaan velkavankeudessa. Kehitysmaidenkin voidaan oikeasti antaa kehittyä ja kerryttää paikallista omaa pääomaa, ja tämä olisi myös rikkaiden valtioiden edun mukaista.
Työmarkkinoiden bugeista, rahasta ja monopoleistä lisää osoitteessa rootbug.org sekä kirjassa ”Fixing the Root Bug: The Simple Hack for a Growth-Independent, Fair and Sustainable Market Economy 2.0” (Kindle, iBooks, painettu).
Kirjasta löytyy varmasti kiintoisia lukuja kaikille, joita kiinnostaa taloudellisten, sosiaalisten tai ympäristöllisten haasteiden pohtiminen ja ratkaiseminen.
Seuraa Root Bug:ia:
Twitter: @TheRootBug
Facebook: .com/TheRootBug
YouTube: .com/DaRootBug
Samaa asiaa myös kevyemmin More Chores -musiikkivideon muodossa:
https://www.youtube.com/watch?v=kGgv7wOdoK8
Tuure Parkkinen on kirjailija, talousinsinöörifilosofi, generalisti ja institutionaalinen yrittäjä, jonka intohimo on pyrkiä ymmärtämään ihmiskuntaa paremmin sekä auttaa ihmisiä kysymään olennaisia kysymyksiä ja selkeyttämään maailmankuvaansa.