Vieraskynäblogissa Jenni Ruotsi
”Et sylje sitä ulos. Ruokaa ei syljetä, ja kun laitoit sen suuhun niin myös nielet sen.”
*PTHUI*
”Viktor!”
”Tämä on Mamma vähän äckligt.”
Ennen lapsia jätehuoltomme toimi samalla tavalla kuin oletan keskivertopariskunnalla toimivan.
Oli bioroskis, paperiroskis, patterit ja akut omiin laatikoihinsa ja jos jokin jäi pieneksi, se meni joko lyhyemmälle kaverille tai UFFin laatikkoon.
Ruokajätettä ei juurikaan tullut ellei jokin hedelmä tai vihannes yllättäen homehtunut. Emme me maailmaa pelastaneet mutta kannoimme mielestämme kortemme kekoon.
Lasten jälkeen taas olen alkanut tuntea itseni kovemman luokan ekoterroristiksi. Sitä yrittää toimia suurin piirtein oikein, mutta silti en välttämättä yllättyisi jos jonain aamuna Sini Saarela ja joku jääkarhupukuun pukeutunut heppu löytyisivät etupihalta banderolliensa kanssa.
Jälkikasvun kanssa jätemäärä nimittäin on jotain aivan käsittämätöntä verrattuna entiseen. Enkä edes puhu vaipoista.
Puhun esimerkiksi nykypäivästä, jossa nelivuotias on kranttu ja puolitoistavuotias ei ole vielä aivan vakuuttunut siitä, etteikö ravinto imeytyisi parhaiten jos sen hieroo tyytyväisen ilmeen saattelemana päähänsä.
Vuosi sitten nyt puolitoistavuotias Marius vasta opetteli syömään kasvissoseita. Soseet upposivat kuin veitsi voihin mutta siivouslaskumme räjähti aivan käsiin. Aivan niin kuin silloin kun isoveli Viktor opetteli samaa asiaa. Ruokailun jälkeen vauva oli pääsääntöisesti tyytyväinen, mutta aivastelun, pärisyttelyn ja spontaanien kääntyilyharjoitusten säestämän ruokahetken ansiosta sitteri piti pestä lähes joka päivä. Ja seinät. Äidin rillit ja vaatteet, sekä parhaassa tapauksessa porkkanasoseaivastuksen eteen eksynyt isoveli.
Nykyään molemmat pojat syövät sentään itse. Tai syövät ja syövät. Sanotaanko että ruoka katoaa lautaselta.
Viktor saattaa joinain päivinä syödä hyvin ja toisina heittäytyä täysin Hodorkovskiksi ateriansa kanssa. Kyseessä saattaa myös olla sellainen ruoka, joka on aiemmin uponnut hyvällä halulla joten tilannetta ei oikein voi ennakoidakaan. Nakit maistuvat aina, mutta kaiken muun kanssa homma on Eurojackpotiin verrattavaa arpapeliä. Ongelman voi minimoida pistämällä mahdollisimman vähän ruokaa lapsen lautasella ja syömällä itse sitten sen mitä yli jää, mutta siihenkin liittyy joitain rajoitteita.
Kuten esimerkiksi se, että jokaista palaa on jo nuolaistu koska piti tarkistaa maistuvatko ne kaikki yhtä pahalta.
Tai se, että suullinen avokadopastaa on kielloista huolimatta syljetty takaisin keskelle lautasta koska ”Minä en tykkää tästä salaattimakaronista!”.
Kuulemma se on vähän äckligt. Se on kyllä myönnettävä että kerran pureskeltuna ja takaisin pullautettuna herkullinen avokadopastakin on sen verran niljakasta ettei vanhempaakaan huvita enää toimia jätemyllynä.
Marius taas on harvinaisen nälkäistä sorttia, ja tunkee mielellään suuhunsa kaiken siitä avokadopastasta muurahaisiin. Poju kuitenkin on vasta äskettäin päässyt kiinni itsekseen syömisen hienouksiin, joten usein lusikka saattaa olla väärinpäin tai nappula yrittää juoda mukin yläreunasta alareunan sijan. Tai se lusikka on korvassa tai hiuksissa koska matkalla lautaselta ääntä kohti unohtui mitä sillä piti tehdä. Varsinkin sen jälkeen kun pari lusikkaa on osunut suun suuntaan, voi rauhallisin mielin kokeilla miten hyvin spagettikastike soveltuu pöydän maalaamiseen. Vaihtoehtoisesti nyrkillisen pöperöä voi tiputtaa suoraan lattialle, koska siitä kuuluu hulvaton ääni. Lopuksi kannattaa aina huljutella käsiä maitomukissa, joka puolivahingossa usein kaatuukin valumaan pitkin pöytää.
Silti minusta usein tuntuu että harppaus homehtuneesta banaanista siihen, että puolella perheestä on ruokailuvälineet sieraimissa ja spagettia hiuksissa, on ollut hirvittävän lyhyt.
Jätemielessä olemme kuitenkin valovuosien päässä aiemmasta. Maito-tsunamin ensipysäytys tapahtuu kasalla talouspaperia, kunnes jostain löytyy rätti ja pyyhe. Kertaalleen pureskeltu ruoka menee edelleen bioroskikseen, mutta sinne päätyvän ruoan määrä on kasvanut eksponentiaalisesti. Olemme nimittäin sillä lailla nirsoja että jos ateria on kolmatta kertaa kaavittu jo lattialta yhden ruokailun aikana, emme suostu sitä tuhoamaan luonnollisinta tietä. Pöytä ja lattia pitäisi oikeastaan hiekkapuhaltaa lounaan jälkeen, mutta toistaiseksi olemme tyytyneet perinteisempiin siivousaineisiin. Pastaan peittyneet lapset riemastuvat jokapäiväisestä suihkumahdollisuudesta, kun taas vesilasku ja hiilijalanjälkemme ei.
Ei siis varmaankaan ole varsinainen ihme että välillä tuntuu siltä että olemme mustalla listalla aivan siinä Shell Oilin alla. Olen yrittänyt toistaa itselleni että tämä on vain väliaikaista, ja parin vuoden sisällä tilanne taas lähenee sitä omaa normaaliamme. Lasten on kuitenkin saatava opetella syömään, ja periaatteemme on että lähes kaikkea on maistettava. Joitain poikkeuksia toki on, mutta sellaiseksi ei kelpaa esimerkiksi poikamme tomaatin kohdalla yrittämä ”Se on liian punainen”.
Silti olen valmistautunut keittämään ylimääräiset kahvit jos se jääkarhupukuinen mies jokin aamu löytyy hakkaamasta kylttiä nurmikolle.
Jenni Ruotsi on entinen äitiysbloggaaja ja kahden lapsen äiti, joka kannattaa innokkaasti rennompaa vanhemmuutta. Ja hyvää punaviiniä.